Alaston Lounas

Elämää Lounaan jälkeen

2009-01-27T11:31:00.002+02:00

Tiedonanto eli: kuinka lakkasin ylläpitämästä blogia ja keskityin kirjoittamaan kirjaa

2008-10-14T09:15:00.000+03:00

Kuten edellisen merkinnän päiväys osoittaa, on blogini ollut jo hyvän aikaa telakalla - ja kaikesta päätellen tulee siellä myös pysymään. Pidettyäni taukoa kahden pidemmän projektin välillä on blogi toiminut hyvänä kokeiluna ja väylänä pitää kirjoitusvirettä yllä, mutta nyt sen aika on kuitenkin väistyä.

Kiitos ja näkemisiin.

Länsirintamalta ei mitään uutta

2008-07-01T15:35:00.004+03:00

"Miehelle naisseksikumppanin saaminen tuntuu joskus olevan lähes yhtä vaikeaa kuin pyykin oikeaoppinen lajittelu. Jos seksi kiinnostaisi miehiä yhtä vähän kuin pyykin lajittelukin, asia tuskin olisi ongelma, mutta valitettavasti on hankala keksiä kahta inhimillisen elämän ilmiötä, joiden kiinnostavuus olisi tyypillisen miehen näkökulmasta yhtä kaukana toisistaan."

"Toisaalta mies on kuitenkin historiansa aikana onnistunut keksimään rynnäkkökiväärin, todistanut pääsevänsä halutessaan kuuhun ja huhutaan jopa, että 80-luvun alkupuolella eräs Pesoseksi kutsuttu mies onnistui täysin omin päin lajittelemaan perheen pyykit ilman, että vaimolla oli asiasta jälkikäteen huomautettavaa. Tällaisia menestystarinoita kuullessaan tulee väistämättä ajatelleeksi, että ehkä päättäväinen mieshenkilö pystyisi halutessaan myös saamaan pillua."

Rynnäkkökiväärin keksimisen, pillun saamisen ja miehisen näkökulman välinen kolmiyhteys on tietenkin mitä annetuin asia, mutta samalla kaikessa banaaliudessaan mitä kulunein. Niinpä sen ympärillä käytävän tanssin pitäisikin olla vähintään menneen talven lumia. Näin ei kuitenkaan tunnu olevan - syistä, jotka ylittävät hauskan jutun tai muutaman naurun veteen piirtämän viivan.

Alun pohjustuksen taustalla on viime aikoina suurempaan huomioon nostetun, Teppo M -nimimerkin taakse kätkeytyvän kirjoittajan miehinen projekti, jota hän on purkanut niin blogin kuin kirjankin muodossa. Salanimet ovat "paljastuskirjallisuuden" saralla tuttu käytänne, mutta yhtä kaikki niihin turvautuminen antaa usein liian helposti vaikutelman siitä, kuin esitetyn asian "todenperäisyyttä" yritettäisiin pönkittää tieten tahtoen tai kuin sen "sisällössä" olisi aihetta jonkinmoiseen salailuun tai häveliäisyyteen - "pillun saaminen" kun perimiehisen projektin valossa, "tyypillisen miehen näkökulmasta" ei voi olla muuta kuin jotain, mikä tuoda esille. Vai onko kaiken takana sittenkin nainen?

Loppujen lopuksi ei ole kuitenkaan tärkeää, kuka nimimerkin takana seisoo, koska "elämänmakuisuudestaan" ja "itseironiastaan" huolimatta tarjotut episodit muodostavat valitettavan kliseemäisen selvityksen miehisen maailman horisontista, jossa "suunnitelmallisuus" korostaa rationaalisuutta, jossa "itsensä markkinointi" korreloi statuksen kanssa, jossa "suorittaminen" vertautuu kyvykkyyden, "ylivertaisen maskuliinin sankariuden" kanssa ja jossa "kanssakäyminen" on urheilua, leikkiä ja metsästystä. Lattea kieli ja vanha vitsi pysyvät naurettavista elementeistään huolimatta ummehtuneena, syytä minkäänlaiseen kohuun ei siis ole "todella" olemassa.

Tärkeää ei myöskään ole se, onko "Teppo M" esityksessään rehellinen vai onko kyseessä vedätys vai jotain tältä väliltä. Huomion pitäisikin kiinnittyä siihen, mistä kirjoitetaan ja millä keinoin ja kuinka tähän kaikkeen tartutaan. Kuvatun kaltaisen diskurssin yhteydessä ei näin ollen tulisikaan odottaa mainittavampaa "mystisyyttä" tai edes päähenkilön "sisäistä kehitystä", josta Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussaan. Kyse on siis jostain muusta, siitä, että

"känninen sähellys kopiointihuoneessa on jäänyt ainoaksi seksikokemukseni [sic] makuuhuoneen sängyn ulkopuolella. Vaikka kokemus ei sinänsä ollut maata järisyttävä, on se minulle muisto jota hellin silloin, kun koen eläneeni liian vähän, liian hitaasti tai ainakin aivan väärään aikaan väärissä paikoissa."

"Liian vähän", "liian hitaasti", "väärään aikaan, "väärässä paikassa" - juuri tällaisiin luonnehdintoihin ihmisten arkikokemus tuntuu yhä edelleen kiteytyvän.

Taustalla kaikuu kenties yhä kysymys "miksi", mutta sen sointi on jo sangen yllätyksetön.

Rivien välissä, konkreettisesti

2008-06-26T14:03:00.006+03:00

Kirjailija Joseph Epsteinin sanoin: "me olemme mitä luemme".

Kehityspsykologi Maryanne Wolfin mukaan me emme kuitenkaan ole vain sitä mitä luemme, vaan kyse on myös siitä "miten me luemme".

Lukutapoja on - kärjistetysti kenties - yhtä monia kuin lukijoita ja lukutilanteita. Kategorisointeja on kuitenkin tehty ja esimerkiksi niin sanotussa symptomaattisessa lukutavassa kiinnitetään erityistä huomiota tekstissä esiintyviin "oireellisiin" elementteihin, jotka paljastavat sen, mistä teksti ei puhu suoraan tai minkä se yrittää jopa piilottaa itseltään. Oleellisiksi johtolangoiksi tämän kaltaisessa tarkastelussa nousevat ne tekstin aukkokohdat, hiljaisuudet, ristiriidat ja poissulkemiset, joissa piilevät merkitysreservit oleilevat.

Aivan kuten lääkäri ei voi tyytyä vain toteamaan esimerkiksi potilaan yskän pelkäksi asiantilaksi, pyritään symptomaattisessa lähestymisessä lukemaan oire merkkinä jostain muusta ja tarkastelemaan sitä laajemmissa yhteyksissä. Näin ollen lukijan, joka lähestyy tekstiä kuvatulla tavalla ja havaitsee tekstissä vaikkapa ristiriidan, ei tulisikaan ottaa havaittua ilmausta tai yksityiskohtaa kirjaimellisesti, vaan pikemminkin merkkinä siitä, että "pinnan alla" tapahtuu jotain muuta.

Historiallisesti niin kielen kuin lukemisenkin muotoutuminen on ollut pitkä ja monipolvinen prosessi. Uudempiin - ja erityisesti internetin mukanaan tuomiin - kehityslinjoihin viitaten edellä mainittu Wolf on todennut, kuinka netin suosima välittömyyteen ja tehokkuuteen pohjaava malli tahtoo murentaa lukijoiden kapasiteettia syvälukuun ja sysää heidät "pelkiksi informaation purkajiksi". Näin pystyvyys tekstintulkintaan uhkaa jäädä paitsioon.

Sarjakuvakäsikirjoittaja Grant Morrison on niin ikään esittänyt, että ihmisillä on nykyään vaikeuksia käsitellä symbolisia sisältöjä: toisin kuin luullaan, eivät tarinankerronnan rakenteet rajoitu vain perinteiseen antiikin laatimaan ja Hollywoodin myöhemmin popularisoimaan kolminäytöksiseen malliin tai kielellinen esittäminen vastaavasti vain kirjaimelliseen tasoon. Morrison johtaakin tämän "oireen" skitsofreniaan, johon liittyvistä kielihäiriön erikoispiirteistä yleisin on konkretismi, kykenemättömyys käsittää sananlaskujen ja metaforien kuvaannollisia merkityksiä:

"Teesini on, että kaikki ovat tulleet eräällä tavalla skitsofreeniksiksi, mikä selittää myös tosi-tv:n nousun. Koska ihmiset eivät kykene enää käsittelemään symbolista lähestymistapaa, täytyy heidän nähdä 'aito asia'. Ja aito asia on epäkoherentti ja vailla katarsista tai draamallista rakennetta."
(An interview with Grant Morrison, from the pages of Arthur Magazine.)

Ohessa vielä linkki oivaan, aihetta edelleen valottavaan artikkeliin: Is Google Making Us Stupid?

"Mennyt talvi on taas menneen talven lumia. Kevät näytti sille taivaan merkit, ja kesä tuntuu munaskuita myöten."

2008-06-12T15:12:00.005+03:00

Herooisen parisäkeen taitaja Alexander Pope (1688 - 1744), jota pidetään englantilaisen klassismin tyylipuhtaimpana edustajana, kirjoitti kesän suloista seuraavasti:

"Where'er you walk, cool gales shall fan the glade,
Trees, where you sit, shall crowd into a shade :
Where'er you tread, the blushing flow'rs shall rise,
And all things flourish where you turn your eyes.
O ! how I long with you to pass my days,
Invoke the Muses, and resound your praise !
Your praise the birds shall chant in ev'ry grove,
And winds shall waft it to the pow'rs above."
(Summer: The Second Pastoral, 1709)

Popelle, klassismin keskeisimmän ohjenuoran mukaan, juuri luonnosta ovat löydettävissä ne vakiot, jotka ylittävät ajan ja paikan. Tästä syystä "taiteen on seurattava luontoa" ja taideteoksen ilmennettävä muotokielen täydellistä hallintaa. Järjestys, selkeys ja täsmällisyys nostetaan tekemisen rikkumattomiksi säännöiksi, siksi ideaaliksi, joka ohjaa vajavaista ihmistä kohti täydellisempää.

Luonnon eri ilmiöiden palvonta ja luokittelu on toki värittänyt ihmiskunnan toimia jo historian sarastuksesta asti. Vuodenajoilla, niiden "luonteella" ja kierrolla, on ollut - ja on tietenkin yhä - oma keskeinen roolinsa tässä, ja esimerkiksi kesän tuloon on suhtauduttu aina suurta intoa tuntien. Valon ja jakamisen kauden katsotaan useiden pakanallisten uskomusten mukaan alkavan kesäpäivänseisauksesta - keskikesästä tai Lithasta, Äitimaan ja Aurinkokuninkaan juhlasta - ja loppuvan syyspäivänseisaukseen. Niin ikään kristillistä, Johannes Kastajalle pyhitettyä päivää vietetään juuri sydänkesän alla. Vaihtelujakin toki esiintyy, kuten Irlannissa, jossa kesän alkuna pidetään toukokuun ensimmäistä - vanhan kelttiläisen Beltanen mukaan - ja sen loppuna heinäkuun viimeistä päivää.

Uudemmat meteorologiset määrittelyt pohjaavat taasen ilman lämpötilan keskimääräisiin vaihteluihin, jotka edeltävät tähtitieteellisiä kausia noin kolmella viikolla. Tämän mukaan kesä käsittää siten pohjoisella pallonpuoliskolla kesä-, heinä- ja elokuun, jolloin päivät ovat vuoden lämpimimpiä ja pisimpiä. Terminen kesä alkaa puolestaan jo silloin, kun vuorokauden keskilämpötila pysyy yli kymmenen asteen.

Yleiskielen normaalin nimityksen "kesä" rinnalla esiintyy muitakin ilmaisuja, joista yleisin lienee lähinnä runokieleen kuuluva "suvi". Murteissa ei asianlaita kuitenkaan ole aivan näin, kuten Kielitoimiston sivuilta käy ilmi:

"Suvi on - tai ainakin on ollut - lämpimimmän vuodenajan nimitys lounais- ja hämäläismurteissa, kesä kaikkialla muualla. Toki sanat kesä ja suvi tunnetaan murteissa ympäri Suomea, mutta niiden merkitys ei ole kaikkialla sama. Jos esimerkiksi äidinkieleltään lounaismurteinen käyttää kesä-sanaa, hän tarkoittaakin kesantoa. Itämurteinen puolestaan puhuu suvesta talvella ja tarkoittaa talvista suojasäätä. Paikoin suvi tunnetaan myös ilmansuunnan nimityksenä ’etelä’."

Siinä missä klassismi tavoitteli antiikin esteettisiä ihanteita ja yritti ilmaista muun muassa määrätöntä määritellyin muodoin, oli antiikin kreikkalaisilla jo omat myyttiinsä kesälle - jonka ruumiillistumaa he kutsuivat nimellä Theros tai Opora - ja vuodenaikojen synnylle. Jälkimmäiseen liittyen tarina kertookin seuraavasti:

Zeuksen ja Demeterin tytär Persefone oli niin kaunis tyttö, että kaikki rakastivat häntä, ja jopa manalan jumala Haades halusi hänet itselleen. Eräänä päivänä, kun Persefone keräsi kukkia Ennan tasangolla, avautui maa yllättäen ja Haades kaappasi hänet maan sisään. Tyttärensä katoamisesta murtunut Demeter lähti etsimään Persefonea, kunnes Helios, aurinko, joka näkee kaiken, kertoi mitä oli tapahtunut. Demeter oli niin vihainen, että maa kuivui ja tuli katovuosi, ja lopulta Zeuksen oli pakko lähettää Hermes hakemaan Persefone takaisin. Haades suostui vastentahtoisesti, mutta onnistui syöttämään Persefonelle granaattiomenan, joka sitoi tämän ikuisesti manalaan. Persefone joutui viettämään siellä kolmanneksen vuodesta, mutta muun ajan hän sai viettää äitinsä kanssa, jolloin maa vihannoi. Kun Persefone joutui palaamaan takaisin manalaan, Demeter ei antanut enää minkään kasvaa ja näin alkoi talvi.

Asioita toukokuun varrelta

2008-05-27T16:42:00.007+03:00

Pienillä viisauksilla on lähtemätön taipumus pitää maailmankaikkeus tasapainossa: Tom Waits - mies, jonka selkään on tiettävästi tatuoitu Pääsiäissaaren kartta - paljastaa itsensä kanssa käydyssä keskustelussa muun muassa sen, mikä on herrasmiehen määritelmä. Nick Cave - herrasmies ja tyyli-ikoni viiksillä tai ilman - esiintyi Oslossa 16.5. ja jatkaa rautaisessa iskussa olevan The Bad Seedsin kanssa Euroopan-kiertuettaan aina kesäkuun alkupuolelle saakka. Vuosina 1984 - 1986 The Bad Seedsin ensimmäisessä kokoonpanossa vaikuttanut Barry Adamson on julkaissut yhdeksännen soololevynsä Back To The Cat, jonka coctailbaarien lavoilta irroitetut psykodraamat keinahtelevat neonvalojen ja dekadenssin ristivalossa. Samassa viistossa hengessä, mutta eittämättömästi kevyemmällä, aistillisemmalla otteella - kuten ranskalaiselta kaikkien stereotyyppisten luonnehdintojen mukaan vain sopiikin odottaa - kujertaa tämän vuoden Euroviisuistakin tuttu Sebastian Tellier lihallisista nautinnoista levyllään Sexuality. Yhtä kaikki, jokainen näistä herrasmiehistä on täynnä kukkeita tarinoita säestämään kevään lämpimien käsivarsien tuuditusta.

Nietzsche jakoi aikoinaan länsimaisen kulttuurin apolloniseen ja dionyysiseen - toisaalta järjen ja toisaalta tunteen ohjaamaan - alueeseen. Siinä missä musiikin voi katsoa kuuluvan näistä käsitteistä jälkimmäisen piiriin, on kirjallinen esittäminen taasen nojautunut perinteisesti apollonisen hahmottamisen tapoihin. Matt Kindtin kehuttu sarjakuvaromaani Super Spy pölyttää vakoilu- ja jännitysgenren konventioita kuitenkin tavalla, jossa valotetaan niin salailun ja valehtelun läpitunkeman maailman ulkoista pintaa - jota hallitsee ennen kaikkea jäsentäminen ja logiikka - kuin sen taustalla vallitsevia tunteita. Niin ikään myyttisten kuvien uudelleentulkinnasta tunnetun Cormac McCarthyn viime vuonna Pulitzerilla palkittu romaani The Road muokkaa postapokalyptisen fiktion perinnettä runollisen taloudellisella, mutta ankarallakin tavalla. Nick Caven kanssa useasti - viimeksi The Proposition -elokuvan myötä - yhteistyötä tehnyt ohjaaja John Hillcoat on puolestaan viimeistellyt The Roadin kuvaukset. Kuluvan vuoden loppupuolella ensi-iltansa saavassa The Roadissa - johon säveltävät musiikin, kuinkapa muutenkaan, Nick Cave ja Warren Ellis - esiintyy pienessä sivuroolissa myös Michael Kenneth Williams, jonka aiempiin meriitteihin lukeutuu paikka palkitun The Wire -televisiosarjan riveissä. Suomessa Langalla-nimellä esitettyä sarjaa on kuvattu rakenteensa ja syväluotaavan käsikirjoituksensa puolesta juurikin "romaanimaiseksi".

Oli kyse sitten taiteesta, joka ei kaihda tummenpiakaan sävyjä, tai aurinkoisesta kevätpäivästä, seuraa valoa aina varjo ja toisinpäin - "valo on se varjo, joka kätkee valon". Oheista gnostilaista tematiikkaa on tarkasteltu - hieman odottamatta, myönnettäköön - myös jalkapallon näkökulmasta. Itävallassa ja Sveitsissä 7. - 29. kesäkuuta pidettäviä jalkapallon EM-kisoja ajatellen tämän kaltainen perspektiivi voi kuitenkin antaa ottelukokemukseen aivan omanlaisensa säväyksen. Toisenlaisia maisemia tarjoavat edelleen Phoenix-luotaimen tuoreet kuvat Marsin pohjoiselta pallonpuoliskolta.

Myös itseorganisoitumisen käsitettä on hyvä pohtia tämän näennäisesti koherentin merkinnän jälkitunnelmissa.

Vuoristoisia puutarhoja & luhistuvia uudisrakennuksia

2008-04-25T16:36:00.006+03:00

Eräs entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevista pienistä valtioista on Vuoristo-Karabah, Nagorno Karabakh. Se sijaitsee eteläisellä Kaukasuksella, Azerbaidžanin sisällä lähellä Armenian rajaa. Sana karabah - tai karabagh - juontuu turkista ja persiasta ja tarkoittaa ’mustaa puutarhaa’. Nagorno on puolestaan venäjää ja tarkoittaa ’vuoristoista’.

Sijainnistaan johtuen Vuoristo-Karabahin lähihistoria on joutunut toimimaan veristen kiistojen näyttämönä: Neuvostoliiton hajotessa Armenia ja Azerbaidžan sotivat alueesta pitkään, kunnes vuonna 1991 järjestetyssä kansanäänestyksessä se irtautui Azerbaidžanista ja julistautui de facto itsenäiseksi. Tähän päivään mennessä yksikään muu maa ei kuitenkaan ole tunnustanut Vuoristo-Karabahin itsenäisyyttä.

”Nagorny Karabach” on niin ikään saksalaisen industrial-yhtyeen Einstürzende Neubautenin viimeisimmän levyn, Alles Wieder Offenin, yksi parhaimmista kappaleista. Jo lähes kolme vuosikymmentä toiminut Neubauten esiintyi eilen Tavastialla ja esityksensä myötä todisti kouriintuntuvan monimuotoisella tavalla sen, miksi kokeellisuudessaan avoin yhtye on tekemisissään edelleen tinkimättömän suvereeni.

Länsi-Berliinissä 1. huhtikuuta 1980 perustettu Neubauten aloitti kenties jonkinlaisena epäkonventionaalisena, instrumenttinsa työmailta ja romuvarastoilta varastavana Mauerstadt-kuriositeettina, mutta omaperäisyydessään johdonmukaisen tuotantonsa kautta se on väistämättä sementöinyt paikkansa laajemmassa kulttuurisessa kentässä. Neubautenin kohdalla mikään ei perustukaan - tai ole koskaan perustunut - ensikuulemaan tai -näkemään, vaan perinteisten soittimien ja työkalujen, metallin ja muovin liitoskohdista on aina kummunnut jotakin pelkän hälyn ja tyvenen ylittävää - jotakin pysyvää, vastaansanomatonta.

2. välinäytös

2008-04-23T11:20:00.008+03:00

"Kenenkään ei pitäisi koskaan tehdä työtä. Kaikkien maiden työläiset... rentoutukaa!"
- Bob Black

1. kiire 1. subst. a. käytettävissä olevan ajan niukkuus t. puute, hoppu, hätä. Kova, tulinen kiire. Turha kiire pois! Tuli kiire. Onko sinulla kiire? Niin kiire, ettei lähtemään kerkiä SP. Ei sillä maksulla mitään kiirettä ole. Meillä on jo kiire asemalle. Kiire ostaa matkalippu, ostamaan matkalippua. Pitää kiirettä kiiruhtaa, koettaa joutua. Pidimme kiirettä ehtiäksemme ajoissa. Ei pidetä kiirettä ei hätäillä. Kiirettä piti [= kiire oli, kiireeksi pisti], mutta ehdittiinpäs! Sateen uhka pani heinäväkeen kiirettä. Pistipä kiireeksi [= olipa kiire, pitipä kiirettä]! Siinä kiireessä unohtui nälkäkin. Olla kiireissään kiireinen. Teki työtä kuumeisella kiireellä. Lähti kotiin kovalla kiireellä. Kirja tehtiin kiireellä [= liian kiireesti], ja siksi siihen on jäänyt virheitä. Pötki kiireen kaupalla, kiireen vilkkaa [= kiireesti] pakoon. b. tav. mon. kiireellinen työ. Joulukiireet. Hitaita ovat herrojen kiireet SP. Kesken kiireen, kiireiden. Tule käymään, kun kiireiltäsi ennätät! 2. adj. kiireinen, kiireellinen. On ollut kiire päivä. Tuli kiire lähtö. Istu kiireimmäksi aikaa! Asialla ei ole sen kiireempää. Kiireimmän kaupalla kiireimmiten.

2. kiire päälaki; nyk. vain sanonnassa kiireestä kantapäähän päälaesta kantapäähän, päästä jalkoihin Silmäillä jkta kiireestä kantapäähän. Tyylikäs kiireestä kantapäähän. Kuv. Urheilumies kiireestä kantapäähän läpikotaisin.

(Kielitoimiston sanakirja, 1. osa, A-K. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2006)

***

Saara Kerttula: ”Kun on niin kiire”.

Sää - lämpötila 3.1 °C, lounaistuulta 3.9 m/s, selkeää

2008-03-28T17:29:00.007+03:00

Listattaessa universaaleimpia puheenaiheita nousee sää - kaikessa banaalisuudessaan - kirkkaasti kärkisijoille. Banaalisuudella en kuitenkaan tässä yhteydessä halua viitata niinkään latteuteen kuin sään jokapäiväisyyteen sanan luonnollisessa mielessä. Sää onkin - latteuksia kuitenkaan millään tavalla karttamatta - monella tavalla osa sitä ilmaa, jota hengitämme, se harmaa arki, joka yhdistää meitä kaikkia ympäri maapallon.

Sanakirjoissa sää määritellään “ilmakehän tilaksi maanpinnalla jollakin tietyllä paikalla tiettynä aikana”, ”säätilaksi”, ”ilmaksi”. Sanan historia on kehittynyt alun perin ajanjaksoa tarkoittavasta merkityksestä nykyiseen muotoonsa. Niinpä esimerkiksi antiikin kreikkalaisilla ei ollut yleissanaa säätä varten: he tunsivat kyllä ”hyvän ilman” - aithria, eudia - ja esimerkiksi ”myrskyn” ja ”talven”, mutta vasta Bysantin aikana sanaa kairos, aika, ryhdyttiin käyttämään kuvaamaan säätä yleisemmin. Myös latinan tempestas, sää, tarkoitti alun perin juuri ’aikaa’.

Jos jo ammoisista ajoista lähtien säällä on katsottu olevan läheinen suhde aikaan ja sen kiertoon, ei olekaan mikään ihme, että ihmiset ovat kääntyneet sen puoleen niin ikään tulevaan liittyvissä seikoissa: useat muinaiskansat harjoittivatkin muun muassa meteoromantiaa eli erilaisista sääilmiöistä tehtävää ennustamista. Alkujaan tämä käsitti meteoreista ennustamisen, mutta esimerkiksi roomalaiset auguurit, ennustajapapit, sisällyttivät tulkintojensa piiriin myös ukkosen, salamat, auringonpimennykset ja vastaavat taivaalliset ilmiöt.

Uudemmalle ajalle saavuttaessa sääilmiöistä ennustaminen muuttui kyseisiä ilmiöitä ennakoiviksi toimiksi, joista muotoutui nykyisin meteorologiana tunnettu ilmatiede. Sana ”meteorologia” palautuu kuitenkin jo Aristoteleen teokseen Meteorologica - noin vuonna 340 eaa. -, jossa säähavainnot yhdistyvät pohdiskeluihin sääilmiöiden alkuperästä. Uudempi tieteellinen meteorologia pääsi puolestaan kehittymään varsinkin 1600- ja 1700-luvulla kehitettyjen mittalaitteiden ja yleisemmän fysikaalisiin prosesseihin liittyvän ymmärryksen myötä.

Yhtä kaikki ennustamisen ulottuvuus ei säästä puhuttaessa ole kadonnut minnekään. Sen sijaan käsitys näiden ennusteiden varmuudesta ja sääilmiöiden luonteesta ylipäänsä on ollut tiiviinkin keskustelun kohteena ja 1900-luvun jälkipuoliskolla esimerkiksi kaaosteorian myötävaikutuksesta: matemaatikko ja meteorologi Edward Lorenzin kuuluisa tutkimus vuodelta 1972, ”Voiko perhosen siivenisku Brasiliassa aiheuttaa tornadon Teksasissa?”, lanseerasikin yleisempään tietoisuuteen perhosvaikutuksena tunnetun periaatteen, jonka mukaan pieninkin muutos tietyn systeemin alkuehdoissa suurenee nopeasti ajan kuluessa ja aiheuttaa näin laajoja, epälineaarisia muutoksia. Lorenzin havaintojen perusteella myös ilmakehä on tällainen kaoottinen järjestelmä, jonka ehdoton ennustaminen on siis silkka mahdottomuus.

Lorenz teki läpimurtonsa 1960-luvulla, kuten Bob Dylankin, joka vuonna 1965 ilmestyneessä kappaleessaan ”Subterranean Homesick Blues” viittasi muun muassa säätiedottajiin. Dylanin sanoista ”you don’t need a weatherman to know which way the wind blows” innoituksen saanut kumouksellinen, Michiganin yliopistossa perustettu järjestö Weathermen - eli Weather Underground - toimi puolestaan 1960-luvun lopulta aina 1970-luvun puoliväliin saakka tarkoituksenaan ”herättää kauhua valkoisessa Amerikassa”. Järjestön toiminta käsitti niin yleistä agitaatiota ja vastakulttuurisen aineksen organisointia kuin vallankumouksellista voimankäyttöäkin esimerkiksi pommi-iskujen muodossa.

Myös Guy Debord, radikaali kumouksellinen hänkin, uskoi, että vallankumous tuo mukanaan kauniin, aurinkoisen sään. Vallankumouksen kera tai ilman, sää on joka tapauksessa niin fysikaalisina ilmiöinä kuin mitä vaihtelevimpina kulttuurisina ja yhteiskunnallisina merkityksinä lähes kaikkivoipa läsnäolo. Se on muokannut käsityksiä ennusteista ja tieteellisistä unelmista ja tuntuu päivästä toiseen sanelevan ihmisten mielialoja. Samaan aikaan se on - myös poliittisessa mielessä - luomassa mitä ajankohtaisimpia uhkakuvia esimerkiksi ilmastonmuutoksen muodossa. Sään yhteydessä onkin vaikea tehdä suoraa eroa muodon ja sisällön välillä - jos tällaiseen erotteluun nyt ylipäänsä on sen suurempaa mieltä lähteä.

Vapaus & vastuu

2008-03-19T14:03:00.003+02:00

Sana ”inflaatio” johtuu latinan inflatiosta, joka tarkoittaa ’puhaltamista’, ’tuulen nousemista’, ’vatsan turpoamista’, ’pöyhkeyttä’. Kuinka osuvaa siis, että viime vuosina kenties huutavimmasta inflaatiosta kärsinyt sana on valjastettu juurikin kuvatunlaisen pöhöttymisen ja julkeuden keulakuvaksi. Kyseinen sana on tietenkin ”vapaus”, joka on raahattu mitä käsittämättömimpien väitteiden näennäismoraaliseksi tueksi eri väkivallan muotojen rintamille.

Saksalainen filosofi Wilhelm von Humboldt (1767 - 1835) esitti kirjassaan Ideen zu einem Versuch, die Grenzen der Wirksamkeit des Staats zu bestimmen (1851), että valtion ainoa sovelias tehtävä on turvallisuuden tarjoaminen. Kansalaisille tulee siis taata vapaus elää, kuten he haluavat, koska inhimillisen kehityksen kiistämättömin ja keskeisin merkitys on sen moninaisuus kaikessa runsaudessaan. Tämä on tietenkin vain yksi turvallisuuden määrittelyistä, mutta mielestäni yksi kestävimmistä sellaisista.

Kuitenkin tämä moninaisuuden ulottuvuus on niin ikään hangattu pois niistä retorisesti hätkähdyttävistä linjauksista, joilla tiettyjen ryhmien - eikä niinkään kansalaisten sinänsä - turvallisuus pyritään nykyisin turvaamaan. Johtoargumenttina näiden vakuuttelujen sementoimiseksi toimii tietenkin huoli vapaudesta, vaikka kyse on päinvastoin sen kustannuksella toimimisesta. Toisaalta tämä ikiaikainen me vastaan nuo -strategia ei voisi muuten toimiakaan.

Jos turvaaminen näin ollen on pelkkää yksisuuntaista omien etujen ajamista, romutetaan ensinnäkin minkäänlainen mahdollisuus moninaisuudesta lopullisesti ja samalla ajetaan käsitys inhimillisestä vastuusta kategoriseen umpikujaan. Vastuu on velvollisuutta vastata jostakin asiasta, henkilöstä, toiminnasta tai teosta, mutta yksisilmäinen lähtökohta vastuusta ei voi olla muuta kuin luistamista tästä vastuunalaisuudesta. Toisaalta tällainen menettelytapa vahvistaa entisestään jo edellä mainittua me vastaan nuo -ajattelua, eikä tältä kannalta vaikuta siis mitenkään poikkeukselliselta.

Dialogisen filosofian edustaja Emmanuel Lévinas (1906 - 1995) lähestyi vastuuta niin sanotun intersubjektiivisuuden eli subjektien välisen vuorovaikutuksen taholta. Yleensä ottaen dialoginen filosofia korostaa avointa keskustelua, jonka tarkoituksena on kohottaa argumentaatio ikään kuin uudelle tasolle painottaen samalla mahdollisia uusia näkökulmia ja yleiseen hyvään pyrkivää eettisyyttä. Lévinasin mukaan tämänkaltainen vuorovaikutus toimii ennen kaikkea osapuolia yhdistävänä, vastaan tulemiseen ja kohtaamiseen pohjaavana tekijänä, jolloin tuloksena ei ole niinkään kaksi yksilöä kuin dyadi, kakseus.

Lisäksi tällaisen kaksisuuntaisuuden ja inhimillisen vastuun määrittämä tila pysyy avoimena, eikä muotoudu totaliteetiksi, omaa erinomaisuuttaan ja erehtymättömyyttään uhkuvaksi ehdottomuudeksi - johon edellä mainitut vapaudella ratsastajat näyttävät viime kädessä pyrkivän.

” I remember looking at the Liberty Bell in Philadelphia when I was a little kid. That's what I love about illusions; they're right up there in front of you but somehow you don't see them... until suddenly you do...”
- Grant Morrison: “The Invisibles, vol. 2, issue 22”

Maailmanloppu & mayansininen

2008-03-17T15:38:00.009+02:00

Maya-sivilisaation kukoistuskauden nykyisen Keski-Amerikan alueella voidaan sanoa sijoittuneen 200- ja 600-luvun väliselle ajanjaksolle. Antiikin Kreikan tavoin se ei koostunut yhdestä yhtenäisestä valtakunnasta, vaan pikemminkin joukosta pieniä, poliittisesti itsenäisiä valtioita, joita yhdisti kulttuuri ja uskonto. 800- ja 900-luvulla monet maya-keskuksista luhistui erinäisistä, osittain tuntemattomistakin syistä, ja espanjalaisten konkistadorien saapuessa 1500-luvulla oli näitä kaupunkeja jäljellä enää vain kourallinen - viimeinen niistä romahti vuonna 1697. Ennen tätä mayat olivat kuitenkin kehittäneet muiden mesoamerikkalaisten kansojen tavoin vireän kulttuurin niin rakennustaidon ja maanviljelyksen kuin uskonnon ja kirjoituksen saralla.

Mayojen tietotaito ulottui pitkälle niin ikään myös matematiikan ja astrologian alueella. Varsinkin heidän kalenterinsa ovat kaikessa kompleksisuudessaan taidokkaita esityksiä ajasta ja kosmologiasta. Eräs näiden kalenterien erikoispiirteistä on se, että ne loppuvat vuoteen 2012. Tämän johdosta eri tahot - etupäässä esoteerisia ja okkultistisia taipumuksia omaavat - ovatkin sitä mieltä, että talvipäivänseisauksena 21. joulukuuta 2012 tapahtuu koko universumia ravisuttava katalysmi, kenties jopa maailmanloppu, jolloin 26000 vuotta kestänyt sykli saa päätöksensä ja aurinkokuntamme asettuu täsmälleen samaan linjaan linnunradan keskuksen kanssa.

Rituaalit ja profetiat näyttelivät keskeistä osaa mayojen kulttuurissa, joissa hallitsijat olivat sekä maallisia että uskonnollisia yksinvaltiaita ja papit tähtitieteilijöitä. Uskomuksiaan, tapojaan ja enteitään he tallensivat erityisiin koodekseihin, joita on säilynyt nykypäiviin asti kuitenkin vain muutama. Näiden koodeksien tuottamista pidettiin jo sinänsä rituaalisena toimintana, ja valmiin kirjan katsottiin olevan suorassa yhteydessä taivaaseen. Niinpä pappien tuli ennen juhlissa ja seremonioissa tapahtuneita lukutilaisuuksia suorittaa erityisiä puhdistautumisriittejä.

Myös väreillä oli maya-kulttuurissa oma määrittävä roolinsa. Mayat ovatkin erityisen kuuluisia niin sanotusta mayansinisestä, turkoosista sävystään ja kestävyydestään kuuluisasta pigmentistä, jota he valmistivat taidetta ja rituaaliuhrauksia varten. Siinä missä useiden muiden entisaikojen kansojen valmistamat orgaaniset väriaineet ovat haalistuneet pikaisesti, on mayansininen kestänyt vuosisadasta toiseen muun muassa seinämaalauksissa ja keramiikassa Jukatanin niemimaan ankarasta ilmastosta huolimatta.

Tiedelehti New Scientist raportoi hiljattain, että väriä valmistettiin mitä ilmeisimmin polttamalla indigoa ja palygorskiitti-nimistä savimineraalia yhdessä suitsukkeen kanssa. Väriä käytettiin, kuten mainittua, taiteessa, mutta myös osana sateenjumala Chaakin palvontamenoja: uhrilahjat - niin esineet kuin satunnaiset ihmiset - maalattiin vastavalmistetulla väriaineella ja heitettiin sitten pyhään cenoteen - maanalaisten jokien vaikutuksesta syntyneeseen uhrikaivoon tai -lähteeseen - turvaamaan sade kuivan kauden varalta.

Lukuisista uhrilahjoista huolimatta mayat kohtasivat kuitenkin lopun niin sisäisen kuin ulkoisen sekasorron ja väkivallan paineessa. Heidän kalenterinsa ja ennustuksensa ovat kuitenkin painaneet merkkinsä - luonnollisestikin muun perinnön ohella - nykyisiin populaarikulttuurin kenttiin. Kiinnostus on ollut laajakantoista, ja muun muassa esimerkkejä siitä, kuinka varautua tulevaan mullistukseen löytyy runsaasti: ohessa linkki eräälle näppärälle sivustolle, josta pitäisi löytyä kaikki tarvittava tieto tulevasta katastrofista selviytymiseen.

Toisten tahojen mukaan vuoden 2012 tapahtumissa kyse ei ole kuitenkaan niinkään maailmanlopusta kuin universumin ja ihmisen muutoksesta kohti uutta alkua: tuleva viides aurinko, viides maailma kantaisi mukanaan siis pikemminkin elpymisen kuin tuhon siemeniä. Tiedeyhteisö tietää puolestaan kertoa, että kyseisenä vuonna Auringon magneettikentän napaisuus vaihtuu ja tästä johtuvan aktiivisuuden kasvun myötä luvassa on muun muassa voimakkaita aurinkomyrskyjä. Missään tapauksessa vuosi 2012 ei näyttäisikään olevan suurten siirtymien ulottumattomissa.

Odysseia & lootus

2008-03-13T17:20:00.007+02:00

“Get ready to shield yourself / on the night of the lotus eaters"
- Nick Cave: "Night of the Lotus Eaters"

Antiikin Kreikan runoelmista kenties tunnetuin on Odysseia. Homeroksen - joka tiettävästi eli jossain vaiheessa kahdeksatta ja kuudetta vuosisataa eaa. - nimiin laitettu Odysseia kertoo Odysseuksen, Ithakan saaren kuninkaan vuosia kestäneestä paluumatkasta kotiin Troijan sodan jälkimainingeissa.

Niin sanottua homeerista kysymystä oleellisempaa Odysseian kohdalla voi pitää sen kiistämätöntä vaikutusta länsimaisen kulttuuripiirin myyttiseen peruskuvastoon. Odysseuksen matka kyklooppeineen ja ihmissyöjineen, seireeneineen ja manalassa käynteineen takaisin Penelope-vaimonsa luo tihkuu juuri sitä symbolista raaka-ainetta, jolle myöhemmät perinteet ovat omia taipaleitaan tallentaneet. Ja onhan sana ”odysseia” itsessään tullut tarkoittamaan seikkailu- tai harharetkeä.

Eräs Odysseuksen vaiherikkaista sattumuksista vie hänet miehistönsä kanssa maahan, jossa lootuksensyöjät, lotofagit, kyseistä kasvia ravintonaan käyttäen viettävät aikansa autuaassa joutilaisuudessa ja unohduksessa. Odysseuksen miehet lankeavat kasvin houkutukseen ja tämän seurauksena unohtavat kotinsa ja ystävänsä, eivätkä halua enää palata takaisin. Mielenkiintoista kyllä, myös muissakin - ja aivan toisenlaisissa - antiikin teksteissä on mainintoja tämän ”maan” asukkaista: niin Platon - Valtio, VIII kirja - kuin Herodotos - Historiateos, IV kirja - kirjoittavat tahoillaan rauhallisen apatian vallassa elävistä lootuksensyöjistä.

Lootus olikin antiikin maailmassa tunnettu ja tärkeä kasvi. Vahvin ehdokas Odysseian narkoottiseksi kukaksi on Niilinlumme - Nymphaea caerulea -, joka jo antiikin Kreikassa tunnettiin myös nimellä sinilootus. Jalostettuna sitä voidaan käyttää rauhoitteena ja tietyissä muodoissa sillä on todettu olevan jopa tajuntaa laajentavia ominaisuuksia.

Muinaisen Egyptin ikonografiassa ja uskonnollisissa rituaaleissa sinilootuksella oli keskeinen asema. Mutta siinä missä lootus on Odysseian sivuilla merkki raskauttavasta hedonismista, oli se egyptiläisessä mytologiassa pikemminkin jumalallisen ytimen, täydellisyyden ja myös jälleensyntymisen jumalan, Nefertumin symboli. Erään luomismyytin mukaan juuri jättimäinen lootus ilmestyi vetisestä alkukaaoksesta, mistä edelleen kohosi aurinko ensimmäistä päivää valaisemaan.

Auringon, luomisen ja jälleensyntymisen symbolina lootus onkin mitä asianmukaisin: yön ajaksi sen kukka sulkeutuu ja vajoaa vedenpinnan alle noustakseen uudestaan aamunkoiton myötä ja avautuakseen taas täyteen loistoonsa. Monissa esoteerisissa perinteissä olioiden sydäntä verrataankin avautumattomaan lootukseen, joka heräämisen ja hyveiden kehittymisen myötä alkaa kukoistaa. Tämän takia esimerkiksi myös Buddha kuvataan usein istumassa lootuksen päällä.

Välinäytös

2008-02-29T14:10:00.003+02:00

tauko (lyhyehkö) aika jolloin jk toiminta on pysähdyksissä, keskeytyneenä, paussi, väliaika. Lyhyt, pieni tauko. Kahvi-, lounas-, tupakkatauko. Tulitauko. Levähdys-, hengähdystauko. Neuvottelu-, ottelutauko. Pitää tauko, taukoa. Mennä tauolle.
(Kielitoimiston sanakirja, 3. osa, S-Ö. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2006)

Yksinkertaisuus

2008-02-19T17:11:00.006+02:00

"Ensin on vuori, sitten ei ole vuorta, sitten on.”
- zen-koan

Koan on zen-buddhalainen kysymys, väite tai tarina, joka ei rakennu rationaalisuuden perustuksille. Sen tarkoitus on murtaa ehdollistuneen, tavanomaisiin vastauksiin ja reaktioihin jähmettyneen mielen tapaa hahmottaa asioita ja auttaa kohti valaistumisen kokemusta - tähän hetkeen ja todellisuuteen heräämistä. Japaniksi tätä heräämistä kutsutaan kenshoksi, joka tarkoittaa ”todellisen olemuksensa näkemistä” tai ”maailman näkemistä sellaisena kuin se on”.

Kaaosteorian mukaan eri ilmiöt - esimerkiksi säätila, maanjäristykset, pörssikurssien heilahtelut - noudattavat taasen yksinkertaisia, pohjimmiltaan samoja lakeja, jotka Isaac Newton (1642 - 1727) keksi yli kolmesataa vuotta sitten. Niinpä tieteen jo pitkään tuntemien yksinkertaisten lakien avulla voidaan selittää - muttei ennustaa - usein näennäisen kaoottisilta vaikuttavia ilmiöitä tai selittämättömältä vaikuttavaa käyttäytymistä. (John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus. Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty. Ursa 2005, s. 15).

Ihmiset tuntuvat tosin jopa tieten tahtoen tekevän asioista usein monimutkaisia, koska tämän katsotaan luovan kuvan jostain syvällisestä tai merkityksellisestä - jostain perimmäisen rationaalisesta. Pahimmassa tapauksessa tämän kaltaisen käyttäytymisen voi kuitenkin nähdä luovan ainoastaan monenlaisia lukkoja ja solmuja. Tätä vasten olisikin hedelmällistä lähestyä asioita ja ilmiöitä tavalla, joka huomioi sen, että ympäröivän maailman monimutkainen käyttäytyminen on pikemmin vain ”pinnan monimutkaisuutta, joka kumpuaa syvästä yksinkertaisuudesta” (ibid., s. 16).

Siinä missä monimutkaisuus viittaa vaikeatajuisuuteen tai sekavuuteen - jotka kannustavat pelkistämiseen, erotteluun -, viittaa kompleksisuus puolestaan kokonaisuuteen, monimuotoisuuteen - siinä huomioidaan se, kuinka kaikki on yhteydessä kaikkeen muuhun ja kuinka asiat toistavat itseään mittakaavasta toiseen. Kompleksisuus syntyy siis siitä, kun yksinkertaiset kappaleet - vaikkapa vipu ja pyörä - liitetään toisiinsa niin, että niiden vaikutus toisiinsa synnyttää jotakin suurempaa kuin osien summan (ibid., s. 155).

Aina ei tietenkään ole täysin varmaa, että yksinkertaisin ratkaisu - vaikkapa tieteelliseen - ongelmaan olisi juuri se oikea, mutta useimmiten tämä Okkamin partaveitsenä tunnettu periaate on osoittautunut luotettavaksi nyrkkisäännöksi. Kyseinen periaate onkin nimetty englantilaisen loogikon ja filosofin Vilhelm Okkamilaisen (n. 1285 - 1349) mukaan, joka sanoi, ettei pitäisi tehdä enempää oletuksia kuin on välttämätöntä. (ibid., s. 144.)

Aivan kuten koan pyrkii paradoksin kautta purkamaan jokapäiväisiä otaksumia, näyttäytyy myös yksinkertaisuudesta kumpuava kompleksisuus aluksi paradoksilta. Mutta kyse onkin juuri paradoksiin sisältyvästä voimasta murtaa totunnainen, tavanmukainen ja viime kädessä siitä, kuinka ottaa sen tarjoama haaste vastaan. Paradoksia ei pysty ”ratkaisemaan” yrittämällä selvittää ristiriita - on pikemminkin yritettävä astua sivuun, vaihtaa perspektiiviä, kurkottaa reunojen yli.

Ensimmäinen askel tähän voisi kenties olla se, että pyrkii pitämään mielessään seuraavan seikan: silloin, kun on nälkäinen, tulee syödä ja silloin, kun on väsynyt, tulee nukkua.

Väärinymmärretty viikinki - tai oikeinkirjoituksesta Osloon

2008-02-08T18:51:00.000+02:00

1. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas ilmestyi viime lokakuussa ja on kaikille suomen kielen ja kirjoittamisen kanssa tekemisissä oleville mitä innostavinta - kuinka muutenkaan - iltalukemista. Se antaa virallisen kielenhuollon suositukset muun muassa välimerkeistä, yhdyssanoista ja alkukirjaimen valinnasta seikkaperäisesti ja yleistajuisesti runsaiden esimerkkien kera. Kirjassa on myös lyhenneluettelo ja muita aakkosellisia luetteloita.

Miksi oikeinkirjoitusopasta sitten tarvitaan? Kirjan johdannossa asiaa puretaan seuraavasti:

”Oikeinkirjoituksella tarkoitetaan vakiintunutta ja yleisesti hyväksyttyä tapaa esittää kieltä kirjoitettuna käyttäen kirjaimia ja merkkejä ja näiden yhdistelmiä. Kirjoituksessa on merkittävä näkyviin asioita, joita puheessa ilmaistaan esimerkiksi painotuksilla tai tauotuksella. Siksi oikeinkirjoitusohjeita annetaan mm. välimerkkien ja sanavälien käytöstä.”

”Oikeinkirjoitus on osa kirjoitetun yleiskielen normistoa. Yleiskielen suositukset koskevat ennen kaikkea asiatekstejä. […] Kirjoituskäytäntöjä ei kuitenkaan ratkaise pelkästään viestintäkanava, vaan niihin vaikuttaa aina myös koko kirjoitustilanne, kuten kirjoittajan ja viestin saajan suhde.”

”Yhtenäisistä oikeinkirjoituskäytännöistä on hyötyä sekä kirjoittajalle että lukijalle. Mitä paremmin kirjoittaja tuntee oikeinkirjoitussuositukset, sitä enemmän hän voi keskittyä asiaan ja sen selkeään muotoiluun.”

Kieli on siis sekä aktiivista käytäntöä että joukko käytäntöjä. Sitä voi hedelmällisesti lähestyä historiallis-yhteiskunnallisena - ja näin ollen yhteisenä - perustana, jonka välityksellä tarttua todellisuuteen ja jonka avulla edelleen artikuloida tätä kokemusta eteenpäin. Tähän kielen luonteeseen kuuluu - kuten oppaan johdannossakin todetaan -, että se muuttuu koko ajan, joten kieltä pitää luonnollisesti myös päivittää, saattaa silloin tällöin ajan tasalle.

Loppujen lopuksi kyse ei ole niinkään opinkappaleista tai kiveen hakatuista totuuksista kuin suuntimista jaetun muutoksen sisäistämiseen.

2. Nick Cave & The Bad Seedsin Euroopan-kiertue - uuden Dig, Lazarus, Dig!!! -levyn myötä - käynnistyy huhtikuun 21. päivä ja käsittää yhteensä 22 keikkaa. Tämän johdosta tieni käykin toukokuun 16. päivä Osloon - kaupunkiin, jossa en ole aiemmin vieraillut tai oikeastaan edes ajatellut vierailla ennen tätä.

Valintani kohdalla päällimmäisiksi motiiveiksi eivät kuitenkaan nousseet maantieteelliset - olisin toki voinut päätyä Oslon sijasta vaikkapa Kööpenhaminaan tai Amsterdamiin - tai taloudelliset seikat - tullessani tosin tietoiseksi vasta lipun ostamisen jälkeen siitä, että Norja on Euroopan kalleimpia maita -, vaan matkakohdetta olennaisempana tekijänä voi pitää aktia itseä, Nick Cave & The Bad Seedsiä. Tulevan retken ytimessä onkin jotain hyvin ”minua itseäni” määrittävää.

Turismia - tai ehkä tässä yhteydessä on parempi puhua matkustamisesta yleisemmin - on luonnehdittu nykyajassamme muun muassa hyvin paikalliseksi, spesifiksi, kontekstisidonnaiseksi - ja mitä suurimmassa määrin symboliseksi. Matkustamisen muodot niihin liittyvine merkityksineen ja kokemuksineen vaihtelevat tietenkin matkasta ja matkaajasta toiseen, mutta pähkinänkuoressa voidaan kuitenkin sanoa, että vaikka matkustamisen taustalla olevien tarpeiden ilmaukset ovat moninaiset, ovat nämä tarpeet itsessään sangen harvat.

Matkustaminen - sosiaalisen ja kulttuurisen kuluttamisen ja rakentamisen muotona - on edelleen nähty tapana ja jopa pyrkimyksenä määrittää ja ylläpitää identiteettejä. Matkustaminen koetaan usein juuri voimistuneena kokemuksen muotona, jossa etsitään jonkinlaista - kenties näennäistäkin - autenttisuuden muotoa arkipäiväisen, tavallisen tai vieraantuneen ulkopuolelta.

Niinpä tällä aiemmin mainitsemallani ”itseä määrittävällä” elementillä voikin katsoa olevan yhteistä myös pyhiinvaelluksen kanssa - toisaalta onhan pyhiinvaellusta erinäisissä tutkimuksissa pidetty juuri modernin turismin ja matkustamisen edelläkävijänä. Tutkija Roger C. Aden onkin kirjoittanut symbolisista pyhiinvaelluksista, joissa yhteisesti - esimerkiksi jonkin faniryhmän kesken - jaetut symboliset ”luvatut maat” nousevat hetkellisesti materiaalisen maailman periaatteita ja valintoja tärkeämmiksi (ks. Popular Stories and Promised Lands: Fan Cultures and Symbolic Pilgrimages, 1999).

Kaiken kaikkiaan olen siis ottamassa osaa mitä korkealentoisimpaan toimintaan tulevana toukokuuna - niin fanina kuin matkaajana.

There Will Be Blood - etukäteen

2008-01-25T10:36:00.000+02:00

Yleensä en juurikaan perusta puffeista ja niiden ennakko-odotuksin sävytetyistä kuorrutteista. Tällä kertaa aion kuitenkin epätyypillisesti ja lähes oudon pakotettuna - tai ehkei nyt sentään pakotettuna - puuttua muutamalla pikaisella rivillä tiettyyn elokuvaan ennen sen varsinaista näkemistä.

Kyseessä on Paul Thomas Andersonin viides ohjaustyö There Will Be Blood, joka saa Suomen ensi-iltansa helmikuun 22. päivä. Se perustuu löyhästi Upton Sinclairin (1878 - 1968) vuonna 1927 julkaistuun romaaniin Oil!, ja elokuvan synopsis tietää kertoa siitä seuraavaa:

”There Will Be Blood on Kalifornian öljykuumeen vuosiin 1900-luvun taitteeseen sijoittuva eeppinen kertomus perheestä, uskosta, vallasta ja öljystä. Tarinan keskipisteessä on Daniel Plainview (Daniel Day-Lewis), joka omalla työllään nousee ainoaa poikaansa kasvattavasta kovaonnisesta hopeamainarista rikkaaksi öljypohataksi.”

”Kun Plainview saa sattumalta vinkin siitä, että erään Lännen kaupungin alla on öljyä niin, että sitä tihkuu pinnalle asti, hän lähtee poikansa H.W:n (Dillon Freasier) kanssa koettamaan onneaan rähjäiseen Little Bostonin kaupunkiin. Karussa kyläpahasessa, jossa suurin ohjelmanumero on karismaattinen saarnaaja Eli Sunday (Paul Dano), Plainview ja H.W. sitten iskevät öljysuoneen. Mutta vaikka öljylähde tuokin heille rikkautta, mikään ei pysy entisellään, kun ristiriidat kärjistyvät ja virtaava öljy uhkaa huuhtoa mukanaan inhimilliset arvot - rakkauden, toivon, yhteisöllisyyden, uskon, kunnianhimon ja jopa isän ja pojan suhteen - ja hukuttaa ne korruption ja petoksen pyörteisiin.”

Temaattisesti - valta, yhteisöllisyys, usko, petos - elokuvan premissit kuulostavat kovin tutuilta: ne ovat niitä samoja, joiden puoleen käännytään yhä uudelleen ja uudelleen ”syvien”, ihmisluonteen ”todellista” olemusta esiin kaivavien merkitysten toivossa.

Toteutuksen - niin kehuttujen näyttelijäsuoritusten, taustatyön kuin Andersonin aikaisempien töiden - puolesta uskallan kuitenkin toivoa jotain muuta: jo elokuvan trailerin tummat kuvat, pölyisen runolliset maisemat ja Daniel Day-Lewisin jälleen kerran maanisen keskittynyt läsnäolo toimivat väkevinä impulsseina. Tämän lisäksi elokuvan soundtrack - jota olen viime päivinä kuunnellut yllättävänkin paljon - onnistuu jousille, pianolle ja perkussioille sovitettuna luomaan minimalistisen, osin hiljaisen, osin suorasukaisen, mutta yhtä kaikki pahaenteisen taustan, jota vasten kierrättää mielikuvien jännittyneitä varjoja.

Tyhjentäviä yrityksiä kaihtaen en kuitenkaan lähde tämän enempää purkamaan sitä, mistä kaikki nämä vahvat resonanssit kumpuavat. En sinänsä odota ”ilotulituksia” tai shakespearemaista suureellisuutta - vaikka olenkin siitä lukenut tämän elokuvan yhteydessä ja kieltämättä pidän hänen tuotannostaan hyvin, hyvin paljon -, joten ehkä innostuminen itsessään on se seikka, joka jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen ja joka sai minut nyt ylipäänsä puuttumaan koko asiaan.

Kenties.

(Elokuvan nähtyäni on luonnollisesti jälkikäteen-osion vuoro, joka muodostaa niin ikään luontevan vastinparin ja jatkon edellisille riveille.)

(Tässä yhteydessä vielä Heath Ledgeriä (1979 - 2008) muistaen.)

Alentamisen taidosta - eli huumorin mutkainen tie ruumiinnesteistä komiikkaan

2008-01-22T11:50:00.000+02:00

"Der Untershied zwischen ordentlichen und ausserordentlichen Professoren besteht darin, dass die ordentlichen nichts ausserordentliches und die ausserordentlichen nichts ordentliches leisten."

Brittiläisessä Monty Python -komediaryhmässä vaikuttaneen Grahan Chapmanin (1941 - 1989) ”omaelämäkerta” A Liar’s Autobiography. Volume VI (1980) on juurikin sitä, mitä "vaatimattomaksi, hiljaiseksi suurisuuksi" mainitulta häiriköltä voi odottaa: absurdin vinolla - mutta samalla niin rehellisellä - otteella se kursii kokoon joukon tapahtumia, henkilöitä ja käänteitä ja sekoittaa faktan ja fiktion juurikaan mitään tai ketään - teoksen viittä tekijää mukaan lukien - kumartaen. Juuri samanlaisista lähtökohdista voi Monty Pythoninkin sanoa toimineen.

Huumori on tunnetusti kiperä, liukas, jopa salakavalan epävakaa aihe, jonka ytimen tarkka kirjaaminen on viime kädessä itkuun ja hampaiden kiristykseen sidottu yritys. Niinpä tässä yhteydessä riittääkin, kun siitä puhuttaessa mainitaan vaikkapa "yllätyksellisyyden", "epämukaisuuden" ja "mielettömyyden" usein käytetyt määreet, jotka kuvaavatkin kyseistä sarkaa enemmän tai vähemmän tyydyttävästi.

Huumorin etymologia on sekin mitä monipolvisin juonne. Se pohjaa latinan sanaan umor, joka merkitsee 'ruumiinnestettä'. Antiikin ja keskiajan fysiologiassa huumori tarkoittikin mitä tahansa ruumiin neljästä perusnesteestä - verta, limaa, keltaista sappea tai melankoliaa aiheuttavaa mustaa sappea -, joiden keskinäisen suhteen ja määrän ajateltiin määrittävän ihmisen mielentilan. Tästä johtui puolestaan sanan myöhempi merkitys juuri 'mielialana', 'tilapäisenä mielentilana', joka 'päähänpiston' ja 'oikun' kautta päätyi viimein tarkoittamaan 'hupaisuutta', tajua 'huvittavasta ominaisuudesta'.

Huumorin matka myötäilee siis mitä läheisimmin ruumiillisuutta, ja muun muassa kirjallisuusteoreetikko Mihail Bahtin (1895 - 1975) on teoksessaan Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru (Taifuuni, 1995) selvittänyt tätä huumorin maahan ja ruumiiseen sidottua historiaa. Tämän perinteen ilmentymää Bahtin kutsuu groteskiksi realismiksi, jonka pääpiirteenä hän pitää alentamista, ”siis kaiken ylevän, henkisen, ideaalisen, abstraktin” kääntämistä ”materiaalis-ruumiilliselle tasolle” (s. 20).

Myös Monty Pythonin huumorille on tyypillistä pidäkkeetön groteskius, joka - kuten aiemmin on käynyt ilmi - karttaa sovinnaisia merkityksiä. Tämä vuosina 1969 - 1974 Monty Pythonin lentävää sirkusta koostanut ryhmä teki kyseisen tv-sarjan lisäksi yhdessä viisi elokuvaa sekä erinäisen määrän kirjoja ja äänilevyjä. Ryhmän maine huumorin kentällä on kieltämättä kiistaton ja suurelta osin tämä vaikutusvaltaisuus perustuu sen itsetietoisen ”anarkistiseen”, korkean ja matalan raja-aidat runtelevaan lähestymistapaan: sen käsissä tiukat, säädellyt hierarkiat kääntyivät nurin ja vallitsevat kuvallisen ja sanallisen esittämisen konventiot vääntyivät miltei tuntemattomiksi, kuten kulttuurintutkija Mikko Lehtonen kirjoittaa teoksessaan Pikku jättiläisiä. Maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen (Vastapaino, 1995, s. 168).

Kirjallisuudentutkija Stephen W. Gilbert on linjannut edelleen, ettei groteskille antautuminen tarkoita alentamiselle itselleen nauramista, vaan nauramista pikemminkin ”alhaalta käsin”, jolloin materiaalis-ruumiilliselle kerrostumalle, sen "vääjäämättömälle, uusiutuvalle elinvoimalle annetaan sen täysi voima" ja samalla "tunnustetaan ja hyväksytään se sellaisena kuin se on" - ”tasa-arvoisena, lopullisena ja peruuttamattomana”.

Ja juuri tämän kaltaisesta havainnoivasta, täysin tietoisesta, rehellisestä otteesta pitäisi mielestäni olla kyse, kun ollaan tekemisissä huumorin kanssa tai yritetään hahmottaa sen vapauttavaa olemusta.

Anarkomarko ja muita opettavaisia tarinoita

2008-01-17T21:37:00.000+02:00

YLE Teemalla alkoi kuluvan viikon maanantaina kuusiosainen dokumenttisarja Punklandia, joka valottaa punkin rantautumista Suomeen. Aiemmin, viime vuoden loppupuolella, ilmestyi niin ikään Mika Saastamoisen historiikki Parasta lapsille. Suomipunk 1977 - 1984 (Johnny Kniga), joka osaltaan kertaa kotimaisen punkin vaiheita kattavan bändi- ja haastatteluotannan kautta.

”Merkkivuoden” leimasta huolimatta näiden esitysten yhteydessä ei kuitenkaan ole kyse jälkijättöisestä legitimoinnista tai ylinostalgisesta kaunistelusta, vaan - kaikeksi onneksi - kirjavien äänien ja kuvien esille tuomisesta vaihtelevissa perspektiiveissä. Ja kaikeksi onneksi näin, koska punk oli - ja on sitä tietenkin yhä - jollei moniulotteinen niin ainakin monitahoinen liikehdintä.

Tässä vaiheessa on kuitenkin hyvä muistaa Stewart Homea, joka kirjassaan Cranked Up Really High: Genre Theory & Punk Rock (1995) kirjoittaa punkin älyllistämistä vastaan ja siitä, kuinka sen liittäminen ”vakavaan kulttuuriin” on tuomittu epäonnistumaan kaikessa teennäisyydessään. Homen mukaan

"PUNK ROCK ei ollut/ole 'syvällinen', ei ollut/ole 'avantgarden ilmentymä' ja että jokainen, joka 'etsii elämän tarkoitusta äänilevystä', haaskaa aikaansa.”

Kyse on Homen mukaan pikemminkin siitä, ettei punkin merkitystä kyetä - edes tähän ”liikkeeseen” osallistuneiden toimesta - ratkaisemaan lopullisesti, koska musiikillisesti punk on häilyvä genre, jonka ”rajat ovat jatkuvan uudelleen selvittelyn kohteena”.

Niinpä punk - ilman minkäänlaista poliittista ohjelmaa tai ”syvällistä” sosiaalista analyysia - yksinkertaisesti hyödynsi vieraantuneisuuden ja ”sosiaalisen tyytymättömyyden reserviä ja loi vihan ja energian räjähdyksen”. Se tuotti ennen kaikkea joukon lyhyitä, iskulausein varustettuja kappaleita, jonka tahdissa pogota. Punk ei yrittänytkään olla taidetta.

Paatuneimmat voisivat edelleen tukeutua Tuomas Nevanlinnan luonnehdintaan, jonka mukaan punk oli Malcolm McLarenin tietoinen ja alusta saakka kaupallinen luomus ja jonka elävyys ja "autenttisuus" toteutui siinä reaktiossa, jonka Sex Pistols sai aikaan. Tähän tyyli ennen sisältöä -periaatteeseen sen ihmeemmin puuttumatta Nevanlinnan leikkauksessa on merkille pantavaa erityisesti idea reaktiosta - syntyi se sitten musiikkiteollisuuden, päättäjien, nuorten tai heidän vanhempiensa taholta. Punk mahdollistikin - suoranaisen provokaation ohella - väylän osallistumiseen, toimimiseen, vapauteen tehdä - ilman vaikutusta ei voi olla vastavaikutusta ja toisinpäin.

Lisäksi punkin myötä tee se itse -käytäntö ja ajatus siitä, että periaatteessa kuka tahansa saattoi perustaa bändin, nousi tekemisen keskiöön. Yksinkertaisuus ohitti jäykät kulttuurikäsitykset ja asenteet, ja vaikka punk oli syntyessään kenties - Stewart Homea jälleen lainaten - ”sisällötöntä, pinnallista ja triviaalia”, oli tämä juuri sen alkuperäinen vahvuus. Punk leikitteli käsityksillä annetusta, kyseenalaisti hyväksytyn niin musiikin kuin yhteiskunnan saralla ja tätä puolta - joukon iskevien levyjen ja kappaleiden ohella - voi pitää sen kestävimpänä perintönä.

(Pete Malmi (1960 - 2007) ja Kaaos Jakke (1965 - 2007) R.I.P.)

Terra damnata

2008-01-09T20:41:00.000+02:00

Pidempi hiljaisuus kirjoituspuolella on ollut luonnollinen osa pidempää lomaa, jonka vuodenvaihde mahdollisti - vai onko kyse sittenkin ollut jonkin suuremman kypsymisestä? Tuskin sentään.

Impulssin uudelle merkinnälle tarjoaa joka tapauksessa Cormac McCarthyn antiwestern Blood Meridian: Or the Evening Redness in the West (1985), jonka henkeäsalpaavia näkymiä - niin runollisessa kuin kammottavassa mielessä - olen viime päivinä todistanut. Ja todistanut hyvinkin, sillä juuri kyseiseen sanaan - siihen konkreettisesti sisältyvään silminnäkijänä olemiseen tai jonkin olemassaolon osoittamiseen - kokemus romaanin arkaaisesta, moraalin ylittävästä, brutaalista panoraamasta tuntuu tiivistyvän. Tähän kokemiseen liittyy osaltaan myös todistamisen hengellinen ulottuvuus, mutta Blood Meridianin kohdalla tuo usko on kuitenkin venytetty kangastuksen ohueksi.

Yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden keskeisimpiin nimiin nostetun McCarthyn yhteydessä mainitaan usein niin Faulkner ja Melville kuin Milton ja Dostojevski. Blood Meridian - jota pidetään hänen päätyönään - on kertomus nimettömän nuorukaisen matkoista Teksasin ja Meksikon välisillä rajaseuduilla 1800-luvun puolessa välissä. Sen pituuspiiri halkoo väkivallan ja poetiikan, kielen ja luonnon myyttisiin koordinaatteihin asetettuja tasankoja, eikä se yritäkään kaikessa eläytymättömässä kerronnassaan selitellä äärimmäisiä, järjellisestä merkityksestä irrallaan olevia kuviaan: esille tuotua pahuutta ei pyritä niinkään ymmärtämään kuin kirjaamaan sen iäisyys.

Kyseisen kaltaisessa valotuksessa ei tietenkään ole mitään uutta, mutta silti tämän tapaisia, herpaantumattomia teoksia on harvassa. Se, mitä olemme kuvitelleet Lännestä, luonteen lujuudesta, rajaseutuelämän ”koettelemuksista” osoitetaan kiistanalaiseksi, tyhjennetään kaikesta pyhästä. Mikään historian alue ei olekaan koskematon, viaton tai millään tavoin myyttisten pyrkimysten ulottumattomissa. Vaikka Blood Meridian pohjaa historiallisille tapahtumille ja aikalaiskuvauksille, se ei kuitenkaan korosta tätä millään tavalla. Pikemminkin sen lakoninen pohjavire kuiskii: ”Tämä on fiktiota - ja kuitenkin näin asiat todella tapahtuvat.”

Kärjistetysti voisikin sanoa, ettei historia pelkästään voittajien kirjoittama ole - se on ylipäänsä kirjoitettu ja tämä sinänsä kertoo sen olemuksen.

Psykomaantiede

2007-12-11T10:11:00.000+02:00

Moderni kaupunkisuunnittelu tuotti Kansainvälisten situationistien mukaan “ennaltamäärättyjä liikkumisen ja käyttäytymisen malleja”, jotka johtivat ”järjestelmälliseen sosiaaliseen eristyneisyyteen”. Tämän ongelman purkamiseksi se vaati strategiaa, joka kartoittaisi ympäristön - niin rakennetun kuin luonnollisen - vaikutuksia tunteisiin ja käyttäytymiseen. Kyseistä tutkimuskamaraa se kutsui psykomaantieteeksi.

Eräs psykomaantieteen keskeisimmistä toimintatavoista on dérive - tarkoittaen 'poikkeamaa', 'ajelehtimista' -, jossa pidättäydytään liikkumisen yleisistä vaikuttimista ja rutiineista ja sen sijaan annetaan ympäristön, hetken mielijohteen tai muun vastaavan ärsykkeen johdattaa matkaa. Näiden kävelyretkien kautta pyritään kehittämään tietoisuutta niistä tavoista, joiden myötä jokapäiväistä elämää ehdollistetaan ja hallitaan: kyse on ympäristön tutkimisesta, siihen perehtymisestä ilman ennakkokäsityksiä ja viime kädessä sen ymmärtämisestä.

Klassisia menetelmiä näiden ennalta annettujen mallien sekoittamiseksi ovat muun muassa kirjaimellisesti seurata nenäänsä jonkin tietyn hajun perässä tai suunnistaa kaupungin läpi käyttäen toisen kaupungin karttaa. Eräät tahot ovat hyödyntäneet tutkimustensa toteuttamisessa myös erilaisia algoritmeja, jotka tarjoavat kulkusuunnan ilman karttaa.

(Kaskitien neoistisen kollektiivin 1. psykomaantieteellinen retki, sunnuntai 30.3.2003. Toteutettu seuraavaa kaavaa hyödyntäen: 1) toinen oikealle, 2) toinen oikealle, 3) ensimmäinen vasemmalle, 4) toista alusta)

Kirjalliselta puolella tuoreita esimerkkejä psykomaantieteellisestä näkökulmasta löytyy kiitettävästi: Muun muassa brittikirjailija Will Self tarkkailee hiljattain ilmestyneessä teoksessaan Psychogeography purevasti sitä, miten ”nykymaailma vinouttaa psyykeen ja tilan välisen suhteen”. Kirja koostuu kolumneista, jotka on alun perin julkaistu The Independent -sanomalehdessä ja jotka ovat yhä luettavissa sen verkkosivuilta. Toinen esimerkillinen tapaus on niin ikään brittiläisen Bryan Talbotin sarjakuva Alice In Sunderland, jossa kartoitetaan Lewis Carrollin, Alice Liddellin - Liisa ihmemaassa -kirjan päähenkilön esikuvan - ja Sunderlandin kaupungin kytköksiä häkellyttävän laaja-alaista historiallista, sosiaalista ja kulttuurista taustaa vasten.

Psykomaantieteen perinne on Kansainvälisten situationistien (1957 -1972) jälkeenkin voinut hyvin: käsitteen yleistymisen ja leviämisen lisäksi - kuten edelliset esimerkit osaltaan osoittavat - sitä ovat pitäneet yllä muun muassa useisiin eri kaupunkeihin perustetut seurat ja yhdistykset. Kuuluisin näistä on varmaankin Lontoon psykomaantieteellinen yhdistys (London Psychogeographical Association, LPA), jonka ainoa jäsen Richard Essex yhdisti "toiminnassaan" urbaania kaupunkitutkimusta ja okkultistisia teorioita. Vuonna 1998 hän kuitenkin julisti pitkäaikaisen liikkeensä hajonneen ”sisäisiin erimielisyyksiin” - kulttuurisen ”hölynpölyn” kunniakkaan perinteen suureksi harmiksi (ks. Marko Pyhtilä: Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä. Like, 1999).

(PS. Viiden vuoden hiljaiselon jälkeen LPA:n toiminta käynnistettiin uudestaan. Psykomaantieteellisistä suuntimista ja algoritmeista kiinnostuneet voivat niin ikään koettaa ottaa yhteyttä Vallilan psykomaantieteelliseen seuraan (VPS).)

Kuten ylhäällä, niin myös alhaalla

2007-12-04T19:54:00.001+02:00

Tiedelehti New Scientist uutisoi viime elokuussa radioastrologeista, jotka ovat löytäneet suurimman tunnetun aukon maailmankaikkeudessa. Tämä suunnaton tyhjyys, joka on halkaisijaltaan lähes miljardin valovuoden levyinen, haastaakin osaltaan teoriat siitä, miten maailmankaikkeuden rakenteiden on ajateltu muotoutuneen.

Perinteinen kosmologia nojaa oletukseen, jonka mukaan - tarkasteltaessa maailmankaikkeutta laajimmilla mittakaavoilla - materia levittäytyy tasaisesti kaikkialla avaruudessa. Kosmologit kutsuvatkin tätä ”tasaiseksi” rakenteeksi. Löydetty aukko on puolestaan täysin tyhjä. Näin ollen se ei sovi perinteisten mallien periaatteisiin, koska niiden mukaan yhdessä kohdassa ei tulisi olla suurta aukkoa ja toisessa jättimäistä materiarypästä.

Vastauksena tähän on esitetty, että maailmankaikkeus on itse asiassa fraktaali. Fraktaalit - latinan sanasta fractus, 'rikottu kivi', 'epäsäännöllinen' - ovat geometrisiä kuvioita, joiden rosoinen muoto säilyy samana, vaikka niitä suurennettaisiin mielivaltaisesti - niiden muoto toistaa itseään siis mittakaavasta ja asteesta riippumatta. Hyvä esimerkki fraktaalisesta kuviosta, jossa sama rakenne toistuu eri mittakaavoissa, on Kochin käyrä:

Kochin käyrän lähtökohtana on tasasivuinen kolmio. Jokaiselle sen sivuista asetetaan uusi kolmio, jonka sivun pituus on kolmannes alkuperäisen kolmion sivun pituudesta - näin on muodostunut kuusisakarainen tähti. Jatkamalla tätä menetelmää lukuisia kertoja saadaan muoto, joka muistuttaa lumihiutaletta ja jonka reunaviivaa suurentamalla saadaan näkyviin yhä uusia ja uusia sakaroita - aina äärettömään saakka.

Näin ollen maailmankaikkeus olisi siis erittäin yksityiskohtainen, muttei koskaan tasainen. Fraktaalien mukaan järjestynyt maailmankaikkeus ohittaisikin ne kosmologian standardiopit, joihin on totuttu luottamaan: esimerkiksi Einsteinin kosmologiset yhtälöt sekä teoria alkuräjähdyksestä ja universumin laajenemisesta menettäisivät nykyisen vallitsevan asemansa. Nykyfysiikan pääongelmien - kuinka esimerkiksi yhdistää pieni erittäin suuren kanssa - ratkaisussa fraktaaleilla näyttäisi kuitenkin olevan oma keskeinen asemansa - kyse kun on kuitenkin juuri mittakaavaan sidotuista ja niitä käsittelevistä kysymyksistä.

Joka tapauksessa tutkimukset vaihtelevilla aloilla ovat jo osoittaneet, että useita eri toimintoja ja ilmiöitä voidaan mallintaa fraktaaleilla: muun muassa verisuonten haaroittumista, galaksien jakautumista, kasvien kasvua, maanjäristysten ja rannikoiden muotoja. Onkin mielenkiintoista huomata, että tämä toistuvuus, tämä samankaltaisia rakennelmia tuottava toimintaperiaate esiintyy niin laaja-alaisena ja perustavanlaatuisena.

Tätä vasten ei pitäisikään olla minkäänlainen ihme, kuinka kuvat aivosolusta ja astrofyysikoiden simuloimasta universumin kehityksestä muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan:

Runoilijan sisimmässä

2007-12-02T12:59:00.000+02:00

Yhdysvaltalaisrunoilija Walt Whitman (1819 - 1892) kirjoitti, että hänet löytääkseen tulisi etsijän vilkaista saappaanpohjiaan. Whitman testamenttasikin itsensä - monellakin tapaa - mullalle ja lupasi kasvaa ruohosta, jota niin kovin rakasti. Aisti- ja todistusvoimaisena hän yhdisti hengen ja käytännön, luonnonlait sekä ihmisten pyrinnöt ja rakennelmat kuvaksi siitä, mitä on on kokea oleminen "tässä, tästä lähtien".

Kirjassaan Aaveita (Tammi, 1986) Paul Auster kertoo kaksi Whitmaniin liittyvää anekdoottia:

1) Koska Whitman oli monien mielestä nero, haluttiin hänen aivojaan tutkia, "jotta nähtäisiin oliko niissä jotain erikoista. Joten kuoleman jälkeisenä päivänä eräs lääkäri poisti Whitmanilta aivot - leikkasi ne irti - ja lähetti Amerikan Antropometriseen Seuraan mitattaviksi ja punnittaviksi. [...] Aivot tuodaan laboratorioon, ja juuri kun niitä aletaan tutkia, yksi apulaisista pudottaa ne lattialle. [...] Ne levisivät ympäri huonetta - joten se siitä. Amerikan huomattavimman runoilijan aivot lakaistiin lattialta ja heitettiin roskiin." (s. 56)

2) Erään kerran kuuluisa kirjailija Henry David Thoreau vieraili Whitmanin luona: "Thoreau ja hänen ystävänsä Bronson Alcott tulivat Whitmanin luo Myrtle Avenuelle, ja Waltin äiti lähetti heidät ullakkokamariin, jossa Walt asui yhdessä vajaaälyisen veljensä Eddyn kanssa. Kaikki sujui mainiosti. He kättelivät, vaihtoivat kuulumisia ja niin edelleen. Mutta sitten kun istuttiin keskustelemaan elämänkatsomuksista, Thoreau ja Alcott huomasivat keskellä lattiaa täysinäisen potan. Walt oli tietysti avarakatseinen kaveri eikä piitannut siitä, mutta uusenglantilaisten oli vaikea jutella, kun edessä oli potallinen ulostetta. Lopulta he sitten menivät alakerran olohuoneeseen ja jatkoivat keskustelua siellä." (s. 58)

Ergo) "Ja kun oikein ajattelee, niissä on jotain yhteistä. Siis aivopoimuissa ja pökäleissä. Selvä yhteys. Aivot ja suolet, ihmisen sisälmykset. Aina puhutaan siitä, että yritetään päästä kirjailijan sisään, jotta ymmärrettäisiin paremmin hänen teoksiaan. Mutta kun siihen ryhtyy oikein toden teolla, sieltä ei löydy paljon mitään - ei ainakaan mitään poikkeuksellista." (s. 59)

Ylä- ja alatyylin ilmaukset, ruumiin ja sielun ilot ja tuskat, tämä ja tuonpuoleinen, kaikki nämä johtavat Whitmanin riveissä yhden ja saman meren rannalle: sinne, missä pitkät mainingit seuraavat toisiaan, sulautuvat toisiinsa alati herkeämättöminä sarjoina. Whitman lauloi itsestään ja näin ollen kaikista muista. Tai kääntäen: hän lauloi muista ja samalla itsestään. Elämän "mahtava näytelmä", maa, rakkaus ja kuolema, yhdistääkin jokaisen ihmisen ja olemassaolon atomin sopusointuiseen kudokseensa.

Yksinkertaista ja näin ollen ei niinkään poikkeuksellista - ainakaan melkein, kuten Whitman kirjoittaa:

"Oikeastaan nämä ovat kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina ja
kaikissa maissa, eivät ne minusta ole lähtöisin,
elleivät ne ole sinun siinä kuin minunkin ne ovat yhtä tyhjän
kanssa tai ainakin melkein,
jos ne eivät ole arvoitus ja arvoituksen ratkaisu ne
ovat yhtä tyhjän kanssa,
jos ne eivät ole lähellä niin kuin kaukana ne ovat
yhtä tyhjän kanssa."
(Walt Whitman: Valitut runot, s. 36. Sammakko, 2007.)

Miss Understood & Mr. Meanor

2007-11-23T14:25:00.000+02:00

1970-luvun ”punktaktiikoista” vaikutteita saaneen, brittiläisen taiteilijapariskunnan Tim Noblen (s. 1966) ja Sue Websterin (s. 1967) töistä mieleenpainuvimpia ovat veistokselliset, optiset installaatiot ja omakuvat. Ne rakentuvat muun muassa jätteistä, kuolleista eläimistä ja hitsatusta teräksestä ja vaikuttavat päällisin puolin hajanaisesti yhdistetyiltä, sattumanvaraisilta muodostelmilta. Oikeasta kulmasta valaistuna ne muuttuvat kuitenkin siluettimaisiksi, taidokkaiksi esityksiksi ja paljastavat näin tarkasti kootun rakenteensa.

Dirty White Trash (With Gulls), 1998 - (materiaalina pääasiassa Noblen ja Websterin tuottama talousjäte kuuden kuukauden ajalta)

Nämä varjoleikit tuovat ensi istumalta mieleen muotokuvasiluetit, jotka rantautuivat Kiinasta Eurooppaan - ja tarkemmin sanottuna Ranskaan - 1700-luvun ja rokokoon myötä. Sana ”siluetti” johtuukin saiturina tunnetusta, ranskalaisesta valtiovarainministeristä, hra Etienne de Silhouettesta, joka oli mieltynyt kyseiseen ajanvietteeseen. Noblen ja Websterin siluetit haluavat kuitenkin ylittää tämän ”pelkän” esityksellisyyden, kieliä jostain sellaisesta, missä heijastus korvaa autenttisuuden ja korvike todellisuuden. Nämä usealla tapaa moniulotteiset työt leikittelevätkin käsityksillämme myöhäismodernista, aivan kuten heidän valokylttinsäkin: räikein, Las Vegas -tyylisin valoin sommitellut fraasit, kuten “Forever” ja “I Love You”, tai pelkät dollarisymbolit toistavat kuluneita, media- ja mainosteollisuuden mekanismien tylsiksi hiomia pinnallisuuksia.

Forever, 2001 - (509 lamppua, pidikkeitä, aluslaattoja, heijastimia, teräsrunko, maalattua alumiinia, elektronisia neonmuuntajia ja sekvensseri)

Noblen ja Websterin töitä on kritisoitu muun muassa siitä, että ne on helppo yhdistää massaviihteen ja populaarien esitysten - vahamuseoiden, dioraamojen ja fantasmagorioiden - perinteeseen. Samaan aikaan heidän töitään asetetaan esille ja ostetaan taidemaailmassa arvostettujen museoiden, keräilijöiden ja gallerioiden toimesta. Kohdistamalla itsensä tarkoituksellisesti kahden vastakkaisen navan - korkeakulttuurisen taiteen ja kulutuskulttuurisen kitschin - väliin he tulevat itse asiassa osoittaneeksi näiden kenttien väliset yhteydet ja toisiinsa kohdistuvan halun - ja siten ennen kaikkea niiden näennäisen erillisyyden.

Viattomuuden aika

2007-11-19T12:10:00.000+02:00

”Mikä kehäpäätelmä on saanut meidät myöntämään, että sukupuoli on kielletty, paljastamaan avoimesti, kuinka olemme kätkeneet sen, ja puhumaan siitä, kuinka siitä vaikenemme?” (Michel Foucault: Seksuaalisuuden historia, s. 15. Gaudeamus, 1998.)

Kolme toisilleen ennestään tuntematonta naista kohtaavat ensimmäisen maailmansodan partaalla Itävallan rajalla sijaitsevassa, Himmelgarten-nimisessä hotellissa: kuusissakymmenissä oleva aristokraatti Lady Fairchild, Yhdysvaltojen keskilännestä kotoisin olevan Dottie Gale ja epätyydyttävässä avioliitossa elävä rva Potter. Syrjäisessä paikassa eristyksissä olevat naiset ajautuvat väistämättä toistensa seuraan ja - tiettyjen kirjallisten konventioiden mukaisesti - ryhtyvät kertomaan toisilleen eroottisluonteisia tarinoita nuoruudestaan - vain havaitakseen niiden hämmästyttävän yhdenkaltaisuuden.

Alan Mooren kirjoittama ja hänen vaimonsa Melinda Gebbien kuvittama Lost Girls lainaa hahmonsa tuttujen lastenkirjojen sivuilta: Lady Fairchild on Liisa teoksesta Liisan seikkailut ihmemaassa (1865), Dottie on Dorothy teoksesta Ihmemaa Oz (1900) ja rva Potter on Leena teoksesta Peter Pan (1904). Mooren ja Gebbien 16-vuotinen projekti ei sorru kuitenkaan halpahintaiseen hyväksikäyttöön, vaan tulkitsee alkuperäiset tarinat fantasiaksi, "päiväuniksi" seksuaalisesta heräämisestä, halun keksimisestä. Samalla se upottaa kirjavan palettinsa eroottisen lukemiston laajempaan perinteeseen, mukaillen sivuillaan muun muassa Henry Gauthiers-Villarsin, Aubrey Beardsleyn ja Pierre Louÿsin töitä.

Kuvatun kaltainen teos ylittää luonnollisesti rajoja, jotka joidenkin mielestä pitäisi jättää omaan rauhaansa kaikkia soveliaisuuden sääntöjä noudattaen. Freudin, Kinseyn ja Reichin jälkeenkin seksuaalisuus herättää yhä kahtalaisia tunteita, luo vaivaannuttavia hetkiä ja kömpelöitä tai vain suoranaisen karkeita kiertoilmauksia ja eufemismeja. Kulttuurin näkökulmasta tämä tilanne näyttäytyy edelleen mitä epätasapainoisimmalta. Mooren mielestä

"[...] seksi genrenä on surkean aliedustettu kirjallisuudessa. Jokaiselle muulle inhimillisen kokemuksen alueelle [...] on omistettu kokonaisia lajityyppejä. Sitä vastoin ainoa genre, jonka yhteydessä seksistä voidaan puhua, on siivoton, ankea, tiskin alta myyty ilman minkäänlaista tasoa."

Erotiikan ja pornografian välinen ero on tunnetusti epävakaa, mutta riskien otoissaankin Lost Girls onnistuu välttämään Mooren kommentoiman ankeuden: tyylitietoisena kirjailijana Moore väistää mekaaniset konventiot ja helpot vastaukset ja Gebbien sensuaaliset, lähestulkoon hauraat kuvat vahvistavat osaltaan tätä käsittelytapaa. Päähenkilöiden toimet sidotaan edelleen aikakauden historiallisten tapahtumien punokseen, jolloin esitys halusta ja patoumista, sortamisesta ja ajasta sekä ennen kaikkea näihin liittyvistä seurauksista - joista kaikki eivät todellakaan ole oikeutettuja - syvenee entisestään.

Kuten niin monen muun kertomuksen ja käytänteen kohdalla, myös tämän tarinan keskiössä lepää tarinankerronnan lähtemätön vaade. Seksi ja siitä puhuminen yhdistyvät Lost Girlsin sivuilla usein yhdeksi ja samaksi toiminnaksi ja kertominen sinänsä toimii keinona ymmärtää niitä muutoksia, joita seksuaalisuuden kohtaaminen tuo vääjäämättä mukanaan. Aihealueensa pulmallisuudesta huolimatta se on kuitenkin kaikessa rehellisyydessään avoin puheenvuoro asioista, joista on mitä turvallisin vaieta.

Satakielen riivattu kutsu - gotiikasta groteskiin

2007-11-08T17:08:00.000+02:00

YLE Teema esitti viime sunnuntaina Charles Laughtonin ainoaksi ohjaustyöksi jääneen elokuvan Räsynukke (Night Of The Hunter, 1955). Sen tarina kuuluu lyhykäisyydessään seuraavasti: Elokuvan alussa nuori perheenisä on ryöstänyt pankin ja murhannut kaksi ihmistä. Saalikseen saamansa rahat hän piilottaa pienen tyttärensä räsynukkeen ja vannottaa lapsiaan pitämään rahakätkön salaisuuden omana tietonaan. Jäätyään kiinni mies tuomitaan kuolemaan, mutta ennen tuomionsa täytäntöönpanoa hänen sellitoverinsa, saarnaaja Harry Powellin, onnistuu saada vihiä rahoista. Vapauduttuaan Powell etsii lesken käsiinsä ja valloittaa tämän sydämen. Perheen lapset vaistoavat kuitenkin kieron saarnamiehen aikeet ja joutuvat loppujen lopuksi pakenemaan suoranaisen väkivallan uhkaa kätketty ryöstösaalis mukanaan.

Ilmestyessään Räsynukke sai murskaavan vastaanoton: 1930-luvun lamakaudelle sijoittuvaa rikoselokuvaa - joka yhdistää pölyisen realismin ja ekspressionismin ja sekoittaa aineksia uskonnosta kansantarinoihin - pidettiin sekasikiönä, jonka monimuotoisuus ei tarjonnut tilaa helpolle kategorisoinnille. Sittemmin elokuva on noussut arvossaan, eikä vähiten sen sisältämien roolisuoritusten ansiosta, joista mieleenpainuvimman tarjoaa Robert Mitchumin esittämä Harry Powell - omatekoinen uskonmies, jonka rystysiin tatuoidut sanat L.O.V.E. ja H.A.T.E. muodostavat elokuvan hengen ja temaattisen akselin. Tämä osin pakkomielteinen, osin unenomainen, osin vangitseva ja osin uskalias elokuva onkin kyllästetty mitä voimakkaimmin puhtaan gotiikan kuvastolla.

Yhdysvaltalaisessa taidemaisemassa gotiikka on vaikuttanut laajemmaltikin niin kirjallisuuden, elokuvan kuin kuvataiteiden saralla. 1800-luvulla kulki varsinkin kirjallisuuden halki levoton, tumma juonne, joka kyseenalaisti nuorehkon kansakunnan ”sokean uskon” ja ”herpaantumattoman optimismin” värittämät pyrkimykset. Muun muassa Edgar Allan Poen, Nathaniel Hawthornen, Emily Dickinsonin ja Herman Melvillen tekstit esittivät levottomuuttakin herättäviä kysymyksiä yleisesti kodikkaina pidetyistä ideoista, jotka koskivat ihmisyyttä, yhteiskuntaa ja maailmankaikkeutta. Gotiikan kuvastoa voikin edelleen luonnehtia juuri visioksi langenneesta maailmasta ja langenneesta ihmisestä, joka elää keskellä pelkoa ja vieraantumista ja jota vainoavat myyttisiin mittoihin kasvavat heijastuspinnat - ja viime kädessä myös uhkaava tietoisuus omasta vääjäämättömästä kohtalostaan.

Oman alalajinsa tälle amerikkalaiselle gotiikalle muodostaa niin sanottu etelän gotiikka, jossa epätavallisia tilanteita ja ”vajavaisia” henkilöhahmoja käytetään usein tumman ironisessa hengessä perkaamaan Yhdysvaltojen ”syvän etelän” sosiaalisia kysymyksiä ja kulttuurista luonnetta. Niin William Faulkner ja Flannery O’Connor kuin Harper Lee ja Donna Tartt ovat osaltaan rakentaneet tekstejään kyseiselle maastolle, joiden myötä mielikuvat Yhdysvaltojen kaakkoisista osavaltioista ovat viettäneet aivan tietynlaiseen suuntaan. Kaavat eksentrisiin kuvaelmiinsa ne ovatkin leikanneet siitä kankaasta, joka Tennessee Williamsin sanoin ”vangitsee intuition siitä kammottavuudesta, joka modernissa kokemuksessa piilee”.

Eräs gotiikan läheisistä seuralaisista on niin ikään groteski. Sanalla ”groteski” on monia eri merkityksiä: Ensisijaisesti se on muotoutunut tarkoittamaan luonnottomasti liioiteltua, suhdatonta, irvokasta. Tämän lisäksi se tarkoittaa myös renessanssin suosimaa koristekuviotyyliä tai pääteviivatonta kirjasinlajia (sans-serif). Groteski johtuu alun perin italian sanoista pittura grottesca, jolla kuvattiin antiikin Rooman aikaisista ”luolista” - jotka tarkempien kaivausten myötä paljastuivat huoneiksi - löytyneitä seinämaalauksia. Näin ollen sillä on sama juuri kuin latinan sanalla grotto, joka tarkoittaa ’pientä luolaa’.

Joka tapauksessa groteskina pidetään yleisesti sellaista, jota on vaikea muulla tavoin määritellä. Kari Matilainen kirjoittaakin, että

”se, mikä on omituista, epämuodostunutta, hirviömäistä, sovinnaisia merkityskategorioita pakenevaa, samalla kertaa pelottavaa ja huvittavaa, on useimmiten jollain tapaa groteskia.”

Matilainen jatkaa vielä, että omassa epämääräisyydessään groteski vertautuu usein luontevasti perinteisesti ulkopuolelle suljettuihin "toiseuksiin" - kuten esimerkiksi ruumiillisuuteen, feminiiniseen, ei-länsimaiseen tai rahvaanomaiseen. Siis moniin niistä ominaisuuksista, joita korostetaan tarkoituksellisesti gotiikan piirissä.

Eräs gotiikan ja groteskin esimerkillisimmistä yhteen naittamisista on Nick Caven romaani Kun aasintamma näki Herran enkelin (And The Ass Saw The Angel, 1989). Yhdessä albumin The Firstborn Is Dead (1985) kanssa se muodostaa riisutun kuvan Caven uran alkuvuosille tyypillisestä lihan ja hengen, halun ja armon, maallisen ja taivaallisen painille pyhitetystä evankeliumista. Väkivaltaisen runollisena mylvivä ja vaikeroiva kertomus kerii auki mykän pojan piinattua elämää keskellä uskonnollista, ahdasmielistä yhteisöä. Jumalallisuudessaan räjähdysherkkien ilmestysten ja äänien kansoittama matka on tietenkin - kuin kaikkia gotiikan sääntöjä syleillen - tuomittu luisumaan ensimmäisestä hapuilevasta askeleestaan lähtien kohti lopullista, epäämätöntä ratkaisuaan.

Eräissä yhteyksissä Caven romaania on arvosteltu siitä, että läpeensä etelän gotiikan kyllästämä teos on australialaisen, ulkopuolisen kirjoittama. Mielestäni tämä argumentti tukehtuu kuitenkin jo heti kättelyssä omaan mahdottomuuteensa - ja ainoana ansionaan korostaa käänteisesti sitä seikkaa, että romaanitaiteen kohdalla kyse on ennen kaikkea fiktiosta, jostakin tuottamalla tuotetusta, jonka rakenteisiin ja käytänteisiin ei kenelläkään voi olla minkäänlaisia alueellisia vaatimuksia tai yksinoikeuksia.

Näin lopuksi - asian luonnetta vielä hahmottaakseni - onkin syytä lainata ranskalaisfilosofi Jean Baudrillardia (1929 - 2007), joka on osuvasti kirjoittanut:

“On astuttava sisään Amerikan fiktioon, Amerikkaan fiktiona. Sillä juuri tässä ominaisuudessa Amerikka hallitsee maailmaa." (Amerikka, s. 28. Like, 1996.)

Soundtrack of our lives

2007-10-11T18:16:00.000+03:00

Tässä kuussa Yhdysvalloissa ensi-iltansa saanut About A Son purkaa Kurt Cobainin (1967 - 1994) tarinan hänen itsensä kertomana: elokuva rakentuu ennen julkaisemattomien haastattelunauhojen varaan, jotka Michael Azerrad nauhoitti Come As You Are: The Story Of Nirvana (1993) -kirjaansa varten.

Elokuvaan liittyy myös soundtrack, johon on koottu Cobainille läheisiä kappaleita. Tähän liittyen löysin elokuvan ohjaajan, AJ Schnackin, blogista haasteen, jossa pyydettiin koostamaan vastaavanlainen ääniraita omaa elämänkaarta ajatellen. Haasteen säännöt kuuluvat seuraavasti:

1) Soundtrackin täytyy kuvastaa musiikkia jokaisen elämänvaiheen saralta, aina lapsuudesta nykyiseen hetkeen asti
2) Sen tulisi käsittää musiikkia, joka ei koostu pelkästään lempikappaleista, vaan joka käy järkeen myös temaattisesti
3) Se ei saa sisältää omaa musiikkia
4) Sen koostajan tulee haastaa ainakin 2 muuta bloggaajaa tekemään omansa.

Tästä innoittuneena päätin koostaa elämäni tähänastisen ääniraidan:

Karkkila:
1. Dingo (Kerjäläisten valtakunta): "Autiotalo"
2. Kiss (Animalize): "Heaven's On Fire"
3. Iron Maiden (Powerslave): "Aces High"
4. Jimi Hendrix (Cornerstones 1967-1970): "Voodoo Child (Slight Return)"
5. Bad Religion (Generator): "Heaven Is Falling"
6. Hybrid Children (Honeymoon In Babylon): "We Were All Born Naked"
7. Fugazi (Repeater): "Repeater"
8. Therapy? (Troublegum): "Screamager"
9. Soundgarden (Superunknown): "Superunknown"
10. Smashing Pumpkins (Mellon Collie & The Infinite Sadness): "Tonight, Tonight"
Tampere:
11. The Doors (Morrison Hotel): "Roadhouse Blues"
12. Nick Cave & The Bad Seeds (The Boatman's Call): "Into My Arms"
13. John Coltrane (A Love Supreme): "Part 1 > Acknowledgement"
14. Nick Cave & The Bad Seeds (Tender Pray): "Deanna"
15. The Smiths (Hatful Of Hollow): "These Things Take Time"
16. Goldfrapp (Felt Mountain): "Pilots"
17. Discharge (Hear Nothing See Nothing Say Nothing): "Doom's Day"
18. Kauko Röyhkä (20 suosikkia: Lauralle): "Paha maa"
19. Seu Jorge (Original Soundtrack: Life Aquatic With Steve Zissou): "Life On Mars?"
Helsinki:
20. Ladytron (Witching Hour): "High Rise"
21. Grinderman (Grinderman): "No Pussy Blues"
22. The Drones (Wait Long By The River And The Bodies Of Your Enemies Will Float By): "Shark Fin Blues"
23. Devastations (Yes, U): "Oh Me, Oh My"
(Piiloraita: T’N’T: Tim Rogers & Tex Perkins (My Better Half): "Here I Am")

Oheisen listauksen tekeminen oli osin itsestään selvää, osin erittäin vaikeaa, lähinnä rajauksen vuoksi - koska en halunnut siitä turvonneen ylipitkää (?!) kokonaisuutta, jäi rannalle monia tärkeitä nimiä: muun muassa Leonard Cohen, Rage Against The Machine, Rancid, Thelonious Monk, The Pogues, PJ Harvey, Barry Adamson, Johnny Cash, Nirvana, The Clash, Queen Of The Stone Age, Conflict, Joy Division, The Kinks, The Auteurs, The Long Blondes... Listaa voisi jatkaa lukuisilla nimillä, muttei se olisi kuitenkaan - aiempaan viitaten - kovinkaan tarkoituksenmukaista.

Tämän sanottuani ojennan tehtävän eteenpäin seuraaville bloggaajille: Grumbler, Rapu ja Ilkka S.

Nautinnollisia kuunteluhetkiä.

Tunnustuksia kirjoittamisesta

2007-10-09T17:56:00.000+03:00

Aiheen laajuutta silmällä pitäen yritän keskittää ajatukseni olennaiseen. Henkilökohtaisesti tärkeän asian purkaminen ei koskaan voi olla vaivatonta - eikä sen sitä pitäisikään olla -, mutten toisaalta yritäkään, tehtävän mahdottomuuden ymmärtäen, tähdätä kiveen hakattuihin totuuksiin. Tämä on lyhyt raportti niistä tuntemuksista, joihin edellisessä merkinnässä viitattu katsaus antoi sysäyksen - olkoonkin, etten puutu netin ja kirjoittamisen välisiin suhteisiin, vaan keskityn nyt pelkästään kirjoittamiseen.

Kysymys kuuluu siis: miksi kirjoittaa?

Aloitan listauksella, jonka koostin nopeasti, ensimmäisiä mieleen tulevia asioita ylös kirjaten: en siis kirjoita - tai ainakaan koe näin suoralta kädeltä tekeväni - riittämättömyyden tunteesta, tuottaakseni tarkkaa ajankuvaa tai peiteltyä omaelämäkertaa, en terapeuttisessa mielessä tai tarkkaillakseni lähimmäisiäni, ystäviäni, tuntemattomia ohikulkijoita tai kanssamatkustajia raitiovaunussa tai bussissa paikantaakseni jotakin lähtemätöntä ihmismielen salaisuuksista - ja nämä kohdat pätevät niin proosan kuin muidenkin kirjoitusten kohdalla.

Kirjoittaminen onkin ollut minulle tietyllä tavalla abstraktimpien asioiden ja ideoiden, symbolien ja kuvien läpikäymistä, yritystä jäsentää ja eritellä niitä kiinnekohtia - sijaitsivat ne missä elämänalueella hyvänsä -, joiden myötä tunnen kiinnittyväni maailmaan merkityksellisellä tavalla. Teoria ja filosofia sen metafyysisessä mielessä ovatkin aina olleet lähellä sydäntäni. Niinpä kirjoitan ennen kaikkea niistä asioista, jotka koen keskeisimmiksi oman mielenkiintoni kannalta - näin toimii luultavammin kirjoittajista valtaosa. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. On kuitenkin lisättävä, ettei tämä omaehtoisuus sulje lukijaa ulkopuolelle, vaan kirjoitan myös pitkälti tarkkaillen ja muokaten sitä, miten jonkin asian esitän, missä muodossa ja millä keinoin. Muttei tässäkään pitäisi mitään ihmeellistä olla.

Laadittuani edellisen luettelon päädyin seuraavaksi pohtimaan sitä, minkälaisena kirjoittajana näen itseni ja voisinko olla kirjoittamatta, jos jostain syystä niin päättäisin tai joutuisin ”pakottavien” olosuhteiden eteen. Vastaus ensimmäiseen kohtaan kuuluu: sujuvaa, rakenteen huomioivaa, mutta loppujen lopuksi sangen - paremman sanan puutteessa - pikkunäppärää tekstiä tuottavana kirjoittajana. Ja toiseen: kyllä voisin, vaikka tiedänkin, että sen jälkeen kokisin elämäni huomattavasti tyhjemmäksi. Tässä yhteydessä en kuitenkaan lähtisi vetämään suoraa korrelaatiota näiden kahden vastauksen välille, vaikka ne antaisivatkin siihen mitä otollisimman mahdollisuuden. Kyse ei ole vaatimattomuudesta, kyse on puhtaasti - näin uskon - itselleen rehellisenä olemisesta. Eivät nämä kuitenkaan niin vaikeita asioita ole, paljon muuta kylläkin.

Tähän päästyäni pysähdyin väistämättä hetkeksi pohtimaan myös tämän kirjoituksen ”tarkoitusta”. Opiskelujeni yhteydessä meitä kehotettiin lähestulkoon unohtamaan tekijä ja hänen intentionsa ja keskittymään tekstiin, teksteihin, tarkastelemaan sitä, minkälaisia merkityksiä kyseinen teksti tuottaa, miten se on niitä muodostamassa ja mitä kaikkea se voisikaan merkitä. Vanhat ja hyväksi todetut opit vaikuttavat toki, mutta on myöskin merkille pantavaa huomata, ettei kysymys ”tekijyydestä” ole koskaan kadonnut pohdinnoistani - olemassaoloon liittyvät kysymykset - koskivat ne sitten kulttuuria, teoreettista fysiikkaa tai mystiikkaan liittyviä seikkoja - ovat osa mielenkiintoni kohteita, kuten aiemmin jo kävi ilmi. Ja tietyllä tavalla näiden kaikkien asioiden voi sanoa liittyvän toisiinsa.

Lopuksi voisi vielä kysyä, yritänkö siis oikeuttaa jotakin kirjoittamalla siitä, miksi kirjoitan? En osaa sanoa. Ja tätä kautta nousee esiin vielä eräs kulma siihen, miksi kirjoitan: niin banaalilta kuin se kuulostaakin, niin osittain myös sen uteliaisuuden ja tiedonhalun vuoksi, jota koen niitä kysymyksiä ja haarautuvia polkuja - käyttääkseni jälleen vanhaa vertausta - kohtaan, joiden uskon viime kädessä johtavan yhden ja saman päämäärän luo - vaikka vain filosofisessa mielessä.

***

PS - tai kuinka harjoittaa itseironiaa (tietenkin!) juuri puhumasta päästyään.

Eli olenko sittenkin vain valehdellut itselleni, pettänyt itseäni pahemman kerran harhaisilla kuvitelmilla...?

Netistä ja kirjoittamisesta

2007-10-08T12:05:00.000+03:00

Oma vastineeni kysymykseen saa vielä odottaa, mutta ohessa on joka tapauksessa linkki mielenkiintoiseen katsaukseen netin ja kirjoittamisen suhteista: "Is the Net Good for Writers?"

Pons asinorum - eli joitakin niistä asioista, joihin huomioni on viime aikoina kiinnittynyt

2007-10-07T19:14:00.000+03:00

1. Olen kuunnellut paljon Devastationsin tuoreinta levyä - Yes, U - sen vaatimalla painolla ja antanut hohtavien tunteiden tumman pulssin tuudittaa itseäni kerrasta toiseen. Tämän alun perin australialaisen trion kolmannen tuotoksen maisemaa halkovat perinteisen kitara, rummut ja basso -asetelman ohella niin koneet ja feedbackin raastavat kutsut kuin etäinen piano ja koskettimet, joista putoavat sävelet ovat kuin kromisia sadepisaroita. Tyylikästä, kaunista. Ja seksikästä, niin kuin tähtikirkas kohtalokkuus kaikessa rehellisyydessään - ja minimalistisuudessaan? - vain voi olla. Devastations vaikuttaa nykyään sekä Lontoossa että Berliinissä - jossa kyseinen levy on nauhoitettu - ja se myös kuuluu tietynlaisena intensiivisyytenä heidän musiikissaan.

2. Olen lueskellut muun kirjallisuuden ohessa professori Detlev J. K. Peukertin (1950 - 1990) teosta The Weimar Republic. Siinä kuvataan Saksaa vuosina 1919 - 1933, jolloin keisarikunnan korvasi useiden ristipaineiden väliin noussut tasavalta ja joka lopulta romahti kansallissosialistien tuhoisiin syövereihin. Joka tapauksessa useat kyseisen aikakauden tyypillisimmistä kulttuuri-ilmiöistä ovat nousseet ilmentämään niitä tunnuskuvia ja arkkityyppejä, jotka nykyään yhdistämme moderniin: massakulttuuri ja -media, niihin kohdistuva kritiikki, amerikkalaistuminen, avantgarde ja neue Sachlichkeit - yleiseurooppalainen uusasiallisuus. Tätä usein harhaanjohtavan dekadentiksi esitettyä jaksoa leimasivat jännittyneisyys ja latautuneisuus, mutta jopa suoranaisesta kulttuuripessimismistä huolimatta varsinkin Berliiniin kerääntyi tasavallan aikana suuri määrä taiteilijoita, filosofeja ja tiedemiehiä, jotka loivat kaupungista erään aikansa sykkivimmistä keskuksista: kehittyi laaja kirjo uudenlaisia suuntauksia, ideoita ja taidemuotoja, jotka tavoittelivat monipuolista ilmaisua. Esimerkkeinä tästä käyvät vaikkapa teatteri - Bertolt Brecht, Erwin Piscator - ja kabaree - Kurt Weill, Werner Finck -, jotka poliittisesti uppiniskaisina ja satiirisina olivat osaltaan murtamassa keisarinajan vanhakantaisia arvoja ja tabuja ja johdattamassa taide-elämää kohti modernin maailman kaikuja.

3. Olen katsonut pitkästä aikaa Goldfrappin DVD:tä Wonderful Electric, Live in London ja varsinkin sen toista levyä, joka keskittyy yhtyeen debyttialbumin ympärille. Kyseisen julkaisun pariin minut palauttikin juuri eräässä blogissa julkaistu essee Goldfrappin ensimmäisen levyn, Felt Mountainin, teemoista. Musiikkilehdistössä esikoista kuvailtiin muun muassa ranskalaisesta popista, filmimusiikista ja saksalaisesta kabareesta innoittuneeksi trip hopiksi, jonka unenomainen, teatraalinen vieraantuneisuus yhdistyi viileään, hiukan levottomaan aistillisuuteen. Henkilökohtaisesti olen pitänyt eräänä Felt Mountainin kohokohdista "Pilots"-nimistä kappaletta, jossa samalla sekä etäisyyden että yhteenkuuluvuuden tunteet kietoutuvat kiiltävään, lähes futuristiseen eleganssiin. Hypnoottista.

“Armoured cars sail the sky
They're pink at dawn
If I lived forever you
Just wouldn't be so beautiful
As the sun
When it shines
All over the world”

4. Olen tarkastellut ilmalaivojen historiaa ja niiden roolia muun muassa populaarikulttuurissa. Kreivi Ferdinand von Zeppelinin (1838 - 1917) ja Hugo Eckenerin (1868 - 1954) työ vaikutti voimallisesti vielä 1900-luvun alkupuolella, mutta viimeistään Hinderburgin tuho New Yorkissa vuonna 1937 syöksi ilmalaivojen maineen ja historian lähestulkoon kadotukseen. Tämän jälkeen niiden esiintyminen onkin ollut näkyvintä lähinnä kulttuurin saralla. Tätä vasten minua kiehtookin ilmailuhistoriallisten seikkojen tai teknisten yksityiskohtien sijaan ilmalaivoissa niiden symbolinen ulottuvuus, jonka voi sanoa muokanneen kokonaisten kansakuntien kollektiivista mielenlaatua ja kuvaa mahdollisuuksistaan ja tulevaisuudestaan, kuten Guillaume de Syonin kirjasta Zeppelin! Germany and the Airship, 1900 - 1939 käy hyvin ilmi. Ilmalaivat siis edustivat - ja niiden voidaan sanoa vieläkin edustavan - jotain lähes arkkityyppistä, spektaakkelinomaista, jota kulttuurin osalta on hyödynnetty varsinkin tieteiskirjallisuuden parissa aina sen pioneereista, Jules Vernestä ja H. G. Wellsistä, lähtien. Kuva ilmalaivoista on nykyään vahvasti sidoksissa johonkin menneeseen, mutta samalla myös johonkin vaihtoehtoiseen - monet vaihtoehtohistorian elementeille rakentavat tekstit ja elokuvat ovatkin käyttäneet ilmalaivoja kuvastossaan, esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa steampunk-suuntaus sekä Alan Mooren ja Dave Gibbonsin legendaarinen Watchmen. Traagisesta historiastaan huolimatta ilmalaivojen olemus kiinnostaa yhä - tai ehkäpä syy tähän johtuu juuri niistä toisaalta ylväistä, toisaalta haavoittuvista piirteistä ja niiden vuorovaikutuksesta, jotka liittyvät kuviin ilmalaivoista.

(Aasinsillaksi - pons asinorumiksi - kutsutaan yleisesti keinotekoista siirtymistä asiasta toiseen. Myös Eukleideen, antiikin Kreikan kuulun matemaatikon, teoreema, jonka mukaan tasakylkisen kolmion kantakulmat ovat yhtä suuret, kantaa samaa kutsumanimeä.)

Lisukkeita 3 - romaanit

2007-09-28T12:42:00.000+03:00

“The Filth and the Fury”

Lähinnä sarjakuvakäsikirjoittajana - mm. Transmetropolitan, The Authority, Fell - kunnostautuneen Warren Ellisin ensimmäinen romaani, Crooked Little Vein, on hervotonta luettavaa. Kovaksikeitetyn dekkarin ja pulp-kirjallisuuden kliseitä häpeilemättömästi hyväksikäyttävä esikoinen onkin mitä kieroin katsaus amerikkalaisen nyky-yhteiskunnan visvaisiin lievealueisiin.

Tarinan keskipisteessä on Yhdysvaltojen toisen, salaisen perustuslain etsintä - perustuslain, joka oikein käytettynä voisi suoristaa maan moraalisen selkärangan. Tämä toimii kuitenkin vain kerronnallisena rekvisiittana sitä matkaa ja niitä lukuisia perversioita varten, joita kirjan päähenkilö kumppaninsa kera joutuu todistamaan ja toisinaan myös kivuliaasti läpikäymään.

Ellisin sarjakuvista, kolumneista ja blogeista tuttu tyyli luo kerronnalle kärkevän ytimekästä täsmällisyyttä ja terävät kehykset, joiden rajaaman näkymän voi tiivistää viimekädessä kysymykseen: mikä on enää marginaalia todellisuudessa, jossa tietoverkot, kännykät ja vastaavat teknologiat ovat mahdollistaneet lähes rajattoman pääsyn äärimmäisten kulttuuri-ilmiöiden ja sensuroimattoman informaation höyryäville rannoille?

Kaikeksi onneksi tätä rujoa matkaa sävyttävät kuitenkin “vaivattoman” oloinen rakkaustarina ja pidäkkeetön huumori, jotka hiovat terävimmät kulmat hehkuvan saastan purskahduksista. Ellis kirjoittaa niukan viettävää tekstiä, joka terävimpien satiirikkojen - mm. Jonathan Swiftin ja William Burroughsin - hengessä onnistuu vangitsemaan jotakin olennaista siitä outoudesta, jonka keskellä me elämme. Ja samalla tietenkin viihdyttämään - kuin viimeistä päivää.

(Ohessa näyte Crooked Little Vein -opuksesta.)

***

”Ja mikään ei muuttunut”

Kirjallisen häirikön, Stewart Homen, viimeisin antiromaani on nimeltään Memphis Underground.

Kaikesta päätellen se on moniääninen “kertomus” syrjäisestä skotlantilaisesta yhteisöstä, korruptiosta, vaimojen vaihdosta, sotilaallisista salaisuuksista, taiteilijaksi tekeytyvästä freelancekirjastonhoitajasta ja klassisesta soulmusiikista diggailevasta Kuolemasta. Ja tietenkin Stewart Homesta “itsestään”.

Toisaalta sitä voi pitää parodiana nykytaiteesta, toisaalta satiirina julkisuudesta ja tuotteistumisesta.

Tai vain modernin kirjallisuuden - ja ennen kaikkea brittiläisen romaanin - dekonstruktiona, toiston ja pilkan pelikenttänä.

Se on osaksi manifesti, osaksi elämäkerta - kritiikki ja vedätys samassa paketissa.

Kaiken tämän lisäksi se on, kuten Homen tuotanto laajemmaltikin, kirja kirjoittamisesta.

Kuitenkin:

“Perhaps I should explain that Memphis Underground isn’t really a novel… After Joyce, post Finnegan’s Wake, there really isn’t any point in writing novels - Literature is dead.”

Tästä huolimatta Home jatkaa uraansa itsepäisen johdonmukaisesti - ja kaikesta päätellen nauttii suuresti siitä, mitä tekee.

Kuten minäkin.

(Tästä Stewart Homen kotisivuille - ja tästä Memphis Undergroundin henkilökohtaiselle MySpace-sivustolle.)

***

“Ajan henki gibsonilaisittain”

William Gibsonin yhdeksäs romaani, Spook Country, on lyhyesti - ja kenties hieman mielikuvituksettomasti - sanottuna hyvä kirja. Se jatkaa teemoiltaan hänen edellisen romaaninsa, Pattern Recognitionin (2003), jalanjäljissä ja on käsittelyltään gibsonilaisen tarkkanäköinen.

Washington Post on kirjoittanut teoksesta seuraavasti:

“Despite a full complement of thieves, pushers and pirates, Spook Country is less a conventional thriller than a devastatingly precise reflection of the American zeitgeist, and it bears comparison to the best work of Don DeLillo. Although he is a very different sort of writer, Gibson, like DeLillo, writes fiction that is powerfully attuned to the currents of dread, dismay and baffled fury that permeate our culture. Spook Country - which is a beautifully multi-leveled title - takes an unflinching look at that culture. […] In Spook Country, Gibson takes another large step forward and reaffirms his position as one of the most astute and entertaining commentators on our astonishing, chaotic present.”

Gibsonin tyyli käyttää useita henkilöhahmoja tapahtumien keskiössä on jälleen läsnä. Tämän kautta sokkelon kaltainen, mutta yhtä kaikki taloudellinen kerronta yhdistyy pienten yksityiskohtien ja voimakkaasti resonoivien metaforien syvän vakuuttavaan maisemaan. Ja ennen kaikkea Gibsonin kieli, hänen niukan runollinen ja huoliteltu tapansa jäsentää tekstiä, säilyttää yhä tyylinsä, ja jo tämä seikka sinänsä on huomion arvoinen.

Kyse on siis trillerin muotoon uutetusta, sosiokulttuurisesta kommentaarista nykymaailmasta, sen globaalin teknologian, median ja politiikan herkistä risteyskohdista - ja luonnollisesti paljon muusta. Kuten hyvästä kirjasta, jota lukee nauttien ja arvostaen.

Lisukkeita 2 - sarjakuvat

2007-09-28T12:26:00.000+03:00

“Aye aye, Seaguy!”

Sain viimein ostettua ja luettua Grant Morrisonin kirjoittaman ja Cameron Stewartin kuvittaman Seaguy-sarjakuvan.

Seaguy on kertomus märkäpukuun ja maskiin sonnustautuneesta supersankarista - joka on kuin sekoitus nuorta Peter O’Toolea ja Owen Wilsonia - maailmassa, jossa heitä ei enää tarvita. Tapahtumaköyhän arjen täyttävätkin shakkiottelut Kuoleman kanssa, psykopaattisen masentava televisiosarja Mickey Eye ja kaikkialta ylitsevuotavat vakuuttelut siitä, että asiat eivät voisi paremmin olla. Seaguy uneksii kuitenkin todellisesta seikkailusta yhdessä apurinsa, merimieshattuisen, sikaria polttavan ja leijuvan tonnikalan Chubby Da Choonan, kanssa - ja kuinka ollakaan, tilaisuus pelastaa pittoreski merenrantamaailma ja lunastaa salaisen ihastuksensa sammumaton huomio tarjoutuvat kuin itsestään.

Seaguyn maailma on värikäs sekoitus hulluttelua, eriskummallisuutta ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä, parodiaa teemapuistoista ja kyynisistä sarjakuvista sekä täynnä hienovaraisia viittauksia mitä vaihtelevimpiin lähteisiin - mm. gnostilaisiin teemoihin, legendaariseen brittisarjaan The Prisoneriin, arthuriaaniseen kirjallisuuteen ja utooppisiin perinteisiin. Ensisilmäyksellä näennäisen kevyeltä vaikuttava paketti sisältää kuitenkin purevan analyysin edustussopimusten, tuotteistamisen ja viihteen pukuun sonnustautuneen korporaatiofasismin läpitunkemasta todellisuudesta - utopiasta keinotekoisesta onnesta ja turvallisesta tekomaailmasta, jotka eivät viime kädessä voi olla kuin mielikuvituksettoman kestämättömiä.

Tämä mainio minisarja jäi näillä näkymin suunnitellusta kolmesta kirjasta ensimmäiseen, mutta tällaisenaankin sen hämäävän kevyt, psykedeelinen ote on mitä vangitsevin.

***

”Rian Hughes”

Kirjoitin edellisessä merkinnässäni Seaguy-nimisestä sarjakuvasta. Ohessa oli sarjan logo, jonka huomasin Rian Hughesin suunnittelemaksi - ja niinpä en voinut olla palaamatta hänen töihinsä, jotka kokoelmistani löytyvät.

Rian Hughes on brittiläinen graafinen suunnittelija, kuvittaja ja sarjakuvataitelija. Suhteeni tähän herrasmieheen johtaa useiden vuosien päähän, aina aikaan, jolloin seurasin vielä brittiläistä, viikoittain ilmestyvää 2000AD-lehteä. Tämän legendaarisen lehden sivuilla ovat debytoineet monet sittemmin maailmanmaineeseen nousseet kirjoittajat ja taiteilijat. Niin myös Hughes, joka on työskennellyt menestyksellisesti mm. Grant Morrisonin (Dan Dare ja Really & Truly) kanssa.

Jo tuolloin kiinnitin huomiota Hughesin omaperäiseen tyyliin, jossa puhtaat väripinnat ja tekstuurit yhdistyvät usein epäsymmetrisiin ja dynaamisiin layouteihin ja varta vasten suunniteltuihin fontteihin. Tämä sommittelun, kuvituksen ja typografian liitto viittaa Hughesin omien sanojen mukaan voimakkaasti 1900-luvun alkupuolen julistetaiteilijoiden - mm. Stenbergin veljesten, Cassandren ja Jean Carlun - töihin, joissa he pyrkivät juuri fontin, kuvan ja layoutin toisiaan täydentävään, integroituun kokonaisuuteen.

Myös muita kaikuja on Hughesin töistä havaittavissa - niin Warner Brothersin vanhoista animaatioista ja futurismista kuin 1960-lukulaisesta estetismistä ja 1970-lukulaisesta kitschistä. Jokin tässä yhdistelmässä vetosi jo ensisilmäyksellä, eikä tämä vaikutus ole kieltämättä vieläkään laantunut palattuani näiden töiden pariin nyt uudemman kerran.

Nyttemmin Hughes suunnittelee pääasiassa fontteja ja logoja ja tuottaa kokonaisilmeitä mainoskampanjoihin, levyn- ja kirjankansiin, sarjakuviin ja televisioon. Vaihtelevien toimeksiantojen johdosta hänen työnsä ja tyylinsä ovat säilyneet monipuolisina ja -muotoisina, eikä Hughes ole missään nimessä - eikä ole koskaan ollutkaan - raja-aitojen kahlitsema kuvittaja tai suunnittelija.

Tästä Rian Hughesin tutustumisen arvoisille kotisivuille.

Lisukkeita - levyt

2007-09-28T12:10:00.000+03:00

”Kuuluisuuden kiroista”

Eräs viime kesän kuunnelluimmista levyistä oli Tex Perkinsin (mm. Beasts of Bourbon ja Cruel Sea) ja Tim Rogersin (You Am I) muodostaman T’N’T:n suorastaan häikäisevän leppoisa ja sykähdyttävä My Better Half -albumi.

Kyse on kahden aussiveteraanin “täydellisestä liitosta”, kokoelmasta akustisia kappaleita, joissa yhdistyvät kumpaisenkin herrasmiehen karhean kostea elämänkaari kuivan ironiseen sensibiliteettiin.

Perkins on kommentoinut yhteistyötä seuraavasti:

“It’s so typical of all of the things I do. It starts out as a bit of a lark and an excuse to get some beers and some cash and suddenly it becomes a serious concern.”

Rogers on puolestaan täydentänyt:

“The thought of going to see someone play acoustic always curdles my milk. So every show we do, we know we have to make it something more than a couple of guys with acoustic guitars. After each gig we’ve done, we knew it was something special.”

Perkins: “Are you thinking what I’m thinking?”

Rogers: “If it’s something to do with getting crazy-eight shickered on cheap whiskey and releasing the comedy album of the year, OH YES INDEEDY MY SIMIAN FRIEND.”

***

"Sex And Mayhem"

Jokin aika sitten kuumeisessa päässäni soi yhä uudelleen ja uudelleen Devastations-nimisen yhtyeen kappale "Sex And Mayhem". Oireellista kenties...

Tämä alun perin australialainen mutta nyttemmin Lontoo-Berliini-akselilla (déjà-vu!) vaikuttava kokoonpano on julkaissut kolme levyä: The Devastations (2003), Coal (2005) ja Yes, U (2007). Edellä mainittu hieno viisu löytyy näistä tuotoksista keskimmäiseltä.

Tässä yhteydessä ei ole ollenkaan yllättävää, että Devastationsista puhuttaessa nousevat samat nimet kerta toisensa jälkeen esille - Leonard Cohen, Nick Cave, Tindersticks, Dirty Three.

Joka tapauksessa “Sex And Mayhem” on saatavilla mp3-muodossa yhtyeen kotisivuilta.

On juhlan aika

2007-09-22T08:03:00.000+03:00

Nicholas Edward Cave täyttää tänään 50 vuotta!

"It's a very happy day
We had lots of fun fun fun
And it's ice-cream and jelly
and a punch in the belly
How much can you throw over the walls?"

"Ole realisti - vaadi mahdotonta!"

2007-09-19T12:27:00.000+03:00

Panegyriikka on muodollinen julkinen puhe tai kirjallinen esitys henkilöstä tai asiasta, mikä pidetään kiittävässä ja kehuvassa hengessä. Se on yleensä tarkkaan harkittu ylistyspuhe, jonka ei odotetakaan olevan kriittinen. Sana johtuu kreikasta - panegyris - ja tarkoittaa ”puhetta, joka on sovelias kansankokoukseen”. Antiikin Kreikassa tämän kaltaisia puheita pidettiin juhlien tai kisojen yhteydessä, joissa niiden tarkoitus oli kannustaa kansalaisia jäljittelemään esi-isiensä kunniallisia tekoja.

Kansainvälisten situationistien johtohahmon, Guy Debordin (1931 - 1994), kaksiosainen muistelmateos on nimeltään Panégyrique (1989 ja 1997). Tässä yhteydessä teoksen nimeä - aiempaan viitaten - voi pitää kuivan ironisena: se on lakonisen niukkasanainen hänen elämäntapahtumiensa suhteen - koostuen pikemminkin asioiden ympärillä käyvistä sivujuonteista ja alituisista sitaateista - ja tarkoituksellisen epäilevä perinteisen omaelämäkerran yksityiskohtaista rakennetta kohtaan.

Kansainväliset situationistit (L’Internationale Situationniste, englanniksi Situationist International, josta on vakiintunut lyhenne SI) oli avantgarderyhmä, joka toimi vuosina 1957 -1972. He olivat paitsi avantgarden - erityisesti dadan ja surrealismin - perillisiä, myös marxilaisuudesta vaikuttuneita radikaaleja yhteiskuntakriitikkoja. SI:n keskeisimmät teesit ovat löydettävissä Debordin vuonna 1967 kirjoittamasta teoksesta La Société du spectacle (Spektaakkelin yhteiskunta. Summa, 2005), jossa muotoillaan modernin yhteiskunnan tila. Niinpä:

”Sen sijaan, että kohtaisimme suoraan toiset ihmiset, kohtaamme spektaakkelissa suoraan vain kuvat. Ne välittävät suhteitamme toisiin ja ohjaavat toimintaamme, käsityksiämme ihmisistä, elämästä, oikeasta, väärästä, kauneudesta ja rumuudesta. Kuvat hallitsevat ja ohjaavat mielikuvitustamme.” (emt., s. 8)

Situationistien mukaan kuva on aina väärennös: se tuottaa todellisuutta ja sen - näin meille annetaan ymmärtää - arvo on suurempi kuin sen, mitä todella kykenisimme tekemään. Jälkiteollinen maailma siis suosii kuvaa asian, jäljitelmää alkuperäisen ja miellettä todellisuuden sijaan. Spektaakkeliteorian ydinajatus onkin, että ihminen on niin vieraantunut omasta elämästään, että saattaa osallistua siihen vain sivullisena tarkkailijana (ks. Marko Pyhtilä: Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla eli länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä. Like, 1999).

Vertailu- ja vastakohdan tälle spektaakkelimaiselle elämälle muodostavat kunkin yksilön halut, toiveet ja nautinnot - asiat, joihin Debordkin muistelmissaan keskittyy. Vain pyrkimyksellä totuuteen ja välittömään elämään on minkäänlaista arvoa tässä suljetussa, ennalta määritetyssä maailmassa. SI julistikin nykyhetken tärkeyttä, jokapäiväisen elämän vallankumousta.

Debord oli - ja on toki yhä - ristiriitainen hahmo: toisaalta häntä lähestulkoon palvotaan profeettana, toisaalta taas kritisoidaan sekä vaikeaselkoisena teoreetikkona että itsevaltaisena persoonana. Debord teki itsemurhan vuonna 1994. Tämän voi osaltaan nähdä vaikuttaneen kuvaan hänen merkityksestään - kuten Stewart Home on kirjoittanut: “itsemurhan täydellisyys sijaitsee sen monimerkityksisyydessä”. Toisaalta Debordin panosta yhteiskuntateoreettisessa mielessä ei voida missään mielessä sivuuttaa: hänen - ja Kansainvälisten situationistien - ajatukset ovat levinneet niin kulttuurin kuin politiikan alalla laaja-alaisesti ja vaikuttavat yhä voimallaan.

Miten Debord sitten henkilökohtaisesti onnistui avoimessa yrityksessään kieltäytyä, olla tekemättä yhteistyötä perinteisten käytäntöjen kanssa? Omien sanojensa mukaan:

"En ole koskaan ymmärtänyt, missä kohden elämäni olisi voinut olla toisin tai kuinka sen tulisi olla oikeutettu." (Panegyric. Verso, 2004. s. 44)

Ja ehkei tätä kautta asian pidemmällä pohdinnalla ole niin väliä - viime kädessä yritys ratkaisee, se että antaa kapinalle mahdollisuuden:

”Jo siinä, että joku ajattelee kapinoivansa, on kapinaa.”

Ajan sitomana

2007-09-17T14:39:00.000+03:00

Darren Aronofskyn (s. 1969) kolmas kokopitkä ohjaustyö, The Fountain (2006), kertoo kolme rinnakkaista tarinaa ajasta ja rakkaudesta, syntymästä ja kuolemasta. Kuvaukseltaan valon ja varjon vuoropuhelua kartoittava ja tunnelmaltaan hauras, tarkoituksellisen ”hidas” elokuva yhdistää niin 1500-luvun konkistadorien maailman, nykyhetken kuin kaukaisen tulevaisuudenkin mitä kauneimmaksi kokonaisuudeksi. Turhaan sitä ei olekaan kutsuttu psykedeeliseksi saduksi.

Elokuvan keskiössä voi nähdä lepäävän ajatuksen siitä, että loppujen lopuksi kaikki aika on yhtä. Sen eri aikatasot peilaavatkin toisiaan ja limittyvät toisiinsa muun muassa näyttelijöiden, leikkauksen sekä toistuvien kerronnallisten ja visuaalisten elementtien kautta, kunnes ajan ja avaruuden tuolla puolen millään ei ole enää selkeitä rajoja. On vain kokonaisuus, joka sitoo kaiken saumattomasti yhteen - ainoastaan meidän ehdollistunut perspektiivimme voi vielä tottumuksen voimasta erottaa kaiken erillisiksi osiksi.

Jos tämä kuulostaakin lähinnä eri perinteitä edustavien mystikkojen kauaskantoiselta pohdiskelulta, ei kyseisen kaltainen näkemys ole ollut teoreettiselle fysiikallekaan vieras ajatus vuosikymmeniin. Muun muassa kvanttifyysikko David Bohm (1917 - 1992) koki, ettei loppujen lopuksi ole mieltä nähdä maailmankaikkeuden koostuvan osista ja kohdella sitä jotenkin hajanaisena, koska kaikki on kuitenkin yhteydessä toisiinsa - aika ja avaruus koostuvat samasta perusolemuksesta kuin materiakin. Fyysikot kutsuvat tätä todellisuuden luonnetta epälokaalisuudeksi - systeemiä ei voi jakaa erillisiin osiin riippumatta siitä, kuinka hyvin systeemin osaset on erotettu toisistaan -, mystikot puolestaan ykseydeksi. Bohmin oma nimitys tälle oli ”jakamaton kokonaisuus”. (ks. tästä esimerkiksi David Bohm & F. David Peat: Tiede, järjestys ja luovuus. Gaudeamus, 1992.)

Jos todellisuus siis vain ilmenee meille erillisinä objekteina, voi ajankin sanoa muodostuvan erillisiksi, peräkkäisiksi hetkiksi tämän saman rajallisen periaatteen mukaisesti. Bohmin mukaan tämä aikakäsitys on tapahtunut pitkän historiallisen prosessin myötä, jossa aikajärjestys on saanut alati kasvavan merkityksen koko yhteiskunnassa (emt., s. 230). Hän jatkaa:

”Ei siis hämmästytä havaita, että nykyään tarkkaavaisuutemme näyttää toimivan lähes ainoastaan ajan ehdoilla, ja huomiokykyä hallitsee pelkästään tarve seuloa kokemusta ajan kannalta sopivan järjestyksen avulla. Niinpä itse kukin voi tosiaan kokea, että ’vain aika on olemassa’, ja ajaton järjestys on joko harhaa tai tyhjä älyllinen konstruktio.” (emt.)

Nykyfysiikan linjausten myötä kyseinen näkemys ajasta on kuitenkin väistämättä ”vanhentunut”, liuennut tieteenfilosofian pyörteisiin. Tämän siirtymisen myötä voidaan sanoa myös käsityksen tiukkarajaisesta yksilöllisyydestä väistämättä horjuneen. Niinpä painotuksen tulisikin kohdistua uudelleen ”minusta” tai ”sinusta” siihen, että on vain yksi ”me” - aivan kuten kaikki maailmankaikkeudessa liittyy kaikkeen muuhun, vaikkakin vaihtelevin astein.

Kaunis ajatus, joka pulppuaa elinvoimaisena myös The Fountainin kuulaasta ytimestä.

Innoituksen pauloissa, osa 3 - myytin paluu

2007-08-24T10:23:00.000+03:00

Yhdysvaltalaiskirjailija Kathy Acker (1947 - 1997) aloitti kirjallisen uransa pirstaleisilla, itsetietoisilla teksteillä, jotka luotasivat ja purkivat kielen, identiteetin, seksuaalisuuden ja politiikan äärilaitoja. Muun muassa William Burroughsista, Black Mountain -runoilijoista ja ranskalaisesta nykyajattelusta inspiroitunut Acker sivuutti perinteiset kerronnan tavat, koosti tekstejään useista lähteistä, plagioi ja kyseenalaisti eri instituutioiden roolin.

Myöhemmässä tuotannossaan Acker ”palasi” takaisin rakenteen pariin ja ryhtyi tutkimaan myyttien luonnetta. Hän koki, että myytti oli keino tutkia mielikuvituksen, uneksimisen ja taiteen historiaa. Edelleen se korosti ideaa jostain yhteisestä: “Perinteessä, joka minulle opetettiin - klassinen kreikkalainen draama -, myytti lähentyi yhteistä. Näytelmä alkoi auringon noustessa ja loppui auringon laskiessa ja toimi kollektiivin, joka osallistui yhdessä tapahtumaan, luonnostaan lankeavan ajan puitteissa.” ("A Conversation With Kathy Acker".)

Myytti tarjosi Ackerille myös mallin elämiselle - mallin, jossa taide ja politiikka, aktiivinen luominen ja toimiminen, punoutuivat väistämättä toisiinsa ja joka kuului pikemminkin yhteisen kuin yksilöllisen alueeseen. Jos Ackerin ensimmäiset tekstit pyrkivätkin hajottamaan ja purkamaan osiin eri kulttuurisia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä, kohdistui hänen myöhempi tuotantonsa kohti rakentavaa päämäärää - löytää myytti, jolla elää.

Tämä malli olemisesta vaati edelleen lukuisten muiden kysymysten ratkaisemista: eräs näistä oli mahdollisuus kommunikaatioon, laajemmaltikin oleellinen teema Ackerin tuotannossa. Niinpä myyttienkin täytyi loppujen lopuksi olla “tapa puhua toisillemme, jossa on järkeä ja joka ei löyhkää täydelliseltä nihilismiltä”. (emt.)

Myyttitutkijoiden mukaan myytit toimivat karkeasti ottaen kahdella tavalla: Ensinnäkin niillä on selittäviä - mm. maailmanjärjestyksen syntyä kuvaavia - tai ohjaavia - ihmisen toiminnalle mallin tai esikuvan tarjoavia - ominaisuuksia. Toiseksi ne toimivat myös luovalla, kuvitteellisella tasolla metaforien, symbolien ja ideoiden moninaisuutena ja mahdollisuutena, merkityksiä yhteen punoen ja niitä edelleen tuottaen.

Ranskalaiskirjailija Michel Tournierin (s. 1924) luonnehdinnan mukaan myytit siirtävätkin eteenpäin käsityksiä siitä, mitä ihmisenä ja maailmassa oleminen on. Hän korostaa, ettei myyteillä ole vain yhteisöön sopeuttamisen, vaan myös yksilön minuuden ja maailmankuvan muotoutumisen prosessiin liittyvä merkitys. Myytit eivät siis toimi pelkästään rajoittavina ”mallitarinoina”, jotka kertovat, miten asiat ovat, vaan tarjoavat yksilöille myös väyliä luovaan toimintaan.

Myytit eivät myöskään ole jotain pelkkiin stereotypioihin tai yleispäteviin käsityksiin verrattavaa. Lisäksi on hyvä huomata, että puhetapa, jossa myyttiä pidetään valheellisena uskomuksena, pelkkänä oletuksena asiaintilasta, on sekin kovin rajoittava. Kyseisen kaltainen näkemys liittyy järkikeskeiseen ajatteluun, jossa pyritään koviin, tieteellisiin faktoihin ja jossa selittämätön, tieteen rajojen ulkopuolinen ”todellisuus” nähdään pelkkänä spekulaationa - toisin sanoen tarpeettomana pohdiskelun aiheena, joka ei sovi luonnontieteelliseen maailmankuvaan. (ks. "Myytti-sarja. Myyttien lyhyt historia".)

Lähestyttiin myyttejä sitten ylihistoriallisina ”totuuksina” tai pelkästään kulttuurisina rakennelmina ovat ne monien mielestä kuitenkin välttämättömiä todellisuuden ja ihmiselämän hahmottamisen apukeinoja: esimerkiksi Tournierin mukaan on kyse siitä, että myytit ovat olleet meille ”aina” olemassa ja siten luonnollisia, itsestään selviä ja huomaamattomia todellisuuden hahmottamisen malleja - elämisemme tapahtuu ikään kuin myyttien hyrinässä (Liisa Saariluoma (toim.): Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa. SKS, 2000. s. 46).

Myytit eivät siis vain muokkaa ja selitä kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia järjestelmiä, ne ilmaisevat myös mielikuvitusta, kykyä kutoa erillisiä kokemuksia omaksi vastaavuuksien, mielikuvien ja tunteiden maailmaksi. Myytit ovatkin niitä kollektiivisia kertomuksia, joiden resonanssi on mitä syvin, jotka tuovat itsensä julki meidän välityksellämme ja jotka eräässä mielessä ovat universaaleja kuten ideat - jotakin yleistä, yhteistä, merkityksellistä, jopa ikuista.

Ja jos myytit ovatkin fiktiota, on kuitenkin hyvä palauttaa mieleen se seikka, että ne ovat todella säilyneet ajasta toiseen, ovat yhä täällä, elämään tarrautuneena - ja tämän jo itsessään täytyy merkitä jotain. Myytit ovat eläneet kauemmin kuin luojansa, ne vaikuttavat edelleen ihmisten ajattelutapaan, joten ehkä meidän olisi syytä pureutua hieman syvemmälle niiden olemukseen ja yrittää ymmärtää, mitä ne merkitsevät ihmisille ja mitä ne voivatkaan tehdä meille ilmeisen tuolla puolen.

Innoituksen pauloissa, osa 2 - plagioitu vastakuva aiempaan

2007-08-17T12:40:00.000+03:00

Koska sanamme ja tekstimme eivät koskaan ole täysin omiamme, on kenties parempi unohtaa myytti jostain aidosta ja puhua toisten sanoilla tai kielillä - sen kaikissa merkityksissä. Jos siis lausahdus, jonka mukaan kaikki on jo ehditty sanoa, pitää paikkansa, niin onko myöskään mahdollista löytää tai keksiä enää mitään uutta? Ehkä kyse onkin vain vanhan toistamisesta niin kauan, että joku ottaa sen kuuleviin korviinsa.

Tässä ei ole mitään uutta - ei tietenkään. Ja kuinka voisikaan olla.

Grant Morrison on todennut, että plagiarismi on demokraattista, koska jokainen pystyy lainaamaan: ”teksti saa aivan toisen merkityksen, kun se on kulkenut plagioijan lävitse”. On ehkä turhaa korostaa, että Morrison on tuotannossaan nostanut etualalle juuri kysymyksen kirjoittamisesta, tekstien ja niiden tuottamisen ja ylipäänsä koko kulttuurin luonteesta. Niinpä lainaaminen tässä yhteydessä ei ole aidan matalimman kohdan etsimistä - se on ennen kaikkea ilmaisumuoto.

Ja sanoessani "plagiarismi", en suinkaan tarkoita pelkkää tyhjyyttään kumisevaa, automatisoitua toimintaa, jonka voi katsoa vastaavan nimilappujen vaihtamista toisiin. Kopiointi sinänsä onkin puhtaasti merkityksetöntä, mekaanista toistoa, mutta usein plagioinnista puhuttaessa ei nähdä tämän kapean määritelmän tuolle puolen. Näin katse kiinnittyy ainoastaan itseään heijastavaan pintaan. Huomion tulisi kuitenkin kohdistua niihin tuloksiin, joita lainaaminen tuottaa: rinnastuksiin, uudelleenlukuun, kommentteihin, parodiaan, koko itsetietoisten keinojen laajaan, kriittiseen kirjoon.

Tietynlainen kopiointi kuului ennen 1700-lukua niin taiteen kuin tieteenkin käytäntöön. Lainaaminen ei alkujaan ollut häpeäksi lainaajalle, vaan osoitti plagioijan oppineisuutta ja nosti alkuperäisen tekstin ja tekijän mainetta. Niinpä kirjoja on aina tehty toisista kirjoista, ja ylipäänsä kulttuurin voi sanoa - toki kärjistetysti - syövän, sulattavan ja ulostavan itseään yhä uudestaan. Toisin sanoen, jos jollekin työlle annetaan erivapaus vain siksi, että se vaikuttaa uudelta tai ainutkertaiselta, sivuutetaan pahemman kerran jotain olennaista kulttuurin olemuksesta.

Eri avantgardistiset liikkeet - muun muassa dadaismi, kansainväliset situationistit ja Fluxus - ovat osaltaan kyseenalaistaneet ajatuksen siitä, että on mahdollista ”omistaa” luovia töitä ja estää muita käyttämästä ja jälleentulkitsemasta niitä. Tätä varten ne omaksuivat erilaisia menetelmiä, joilla edesauttaa ideoiden vaihtuvuutta, niiden uudelleenkäyttöä ja kehittämistä. Näihin kuuluivat niin kierrättäminen ja postitaide, uudelleenkokoaminen ja taidelakot, moninimien käyttäminen ja plagiarismi kuin détournement - aiempien teosten tai ideoiden käyttäminen ja muokkaaminen omia, uusia ja kriittisiä tarkoitusperiä silmällä pitäen.

Edellä mainittuihin liikkeisiin vaikuttaneella Comte de Lautréamontille (oikealta nimeltään Isidore Ducasse, 1846 - 1870) kirjoittaminen oli todellakin prosessi, joka ei voinut jäädä kesken edes kirjoittajan kuollessa, vaan muiden tuli jatkaa hänen ajatustensa kehittelyä. Kirjoittaminen oli siis jatkuvaa korjailua, kieltämistä, muuttelua. Jo kirjoittamisen lähtökohdan, kielen, olemuksen kannalta tämä on mitä ymmärrettävintä - onhan kieli on jo jotain perittyä ja annettua, jonka me omimme ja jonka piirissä me jäljittelemme sanomisiamme yhä uudelleen ja uudelleen.

Grant Morrisonin vuosina 1989 - 1992 kirjoittamassa Doom Patrol -sarjakuvassa on kyse juuri edellä mainitusta. Sen kitschmäinen huolettomuus ja skitsoidinen liioittelu luovat värikkään, popkulttuurista kyllästetyn näyttämön, jonka absurdistisissa ja itsetietoisissa kulisseissa joukko sosiogeneettisiä hylkiöitä yrittää selviytyä keskellä villiintynyttä, revittelevää todellisuutta. Morrison tulkitsee uudelleen ja ”turmelee” alun perin 1960- ja 1970-luvulla ilmestynyttä sarjaa, vandalisoi, anastaa ja kierrättää moninaisia, ristiriitaisiakin lähteitä. Doom Patrolin sivuilla ei olekaan eroa korkealla ja matalalla, asianmukaisella ja ei-asianmukaisella, kaikki on lainattua ja hetkellistä, kiihkeää jäljittelyä ja itseensä imemistä.

Morrisonin tekstejä yleensäkin lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että ideat ovat kuin viruksia, jotka pariutuvat toisten ideoiden kanssa, muuttavat muotoaan, vaihtavat kasvupaikkaa. Kuka siis keksi, että ideat voisi vangita tyhjiöön, että niiden käyttöä voisi rajoittaa, että niistä voisi tehdä yksityisomaisuutta, harvojen etuoikeutta?

Kuten jo alussa kirjoitin, ei tässä ole mitään uutta. Ja tietenkin nämä ovat vain teoreettisia näkökulmia. Käytäntöä valaisee kuitenkin seuraava kysymys: mikä tässä tekstissä on ”omaa”, mikä ”lainattua”?

Osaanko vastata esittämääni kysymykseen tämän tekstin kirjoittajana?

Innoituksen pauloissa - muusat, genius, tiedostamaton

2007-08-14T11:59:00.000+03:00

Antiikin mytologia nimeää yhdeksän muusaa, taiteiden ja tieteiden runotarta: Erato (hilpeät lemmenlaulut), Euterpe (huilunsoitto ja lyyrinen runous), Kalliope (eeppinen sankarirunous), Kleio (historia), Melpomene (tragedia), Polyhymnia (hymnirunous), Terpsikhore (kuorolyriikka ja piiritanssi), Thaleia (komedia ja idyllinen runous) ja Urania (tähtitiede).

Alun perin muusia oli vain yksi, runottareksi personoitu inspiraation lähde, mutta kun tällaisia luovia voimia ilmentyi useammilla aloilla, ajateltiin muusia sittemmin olevan yhdeksän. Ne olivat Zeuksen ja Mnemosynen kauniita tyttäriä, joiden johtaja oli Apollon ja joille oli pyhitetty aivan oma paikka - museo. (Atomi ja missi. Vierassanojen etymologinen sanakirja. WSOY, 1990.)

Muusat olivat siis tiedon ja inspiraation ruumiillistumia, jotka armollaan takasivat hedelmällisen luomisprosessin, mahdollistivat taiteilijan ylittää tavallisen minänsä rajat. ’Inspiraatio’ johtuukin latinan sanasta inspiratio, joka merkitsee sisäänhengitystä ja innoitusta - aluksi uskonnollista, mutta myöhemmin myös taiteellista. Sanan lähtökohtana on verbi inspirare, joka merkitsee sisään puhaltamista, hengittämistä tai tunteen synnyttämistä.

Tämän hengittämiseen liittyvän ulottuvuutensa kautta onkin mielenkiintoista vetää kaaria inspiraatiosta erilaisiin meditatiivisiin harjoituksiin, joissa korostetaan juuri hengityksen, sen luonnollisen rytmin ja tämän tarkkailemisen merkitystä. Näitä keskittymisharjoituksia hyödynnetään laajalti niin itä- kuin länsimaisissa mystisissä perinteissä ja tietenkin myös näiden ulkopuolella. Yhteistä näille tuntuu kuitenkin olevan juuri tietynlaisen tietoisuuden lisääminen ja tuleminen osaksi tuntemuksia, joita ei muita polkuja pitkin välttämättä saavuteta.

Näiden harjoitteiden rinnalle voidaan asettaa myös erilaiset muuntuneet tietoisuudentilat, joiden kautta on mahdollista päästä käsiksi tietoon, jonka katsotaan olevan tavallisten kognitiivisten kykyjen saavuttamattomissa. Innoittumisen voi siis katsoa vaativan omanlaisensa tajunnantason, yleensä juuri jostakin normaalina pidetystä eroavan. Tai toisaalta luovia pyrkimyksiä sähköistävää voimaa on selitetty yksilölle ominaisella, erityisellä luonnollisella hengellä tai olemuksella, geniuksella, joka liittyy latinan sanaan ingenium - luontainen ominaisuus, taipumus, kyky.

Taiteiden saralla nämä ”poikkeustilat” ovat saaneet vaihtelevia muotoja: muun muassa brittiläisen taitelijan ja mystikon William Blaken (1757 - 1827) on sanottu kuvanneen runojaan ja maalauksissaan töiksi, jotka syntyivät ilman harkintaa ja jopa hänen tahtonsa vastaisesti, aivan kuin sanelun mukaan, määräyksestä. Ajatus geniuksesta, jostakin kykyyn sidotusta, muuttuikin romantiikan kuluessa vähitellen ajatukseen nerosta, näkijästä, joka toimi jonkin myötäsyntyisen ja irrationaalisen ohjauksesta ”luonnollisen” ylittäen ja kontrollin ulkopuolella.

Eräänä inspiraation jatkettuna tai tiivistettynä muotona on pidetty myös niin sanottua automaattikirjoittamista tai -piirtämistä, tahdosta riippumatonta toimintaa, jossa taiteilija tukahduttaa kätensä tietoisen liikkeen ja antaa tiedostamattoman ottaa komennon (ks. edelleen The Oxford Dictionary of Art). Automatismia hyödynnettiin laajalti varsinkin surrealismin parissa: André Breton (1896 - 1966) kehottikin kirjoittamaan ”sattumanvaraisesti” ja ilman minkäänlaista erityistä aietta, koska tällä tavalla tuotettu kirjoitus kuvaa juuri tiedostamattoman tuntemattomia virtauksia.

Automatismi esiintyi voimakkaasti myös brittiläisen taiteilijan ja okkultistin Austin Osman Sparen (1886 - 1956) näkemyksissä. Kirjassaan The Book of Pleasure (I-H-O Books, 2005, julkaistu alunperin 1913) Spare kirjoittaa, kuinka taiteen ”ainoa laki on sen spontaanisuus” (s. 55), kuinka ”inspiraatio sijaitsee aina tyhjässä hetkessä” ja kuinka ”useat suurista löydöistä ovat satunnaisia, yleensä näännytetyn mielen aikaan saamia” (s. 48). Näin ollen innoitus on mukana olemisen, ei niinkään keksimisen tai löytämisen tuotosta.

1900-luvulle tultaessa taiteellinen innoitus kiertyikin yhä etenevässä määrin sisäänpäin, syvälle taiteilijan psyykeen uumeniin. Tähän muutokseen vaikutti osaltaan psykoanalyysi. Muun muassa Carl Gustav Jungin (1875 - 1961) teoretisoinnin mukaan taiteilija on virittynyt johonkin persoonattomaan, johonkin henkilökohtaisen kokemuksen ulkopuolella olevaan - toisin sanoen kollektiiviseen tiedostamattomaan, jossa sijaitsevat arkkityypit ja myytit, yleismaailmalliset symbolit ja kuvat, joissa merkitys on kasaantunut merkityksen päälle.

Porttina näiden merkityslähteiden luo on pidetty mielikuvitusta, joka Sparen mukaan on ”todeksi uneksimista”. Tai jollei portti ole täysin sopiva tapa kuvata asiaa, niin ehkä olisi parempi puhua lautasta, joka tahdolla ja huolella luotsattuna tarjoaa sekä keinon päästä jonnekin että tilaisuuden ihailla reitin varrella avautuvia häikäiseviä näköaloja. William Blaken mukaan taiteen avulla onkin mahdollista saavuttaa yhteys tähän mielikuvituksen ikuiseen todellisuuteen.

"It's either this... or prison" - dandyismi, kieltäytyminen, Morrissey

2007-07-30T16:02:00.000+03:00

”Yksimielisyys saa minut tuntemaan, että olen sittenkin väärässä.”
Oscar Wilde

Dandyismi on monitahoinen, aikojen kuluessa vaihteleviakin painotuksia saanut ilmiö, joka pelkistetään usein vain ulkoista tyylittelyä tai ylenmääräistä aineellista eleganssia korostavaksi suuntaukseksi. Kyse on kuitenkin jostain hieman ”syvemmälle” menevästä: historiallisesti dandyismi liittyy ennen kaikkea siihen, miten romantiikan taiteilijat pyrkivät määrittelemään todellisuutta teollistumisen ja massakulttuurin pyörteissä. Sen pääasiallisena polttoaineena voidaan pitää tahtoa kamppailla tavanomaista ja tasapäistävää vastaan kaikissa sen nykyisissäkin vivahteissa.

Charles Baudelairen (1821 - 1867) kuuluisan esseen ”Modernin elämän maalari” mukaan dandy tuntee ”kiihkeää tarvetta tehdä itsestään poikkeusyksilö kaikissa ulkoisen sopivaisuuden rajoissa”. Hän pyrkii hämmästyttämään ja kokee ”pöyhkeää tyydytystä siitä, ettei itse hämmästy koskaan”. Dandyn suurin intohimo onkin ”ennen kaikkea erottautuminen”. (Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, s. 210. Desura, 2001.)

Baudelairen edellä mainitun esseekokoelman suomentanut Antti Nylén on luonnehtinut edelleen, että dandyismi on omavaltaista persoonan pyhittämistä aikana, jota Jumala tai historia ei enää vakuuta. Ajatukseen lujasta mielenlaadusta ja ”koko maailman moraalisen rakenteen hienovaraisesta ymmärryksestä” (emt.) liittyy kuitenkin väistämättä melankolian ja yksinäisyyden henki, jota vasten dandyn ”sankarillinen” stoalaisuus, hänen provosoiva asenteensa kaikessa viileydessään vain entisestään korostuu. Niinpä dandy saattaakin olla kärsivä ihminen, ”mutta jos hän kärsii, hän hymyilee kuin spartalainen, jota ketunpoika raatelee” (emt.).

Toisaalta tässä ”marttyyriudessa” on kuitenkin myös oma sisäinen, käänteinen puolensa: Nylénin suomentaman esseekokoelman arvostelussa Antti Hynönen toteaakin, että

”luonnollisesti Baudelairen dandy on vähintään yhtä paradoksaalinen hahmo kuin moderni taiteilijakin. Dandy on Baudelairen mukaan itseriittoinen, mutta toisaalta, mikäli dandyn ensisijaisena tavoitteena on distinktio, on hän nimenomaan riippuvainen siitä 'ulkopuolesta', jota vastaan hän eron kautta itsensä määrittelee. Jos dandy onkin porvarillisen yhteiskunnan vastapooli, hän on sellaisena samalla hahmo, joka voidaan tunnistaa, joka oikeastaan voi olla olemassakin, vain tämän yhteiskunnan sisällä”. (”Paradoksien mies”.)

Tämä paradoksaalisuus, ambivalenttisuus kanavoituu moniin eri tapoihin olla ja toimia, muun muassa ironiaan. Niinpä ei olekaan ihme, että ironia - ja luonnollisesti myös itseironia - on tullut tunnetuksi dandyn tunnusomaisena strategiana - purevimmin ehkäpä juuri Oscar Wilden (1854 - 1900) kohdalla, joka puolestaan on edelleen laulaja Steven Patrick Morrisseyn (s. 1959) esikuvista suurin.

Wilde tunnetaan myös lähtemättömän sanankäytön ja nokkeluuden - jota englannissa kutsutaan termillä wit ja joka ei tarkoita pelkästään älyä, nokkeluutta tai sanavalmiutta, vaan näitä kaikkia ja vielä jotain muuta - mestarina, ja yhtä lailla nämä määreet ovat olennainen osa myös Morrisseyn "hahmoa”, hänen kompleksista julkista kuvaansa ja sanomisiaan.

”I can’t be wrong about everything. I can’t be… it’s impossible.” Kyseiset sanat Morrissey suuntaa yleisölleen vuonna 2005 taltioidulla Live at Earls Court -levyllä. Morrisseyn maine kärjistämisen, liioittelun ja melodraaman saralla onkin kiistämätön. Lisäksi hän on vienyt ajatuksen ironiasta keinona, jolla ”lyödyt kostavat voittajilleen”, omaan kiistattomaan huippuunsa: jo vuonna 1991 hän julisti NME:n haastattelussa, että "riippumatta siitä, mitä ihmiset sanovat, minä olen voittanut". Näin ollen Antti Nylénin huomio siitä, että eräs dandyismin ytimistä piilee juuri passiivisessa aggressiossa, ei Morrisseyn kohdalla olekaan kovin yllättävää (ks. ”Minä ja Morrissey. Merkintöjä erään äänen olemuksesta ja vaikutuksesta”).

Edelleen Nylén hahmottelee itsensä estämisen ja kieltäytymisen dandyn hyveisiin (emt.). Morrisseyn kohdalla tämä on tarkoittanut muun muassa jo uran alkuvaiheessa annettua selibaattipäätöstä ja haluttomuutta puhua seksuaalisuudestaan. Morrisseyn itsepintainen mutta johdonmukainen asenne on ärsyttänyt monia, kysymyksen ympärillä on käyty hermostunutta tanssia jo vuosia, ja useat ovatkin sitä mieltä, kuin tämä olisi se yksi ainoa palanen, jonka ”todellisen” Morrisseyn ratkaiseminen vaatisi.

Tätä kaikkea vasten onkin mielenkiintoista, että Morrisseyn uusimmalla levyllä Ringleaders of the Tormentors (Attack, 2006) pelastus - ehkäpä jopa sanan jokaisessa merkityksessä - löytyy lihallisuuden myötä. Siinä missä klassinen dandy - ja aiemmin toki Morrisseykin - vastustaa ruumiillisuutta, koska ”vasta ruumiissa aika tuntuu todelta” ja koska ”elämä on raadollista ja sotkuista, ihmiset ovat lyhytikäisiä, rappeutuvia ja helposti sairastuvia petoja” (Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, s. 333), kokee Morrissey viimein pelastuksen ja syntymänsä juuri tämän ”sotkuisuuden” kautta:

”At last I am born
Living the one true free life born
I once thought I had numerous reasons to cry
And I did, but I don’t anymore
Because I am born, born, born
At last I am born
At last I am born

It took me a long, long time
But now I am born
I once was a mess of guilt because of the flesh
It’s remarkable what you can learn
Once you are born, born, born”.

Toisaalta jo edellä mainitun paradoksaalisuuden valossa tämä ei ole niinkään oudoksuttavaa - itse asiassa melkeinpä päinvastoin. On kuin vuosien ja taas vuosien mittaisen kiirastulen pitikin purkautua juuri tällä nimenomaisella tavalla: vaikka halu onkin koettu jonakin ansaitsemattomana, on se yhtä kaikki ollut aina kiusaavaa ja vaativaa. Katolisen kulttuuripiirin - josta dandyismikin aikoinaan ponnisti - ankarat säännöt, sen kieltäytymisen ja maailmalle selän kääntämisen ihannointi, ylenkatse ja masokismi ovat toki vieläkin havaittavissa Morrisseyn lyriikoissa, mutta näiden ohella vaikuttaa yhä voimallisemmin tunne, jonka myötä "the heart feels free, the heart feels free” - keskellä tukahduttavinta ”sikolättiäkin”.

Oli kyseessä sitten pelastus tai lankeemus - enkä ryhdy setvimään asiaa tässä yhteydessä tämän tarkemmin -, on jotain oleellista joka tapauksessa täytetty. Alituinen, tuskallinen tyytymättömyys ja kyvyttömyys ovat kuin ovatkin voitettavissa.

Aika tosin näyttää, onko tämä vain tilapäinen torjuntavoitto vai kenties jotain pysyvämpää.

(Mutta kuinka ihmeelliseltä oikeassa olemisen sietämätön keveys tämän kaiken jälkeen tuntuukaan…)

”Jos kertoo totuuden, tulee varmasti ennemmin tai myöhemmin ilmi.”
Oscar Wilde

Erikseen yhdessä - tai kuinka kytkeä itsensä välittömään maailmaan

2007-07-05T20:10:00.000+03:00

Kosmologi Joel R. Primack kirjoittaa maailmanjärjestystä hahmottelevista esityksistä seuraavasti:

"Jokaisella antropologian tuntemalla perinteisellä kulttuurilla on ollut kosmologiansa - tarinansa siitä, kuinka maailma sai alkunsa ja kuinka ihmiset asettuivat sen puitteisiin. Tarkoituksenmukainen kosmologia juurruttaa ihmisten jokapäiväiset odotukset toisistaan maailmankaikkeuden laajempiin kaavoihin. Tällainen jaettu kosmologia on kenties oleellinen menestyksellisen yhteisön ja jopa yksilön mielenterveyden kannalta. Kyseisen ymmärryksen ei tarvitse olla tieteellisesti täsmällistä. [...] Yksikään kuvaus ei kuitenkaan ole koskaan täysin tarkka, ellei se ole maailmankaikkeus itse. Mikään kartta ei edusta koko maastoa." ("In A Beginning...".)

Kokemuspohjaa näistä "perimmäisistä" tarinoista voi edelleen valottaa käsiteparilla idios kosmos/koinos kosmos. Näistä ensimmäinen (kreikan sanoista 'yksityinen' ja 'maailmanjärjestys') viittaa omakohtaiseen ja jälkimmäinen (kreikan sanasta 'yhteinen') jaettuun todellisuuteen tai universaaliin järjestykseen. Idios kosmos on siis se henkilökohtainen näkemys maailmankaikkeudesta, jota meistä jokainen kuljettaa mukanaan, ja koinos kosmos se, mitä yleisesti ajatellaan objektiivisena maailmankaikkeutena.

Näin ollen voidaan sanoa - Emmanuel Carrèrea seuraten -, että käsite 'todellisuus' on ainoastaan sopiva tapa viitata koinos kosmokseen, joka - tarkkaan ottaen - on vain meidän käsityksemme objektiivisesta todellisuudesta. Eikö? Todellisuus on siis vain tietynlainen sopimus ihmisten kesken, jotka yrittävät luoda jonkinlaisen vakaan pohjan keskinäisille suhteilleen, ja tässä valossa koinos kosmos näyttäytyykin eräänlaisena diplomaattisena fiktiona, kertomuksena.

Käsiteltäessä näinkin perustavia kysymyksiä on kuitenkin aina vaara lipsua vääränä pidettyyn suuntaan. Niinpä, kun jonkun idios kosmos poikkeaa liian suuresti siitä, mitä ajatellaan koinos kosmoksena, pidetään tätä jollain tavalla vajaamielisenä. Ei siis olekaan täysin merkityksetöntä, että sana idios on pohjana muun muassa englannin sanalle idiot. Yleisestä, hyväksytystä viitekehyksestä poikkeava henkilökohtainen perspektiivi onkin siis varma merkki mielisairaudesta.

Käsitepari idios kosmos/koinos kosmos näyttelee merkittävää roolia tieteiskirjailija Philip K. Dickin (1928 - 1982) tuotannossa, jonka paranoian, epävarmuuden ja riippuvuuksien värittämä elämä täyttää useita psykologisten epätasapainojen oppikirjaesimerkeistä. Dickin 1950-, 1960- ja 1970-luvulla työstämät - joidenkin mielestä jopa profeetalliset - näkymät tulevaisuudesta ja ihmisestä keskittyvät pääsääntöisesti juuri tilanteisiin ja murtumakohtiin, joissa todellisuus paljastuu loppujen lopuksi aivan muunlaiseksi, kuin minä sitä yleisesti pidetään. Kysymykset ihmismielestä, elämästä, kuolemasta, uskosta ja rakkaudesta punoutuvat ilmestyksissään pyörryttäviksi kudelmiksi, joita kyllästävät edelleen voimakkaasti Dickin omaelämäkerralliset elementit.

Dick pitikin itseään "fiktiota tuottavana filosofina", eikä niinkään "perinteisenä romaanikirjailijana". Hän sanoi tarinoidensa olevan valjastettu "saattamaan hänen omat havaintonsa sanamuotoon" ja piti niiden ytimenä totuutta taiteen sijasta. Hän kertoi siis peittelemättömän totuuden todellisuuden luonteesta, vaikkei pystynytkään tekemään mitään "sen lievittämiseksi tekojen tai selitysten kautta". Tämä lähes epätoivoisen rehellinen pyrkimys halkoikin Dickin kokemuksia, etsintää ja varmuuden kaipuuta koko hänen elämänsä ajan - niin hänen kirjojensa kuin oman idios kosmoksensa saralla. (Tarkempana johdatuksena Dickin elämään toimii mainiosti esimerkiksi jo edellä mainitun Emmanuel Carrèren oiva teos I Am Alive & You Are Dead: A Journey Into The Mind Of Philip K. Dick.)

Kaipuu kohti perimmäistä totuutta tai yhteyttä on luonnehtinut ihmiskunnan kokemusta itsestään, ympäristöstään ja historiastaan sen heräämisestä lähtien. Tähän perimmältään mystiseen kokemukseen on sittemmin vuosisatojen kuluessa lomittunut niin loogisia, matemaattisen analyyttisia kuin transsendentaalisen ideaalisia ajattelunhaaroja. Yhteistä näille on kuitenkin juuri halu päästä tietynlaisen loppu- tai paremminkin alkuratkaisun, tietynlaisen kaiken järjestävän periaatteen, logoksen (jolla on useita eri merkityksiä, muun muassa 'puhe', 'merkitys', 'ajattelu', 'järki', 'sääntö' ja 'oppi') lähteille. Tämän mysteerin ratkaisemiseen liittyvää oivallusta voidaan edelleen kuvata termillä gnosis (kreikan sanasta 'tieto'), joka sisältää sen itsetietoisuuden tilan, vapauttavan tiedon, jonka valossa ihmisen alkuperä ja päämäärä avautuvat.

Ajatus kaipuusta viittaa edelleen vahvasti ajatukseen erosta, joka ajaa ihmiset juuri etsimään keinoja purkaa tämä pulmallinen tilanne ja pyrkimään kohti jotain erottamatonta, kokonaista. Viitaten tähän peruslähtökohtaan on Alan Moore kirjoittanut seuraavasti:

"Vanhan testamentin Luoja ja vastasyntynyt pienokainen ymmärtävät alussa sekä maailmankaikkeuden että itsensä yhtenä erottamattomana yksilönä. [...] Antaessaan asioille nimet Jumala ja lapsi yhtä lailla erottavat itsensä kaikesta muusta kielen välityksellä, jakavat maan taivaasta, kalat linnuista ja luovat näin moninaisen maailmankaikkeuden ympärilleen." (Promethea #32.)

Tämän näkökulman mukaan asioiden taustalla piilee juuri nimeäminen, kielen ja sanojen oleellinen rooli todellisuuden hahmottamisessa, sen merkityksellistämisessä. Lisäksi tätä kautta korostuu myös se vaikeus, joka liittyy välittömiä kokemuksia määrittelevien termien, kuten logos - jonka yleisin merkitys on kuin onkin 'sana' - tai gnosis kääntämiseen. Toisaalta me siis muokkaamme todellisuutta sanoilla, yritämme asettaa sen tiettyihin ruutuihin ja muotteihin kielen avulla, toisaalta se taas väistämättä jakaa kaiken kahdeksi, toimii erojen synnyttäjänä.

Vanha alkemian periaate julistaa kuitenkin, että "kaikki on yhtä" - hen to pan. Toinen alkemian peruste kuuluu puolestaan "erota ja yhdistä" - solve et coagula. Ja loppujen lopuksi juuri tästä tuntuu olevan kyse näiden hajanaisten pohdintojen kohdalla: kuinka voittaa jakautuminen, irtaantuminen, kuinka yhdistää ja uudelleen liittää kaikki paremmaksi ja tarkemmaksi kuvaksi.

Uskoakseni tämän sisäistämiseen ei johda kuitenkaan tietty yksi, oikea tie. Argentiinalaista fabulistia, Jorge Luis Borgesia, mukaillen voisi mieluummin puhua useista haarautuvista poluista, jotka sisältävät lukuisista mahdollisuuksista samanaikaisesti yhden ja kaikki ja joiden varrella tiivistyy käsitys yhdestä hetkestä jokaisena hetkenä, yhdestä ihmisestä kaikkina ihmisinä ja lopulta siitä, joka tai mikä on kaikki.

Näin ollen kyse ei ole niinkään jostakin opista kuin tekniikasta, jolla löytää nämä polut ja se tahti, jolla lähteä kulkemaan niitä eteenpäin.

Nämä ovat premissit.

On kotitehtävien vuoro.

Kirjasimista ammentaen

2007-06-14T15:08:00.000+03:00

Eräs jo edesmennyttä ohjaajaa Stanley Kubrick ia (1928 - 1999) ja viidettä ohjaustyötään viimeistelevää Wes Andersonia (s. 1969) yhdistävä tekijä on fontti nimeltä Futura - molemmat elokuvantekijät kun ovat hyödyntäneet sitä sekä elokuvissaan että niiden mainonnassa.

Sana 'fontti' - eli kirjaintyyppi - johtuu ranskan sanasta fondre, joka merkitsee 'valamista', 'valmistamista'. 'Fontin' historia liittyy siten suoraan kirjapainotekniikan kehittelemiin irtokirjakkeisiin, jotka valmistettiin aluksi käsin valamalla ja myöhemmin rautaisella valinlaitteella, johon sula kirjasinmetalli kaadettiin. Toisaalta on mielenkiintoista, että englannin sana 'font' merkitsee myös 'kastemaljaa' tai 'yltäkylläistä lähdettä'. Näin materiaalinen kohtaa henkisen ja runollisen tavalla, jonka voi katsoa liittyvän laajemmin pitkien perinteiden vaalimaan ajatukseen kirjoituksen "pyhyydestä". ('Fontin' luonnehdinnoista lisää esimerkiksi artikkelissa "Termikysymyksiä: fontti, fonttiperhe, fonttil uokka ja glyyfi".)

Futuran historia palautuu taasen 1920-luvun Saksaan ja arkkitehtuurin, taideteollisuuden ja käsityön kokeilu- ja koulutusinstituutti Bauhausin estetiikkaan, jossa korostettiin tiukan geometrisiä, ilman minkäänlaisia koristeluja olevia ääriviivoja ja muotoja. Staatliches Bauhaus toimi vuosina 1919 - 1933, ja modernin arkkitehtuuri- ja esinesuunnittelun voi sanoa olevan pitkälti lähtöisin sen opeista. Bauhausin henki vaikutti niin ikään Futuran vuonna 1927 suunnitelleen Paul Rennerin (1878 - 1956) linjauksiin, jotka painottivat ennen kaikkea muotoilun hyödyllisiä aspekteja. Hänen mielestään asioista tuli kauniita, kun - ja koska - ne palvelivat käytännöllisiä tarkoitusperiä.

Stanley Kubrick käytti Futuraa elokuviensa 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968) ja Eyes Wide Shut (1999) mainosmateriaaleissa. Kubrick, joka oli tunnettu pikkutarkkuudestaan, oli myös "pakkomielteinen" typografian suhteen. Muutaman vuoden takaisesta lehtijutusta käykin osuvasti ilmi, että Futura oli hänen mielikirjasinlajinsa, koska se on "siisti ja elegantti". (Kubrickista ja graafisesta suunnittelusta edelleen Stanley Kubrick and the Future of Graphic Design.)

Wes Anderson on puolestaan maininnut käyttävänsä Futuraa hatunnostona tiettyjä vanhempia saksalaisia elokuvia kohtaan. Se esiintyykin laajalti kaikissa hänen elokuvissaan (Bottle Rocket, 1996; Rushmore, 1998; The Royal Tenenbaums, 2001; The Life Aquatic with Steve Zissou, 2004). Varsinkin The Royal Tenenbaums on kyllästetty Futuralla: alku- ja lopputekstien lisäksi se esiintyy muun muassa elokuvaa rytmittävissä plansseissa, bussien kyljissä, laivaterminaalin julkisivussa ja sairaalan kylteissä. Vaikka Futura onkin vallitseva fontti, myös muitakin tyyppejä käytetään - oireellisesti kuitenkin vain tapauksissa, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän välillisesti Tenenbaumin perheenjäseniin.

Fonteilla on siis aikansa ja paikkansa, kontekstinsa ja laajempi historiansa. Jokainen näistä alueista on synnyttämässä lukijassa tai katsojassa tietynlaisia odotuksia ja arvotuksia; eri kirjasintyypit herättävät meissä joukon erilaisia sivumerkityksiä, emmekä voi ylipäänsä kirjoittaa käyttämättä visuaalista viestintäjärjestelmää, jonka merkeillä ja symboleilla on aina puhtaan kieleen perustuvan merkityksen ylittävä ulottuvuutensa. Toisin sanoen kirjoitettujen tekstien lukeminen ei olekaan vain taitoa muodostaa aakkosista sanoja ja sanoista lauseita, vaan myös taitoa lukea esineellisen tekstin monia muita ominaisuuksia, kuten kulttuurintutkija Mikko Lehtonen asian muotoilee (Merkitysten maailma, Vastapaino, 1996, s. 78 - 79).

Näin fonttienkaan maailma ei ole koskaan täysin ilmatiivis tai lukkoonlyöty; se, mikä omalla kohdalla muistuttaa jostakin, voi toisen kohdalla hyvinkin muistuttaa jostakin aivan muusta.

Välisoitto

2007-06-11T20:42:00.000+03:00

The Dronesin - joka lukeutuu uudemman australialaisen rockin kiinnostavimpiin nimiin - piti soittaa tänään Euroopan-kiertueensa ainoa Suomen keikka Helsingissä. Valitettavasti tapahtuma kuitenkin peruuntui - viralliseksi selitykseksi mainittiin "matkustusongelmat".

Joka tapauksessa tässä yhteydessä on syytä kerrata hieman bändin taustaa ja olemusta - kuin katkeransuloiseksi muistutukseksi siitä, mistä jäimmekään paitsi. Suomen-vierailua pohjustanut lehdistötiedote kertoo The Dronesista seuraavaa:

"2000-luvun alussa Australian Perthissa perustettu The Drones lähti heti uransa alkuvaiheessa tekemään uraa maansa rajojen ulkopuolelle - aivan kuten esimerkiksi Nick Cave, Go-Betweens ja The Triffids aikoinaan. Jo debyyttilevy Here Comes The Lies (2002) nosti The Dronesin kulttimaineeseen niin Australiassa kuin vanhalla mantereella.

"Suurempaa tunnettavuutta The Drones saavutti toisella pitkäsoitollaan Wait Long By The River And The Bodies Of Your Enemies Will Float By (2004), joka palkittiin bändin kotimaassa paikallisella Grammylla, Australian Music Awards -palkinnolla vuoden parhaana levynä. Kyseinen albumi julkaistiin myös muilla mantereilla maailmassa arvostetun All Tomorrow's Pa rties -yhtiön kautta. The Dronesin uusin pitkäsoitto Gal a Mill (2006) kasvatti bändin mainetta entisestään ja tänäkin vuonna yhtye kiertää lähes tauotta maailmaa."

The Dronesin omaehtoinen, henkevän rosoinen sointi, joka kantaa mukanaan raa'an folkin ja bluesin rippeitä, sovittaa veisunsa feedbackin ja alakuloisten suvantojen purevaksi virraksi, jonka pinnalla palaa hiljalleen karvaan öljyinen liekki. Tiedotteessa todetaankin edelleen:

"Parhaimpiin aussiperinteisiin nojaavaa, The Birthday Partyn, Beasts Of Bourbounin ja Velvet Undergroundin hengessä soitettua sielukasta räimerockia on kuivailtu esimerkiksi 'Bad Seedsiksi, jossa laulaa Lou Reed'."

Laulaja-kitaristi Gareth Liddiardin tekstit - joiden skaala ulottuu tiiviistä purskahduksista kerronnallisesti monisäkeisiin tarinoihin historiasta ja nykypäivästä - ovat pingottuneet oudon painokkaasta melankoliasta ja sähköä rätisevästä, vaivoin aloillaan pidetystä raivosta. Sama karhean lempeän ja räjähtävän kaksijakoinen räyhähenki luonnehtii kuulemma myös The Dronesin kuumeisen intensiivisiä lavaesiintymisiä, joiden voi vain kuvitella kylpevän hien ja otsonin kirpeässä hajussa.

Tätä kaikkea vasten keikan peruuntuminen olikin mitä suurin harmi.

Kuhnureita siis yhä odotellen.

(Tästä The Dronesin tapahtumarikkaaseen kiertue p äiväkirjaan. Ja bändin MySpace-sivulle.)

Hetki alakulon seurassa - vieraana valtamerentutkija Steve Zissou

2007-06-08T15:00:00.000+03:00

Antiikin Kreikassa melankolinen ihminen kärsi mustan sapen ylituotannosta - tästä sana melankholikós, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”mustan sapen vaivaamaa”. Ruumiillisten vatsaoireiden lisäksi musta sappi aiheutti myös outoja ryppyjä sieluntilaan, josta nykyinen käsitys melankoliasta tuntuu juontavan juurensa.

Melankoliaa pidettiin samankaltaisena tilana kuin kuumeetonta alakuloisuutta - joka oli puolestaan seurausta päähänpinttymistä -, ja se saattoi antiikin kreikkalaisten mukaan toimia alkusoittona erilaisille vaivoille: myrkyllisiä lääkkeitä kohtaan tuntemalle epäluulolle, ihmisvihalle, yksinäisyyden kaipuulle, taikauskoisuudelle tai ylipäänsä vain elämään kyllästymiselle. Melankolian puhkeamista edelsi aina aiheettomana pidetty hiljaisuus, synkeys tai hitaus. Taudin puhkeamisen myötä potilas kärsi kivuista ja häntä kalvoivat kammottavat valveunet - monet toivoivat kuolevansa, vajosivat horrokseen tai vain tylsistyivät lähtemättömästi. Melankoliaa todettiin esiintyvän useammin miehillä kuin naisilla. (ks. tarkemmin Antiikin ajan käsityksiä mielisairauksista.)

Nykymerkityksessään melankolia käsitetään alakuloisuutena, apeutena tai raskasmielisyytenä, jonakin epämääräisen haluttomuuden alhona, johon liittyy surun, manian tai nostalgisen ikävän tummia, raskaita ja joskus synkkiäkin piirteitä.

Monet näistä oireista luonnehtivat Wes Andersonin käsikirjoittaman ja ohjaaman Steve Zissoun vedenalainen maailma -elokuvan (The Life Aquatic With Steve Zissou, 2004) päähenkilön olemusta, hänen itsesäälin ryvettämiä mietteitään ja maanisia toimiaan. Andersonin elokuvissa esiintyy laajemmaltikin haikean herkkä juonne, jossa itsetietoisen kevyehkö, pokerinaamainen huumori on aina valmis lyömään kättä murheellisten ja traagistenkin kohtaloiden kanssa.

Kuka sitten on Steve Zissou? Steve Zissou (Bill Murray) on - lämminhenkisen parodian merkeissä - Jacques-Yves Cousteau -tyylinen, eksentrinen valtamerentutkija, joka tunnetaan ympäri meriä ulottuvista retkistään ja näitä valottavista dokumenttielokuvista. Kansainvälisesti tunnustettu ura on kuitenkin ollut laskujohteinen jo vuosien ajan, ja viimeisimmän tutkimusmatkan myötä Zissou kokee henkilökohtaisen murhenäytelmän, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä ja kollegansa joutuu mysteerisen ”jaguaarihain” syömäksi. Lisäksi matkasta kertova elokuva saa laimean hämmentyneen vastaanoton ja näin rahoitus- ja avio-ongelmien kanssa yhä sekavimmissa kursseissa ajelehtiva Zissou on valmis ajamaan tunne-elämänsä peruuttamattomasti karille.

Käymistilastaan huolimatta Zissou suuntaa itsepäisesti takaisin ulapalle kostaakseen ystävänsä kuoleman: hänen yksisilmäinen aikomuksensa on metsästää jaguaarihai käsiinsä, räjäyttää se kappaleiksi ja todistaa samalla sen olemassaolo suurelle, epäilevälle yleisölle - ja lunastaa näin sekä henkilökohtainen että julkinen arvo yhdessä monomaanisessa paketissa. Eklektisen miehistönsä, hänestä henkilökuvaa tekevän journalistin ja yllättäen estradille ilmaantuvan, mahdollisen poikansa kera Zissou astuu laivaansa harhaisten olettamuksiensa, Campari-pullojensa ja pikkupoikamaisten oikkujensa kanssa kohdatakseen Valkoisen valaansa. Zissou’n laivan, Belafonten, aallokossa draama ja komedia uivatkin rinta rinnan kirjavien lajityyppien ja brasilialaisen muusikko-näyttelijä Seu Jorgen akustisten David Bowie -tulkintojen siivittäminä.

Huolimatta Vedenalaisen maailman itsetarkoituksellisista ”omituisuuksista”, kitschistä ja viattomasta naiiviudesta - joista sitä on mielestäni turhankin kovalla kädellä moitittu -, esittää se tarinansa ja Zissou’n purjehduksen kaikessa häilyvyydessään ja banaalisuudessaan, ja juuri näihin seikkoihin konkretisoituu idea tarkoituksettomuuteen heräämisestä mitä kirkkaimmin; aivan kuten Vedenalainen maailma, myös muu todellisuus on täynnä harha-askelia, vilppilähtöjä ja suuntimia, jotka tuntuvat johtavan vain umpikujiin. Ja kaikessa tässä piilee jotain melankolisen vilpitöntä, samaan aikaan sekä mieletöntä että arvokasta - unohtamatta tietenkään sitä vapauttavan sarkastista henkeä, jolla nämä asiat esitetään.

Eräässä vaiheessa Zissou kysyykin katse - luonnollisesti - horisonttiin suunnattuna: ”Mitä minulle tapahtui? Menetinkö kykyni? Onnistunko enää ikinä?”

Ja muutamaa kohtausta ennen tätä yllättyneen loukkaantuneena: ”Ensimmäinen ajatus kapteenilla hänen havaitessaan kapinahenkeä on: ’Mitä olen tehnyt? Onko se minun syyni?’ Ettekö enää välitä minusta? Mitä minun pitäisi tehdä? En tiedä.”

Syyllistämisestä, välinpitämättömyydestä ja suoranaisesta neuvottomuudesta versoo kuitenkin hiljalleen ymmärrys jostain laajemmasta - kenties siitä, kuinka kaikesta huolimatta ja tästä eteenpäinkin vuorovedet jatkavat nousuaan ja laskuaan, meret käyntiään.

Edellä mainitussa on jotain hyvin 1800-lukulaista, jotain romantiikan piirteiden kanssa yhteneväistä. Sekin - laajassa mielessä - keskittyi juuri erikoispiirteisiin, yksilöllisyydestä kumpuaviin pyrkimyksiin, käsitykseen äärettömyydestä - niin maallisessa kuin uskonnollisessa - ja ihmiselämän irrationaaliseen puoleen. Näin ollen romantiikan henkeläiset kokivat itsensä suurten kosmisten ja historiallisten liikehdintöjen syleilemiksi erotuksena aiemmista puhtaan geometristä maailmaa ja mekanisoivaa järkeä vaalineista ideoista. He kokivat, että mielikuvitus oli se alus, jonka välityksellä ääretön tai ikuinen ilmaisi itsensä ja tuli näin itsestään myös tietoiseksi.

Tällä optimismin sävyttämällä heittäytymisellä oli kuitenkin myös kääntöpuolensa - “byronilaisen” kitkerä -, joka ruokki tuleaan melankolialla, kärsimyksellä, harhakuvitelmista heräämisellä, kaipauksella ja joissain tapauksissa myös kapinalla - ei vain yhteiskuntaa vaan koko maailmankaikkeutta vastaan. Tämä weltschmerz ei ollut kuitenkaan pelkkää poseerausta, vaan se halkoi muutosvoimaisena niin kirjallisuutta, kuvataiteita kuin filosofiaakin. (ks. edelleen Dictionary of the History of Ideas.)

Joka tapauksessa romantiikan kohdalla kyse oli ennen kaikkea tunteista - korskeista tai hauraista, hyvässä tai pahassa.

Zissou’n tapauksessa tunteiden ylivalta saa kuitenkin jälleen ironisen käsittelyn, sillä tunnustaessaan viimein poikansa, hän toteaa: ”Haluaisin ilmaista tunteeni, mutta saattaisin ruveta itkemään.”

Melankoliaa tuleekin käsitellä varoen, sillä se leijuu kiireettömimmin juuri hiljaisuudessa - oli tämä hiljaisuus kuinka valheellinen tahansa.

Ruutujen välistä - eli välähdyksiä ambivalenssin, The Fablesin ja kommunikaation maisemiin

2007-05-18T22:31:00.000+03:00

ambivalenssi vars. psyk. kahden vastakkaisen tarpeen t. tunteen samanaikaisuus; tunteiden kaksinaisuus.
(Kielitoimiston sanakirja, 1. osa, A-K. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2006)

Ristiriitaisuuden lähteet voivat olla moninaiset, matkattiin sitten psykologian, kulttuurin tai yhteiskunnan turvallisissa tai huonosti valaistuissa maastoissa. Kyse on kuitenkin lähes aina joksikin perustavaksi oletetusta konfliktista, jossa usein arvoihin ja moraaliin kietoutuvat seikat synnyttävät tarpeiden ja motiivien suhteen kuolleen kulman ja huoliteltujen selitysten kannalta epävarmuuden tilan. Semantikko Alfred Korzybskia seuraten voidaan kuitenkin sanoa, että ihmiset heijastavat itse kuvittelemansa vastakkaisuudet maailmaan, jolloin ristiriita on vain ihmisen mielessä ja tämän symboleissa, ei luonnossa.

Edelleen voidaan sanoa, että ristiriitaisuutta ei tarvitse tapauksesta toiseen nähdä pelkästään negatiivisessa valossa, vaan se voi tarkoittaa myös monitulkintaisuutta, jolloin tunnustetaan eri ilmiöiden moniulotteisuus ja niiden lukuisat keskinäiset suhteet. Ymmärryksen prosessit pohjaavatkin aina lukuisille erilaisille koodeille, symboleille ja merkeille, eikä yksikään näistä tavoista - tai niiden erityisistä muodoista, kuten kulttuurin kohdalla vaikkapa sarjakuvat - ole toisistaan erillinen saareke tyhjiössä. Niinpä esimerkiksi sarjakuviakin tuotetaan ja luetaan lukuisin eri tavoin ja niiden merkitykset muodostuvat aina suhteessa johonkin aikaan, paikkaan, sosiaaliseen tilaan ja kulttuuriseen kontekstiin.

Sarjakuvaa on lähes aina pidetty massa- ja lastenkulttuurina, ja vasta 1980-luvun lopulta alkaneen "kypsymisen" - johon vaikuttivat suuresti muun muassa Alan Moore n, Neil Gaimanin, Frank Millerin ja Grant Morrisonin kaltaiset tekijät - ja tästä virinneen akateemisen kiinnostuksen myötä ovat sarjakuvat saaneet osittaisen synninpäästönsä - jos ne nyt sitä koskaan halusivatkaan. Sarjakuvista on kieltämättä tullut yhä kompleksisempia, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö niiden tuottamiseen ja tulkitsemiseen olisi aina liittynyt jo mainittua monitulkintaisuutta tai moninaisia mielihyvän mahdollisuuksia. Ja vaikka sarjakuvalla on toki oma ilmaisukielensä, olisi laajassa mielessä rakentavinta ymmärtää se eräänä muistin, ajattelun ja tiedostamisen välineenä, erityisenä tiedon ja kommunikaation keinona, jolloin kyse on - kuten muunkin kulttuurisen toiminnan kohdalla - todellisuuden kokemisen muodoista, ymmärryksen rakenteista.

Kun puhutaan edelleen todellisuuden havaitsemiseen, sen lukemiseen tai tulkitsemiseen tai synnyttämiseen liittyvistä seikoista, on mahdotonta jättää huomiotta useita erilaisia ja useista erilaisista lähtökohdista kumpuavia tapoja maailmassa käymiseen ja näiden risteymiä, toisiinsa lomittumisia ja limittymisiä, joista versoo vuorostaan laaja paletillinen erilaisia tuntemuksia kokemuksesta toiseen - ja joista osa voi olla keskenään hyvinkin vastakkaisia. Omalla kohdallani tuorein esimerkki ambivalenssin epävakaalla reunalla tasapainoilemisesta liittyy The Fables -nimiseen sarjakuvaan.

The Fables on Vertigon kustantama suosittu sarja, joka tätä kirjoitettaessa on edennyt lehteen numero 61 kaavaillusta 100:sta. Sarjassa kaikki on saanut alkunsa tapahtumista, joiden myötä meille tuttujen satujen ja faabeleiden henkilöhahmot ovat joutuneet jättämään vanhat kotinsa ja mantunsa "Sielunviholliseksi" kutsutun uhkan ja tämän armeijoiden väkivaltaisten valloitusretkien tieltä. Faabelit, joiksi pakolaiset itseään kutsuvat, ovat sittemmin asettuneet New Yorkiin ja asustaneet siellä omassa yhteisössään muun maailman tietämättömien silmien alla. Näistä lähtökohdista käsin sarja kuvaa faabeleiden arkielämää nykyajassa sekoittaen useita kulttuurisia lajityyppejä hyvinkin onnistuneella tavalla. Sarjan kirjoittaja Bill Willingham onkin liittynyt sen pitkän tradition riveihin, joissa kukin sukupolvi omaksuu ja muokkaa vanhat legendat ja tarut, sankarit ja roistot omiin pyrkimyksiinsä ja toiveisiinsa.

Willingham ammentaa monista lähteistä, niin Grimmin-veljesten saduista ja popkulttuurista kuin 1900-luvun kirjallisuudesta tai eri kulttuurien kansantarinoista. Nämä runsaat elementit on valjastettu edelleen useiden lajityyppien käyttöön, joiden kirjo ulottuu etsiväkertomuksesta tilannekomediaan, urbaanista fantasiasta romanttiseen saippuaoopperaan. Keskeisten hahmojen ironinen uudelleen käsittely - esimerkkeinä "parannuksen" tehnyt iso paha susi, pavunvarsiseikkailuistaan tuttu itsekeskinen opportunisti Jaakko, lipevä naistenmetsästäjä Prinssi Uljas, eksistentialististen pulmien ristipaineessa loputonta esipuberteettia poteva Pinokkio, avio-ongelmien kanssa painivat Kaunotar ja Hirviö tai asein proletariaatin ehdotonta vallankumousta ajava Kultakutri - yhdistettynä terävään, humoristiseen dialogiin, saduista periytyvien ominaisuuksien ja kohtaloiden ravisteluun sekä lukuisiin herkullisiin sivuhahmoihin ja juonilankoihin tarjoavat sylin täydeltä kevyttä psykologisointia, intertekstien hurmaa ja ennen kaikkea viihdyttävää luettavaa. Tässä kaikessa tuntuukin - tietyllä tavalla - olevan kyse siitä, mistä elokuvakriitikko Robin Wood on kirjoittanut seuraavasti:

"Pienet lapset vaativat melkein loputonta toistoa - saman leikin leikkimistä kerran toisensa jälkeen. Kun he vihdoin alkavat väsyä täsmälleen saman asian toistoon he alkavat vaatia pientä vaihtelua: leikin on oltava yhä helposti tunnistettavissa mutta ei täysin ennustettavissa. Voidaan väittää, että tämä käyttäytymismalli muodostaa pohjan suurelle osalle siitä mielihyvästä, jonka aikuinenkin saa perinteisestä taiteesta". (Hollywood Vietnamista Reaganiin, s. 182. VAPK, 1989)

Mistä sitten kokemani tunteiden kaksinaisuus kyseistä sarjakuvaa kohtaan?

Syy tähän juontaa pääsääntöisesti sarjan numerosta 50, jossa faabeleiden edustaja kohtaa vihdoin heidän päävastustajansa silmästä silmään ja esittää tälle ultimaatuminsa, jonka moraalinen pohja omaa koodistoani vasten asetettuna näyttäytyy täysin kestämättömältä:

"Ever hear of a country called Israel?"
"Who knows? Maybe. Why's that important?"
"Here's what you need to know about it. Israel is a tiny country surrounded by much larger countries dedicated to its eventual total destruction."
"And why should that concern me?"
"Because they stay alive by being a bunch of tough little bastards who make the other guys pay dearly every time they do anything against Israel. Some in the wider world constantly wail and moan about the endless cycle of violence and reprisal. But since the alternative is non-existence, the Israelis seem determined to keep at it. They have a lot of grit and iron. I'm a big fan of them."
"Are you near to being done? I'd like to go back to sleep."
"Here's the part that concerns you. Fabletown has decided to adopt the Israel template in whole. You've no doubt guessed that you guys play the part of the vast powers arrayed against us. Every time you hurt us we're going to damage you much worse in return. It will always happen. Always. You're the only one who can end the cycle. And keep this in mind. You have a huge empire to protect. Guard the ten million most likely targets and there will still be a hundred million ripe, unprotected targets we can hit." (The Fables #50, s. 23 - 24)

Ensi katsomalta kyse ei ole niinkään sarjan sisäisistä ristiriitaisuuksista kuin lukijana kokemistani ristiriitaisista tuntemuksista: toisaalta nautin suunnattomasti useistakin sen edellä mainituista elementeistä, toisaalta taas edellinen esimerkki ei voi moraaliselta kannalta synnyttää voimakkaita vastareaktioita. Kyseisen analogian voi tietenkin lukea "pelkkänä" vertauksena niistä ongelmista, jotka nykymaailmaa riipivät, mutta tästä huolimatta tämä väkivaltaista ehdottomuutta uhkuva, kaikenlaisen kommunikaation poissulkeva sivallus tuntuu mitä sokeimmalta hypyltä tyhjän päälle - varsinkin kun samaan aikaan menetetään karkean yksinkertaistavalle käsittelylle se leikittelevän metafiktiivinen ote, joka sarjaa muutoin kyllästää. Lisäksi tämä seikka syö edelleen pohjaa siltä tärkeältä piirteeltä, jossa hahmojen ja tapahtumien rajat ovat olleet häilyviä, perinteiset moraliteetit ovat osoittautuneet yksioikoisiksi, eikä "hyvää" tai "pahaa" ole pidetty itsestäänselvyytenä.

Perinteisesti faabelin moraali on kuitenkin ollut juuri pienten ja alistettujen moraalia: siinä pienten täytyy taipua suurten maailmassa ja säilyttää oveluudella henkensä. Tämän myötä faabeleihin kuuluu keskeisesti opettavaisuus, mutta sen opettavaisuus ei kuitenkaan sisällä yhteiskuntakritiikkiä. Faabelit esittävät sen sijaan ajattoman ja yleispätevän moraalin, joka vetoaa vain yksilöön, ei yhteiskuntaan. Faabeleissa oleva yhteiskunta onkin sosiaalisesti konservatiivinen, niissä vallitseva sosiaalinen järjestys esitetään yleispätevänä. (ks. Euroopan kirjallisuushistoria. Faabelit ja yhteiskunta.) Tätä vasten ei kuitenkaan ole kyse siitä, etteikö sarjakuvissa voisi murtaa näitä yleispätevinä pidettyjä lähtökohtia - kuten The Fablesissa on osittain tehty - tai etteikö niissä voisi käsitellä kipeitäkin poliittisia aiheita. Kyse on pikemminkin näkökulmien, arvojen ja ideologian kentästä, jota kerronta osaltaan rakentaa ja jota se pyrkii myös rajaamaan, joissain tapauksissa jopa pakottamaan tietynlaiseksi.

Lukijat eivät kuitenkaan ole voimattomia tämän kaiken edessä, ja jos haluamme purkaa hedelmällisellä tavalla edellisen kaltaista joko-tai-ajattelua, tarkoittaa se edelleen myös ”me vs. nuo” -mallin kriittistä tarkastelua. Ajatus "me olemme samanlaisia tietyssä suhteessa erotuksena noista” uusintaa vanhoillisia käsityksiä yhteisöllisyydestä, jotka vahvistavat edelleen keskus/periferia-jaottelua ja siihen liittyviä ideologioita. Näin ollen “me vs. nuo” -konflikti on fiktiivistä - siis jotain kerrottua, tuotettua. Kyse on yksinkertaisesti eturistiriidoista niiden välillä, jotka kokevat tarvetta muutokseen, ja niiden, jotka taasen haluavat vastustaa muutosta. Valtaapitävät luonnollisestikin haluavat säilyttää asioiden vallitsevan tilan: tiettyjen arvojen ja käsitysten säilyttäminen koetaan järjestäytyneen yhteiskunnan ylläpitämisen kannalta välttämättömänä. Aivan kuten on tiettyjä geenejä, joilla ei ole muuta tehtävää, kuin vastustaa mutaatiota, toimii yhteiskunnissa erilaisia instituutioita, jotka uurastavat kaikkensa vastustaakseen muutosta, kuten mediatutkija Douglas Rushkoff asian osuvasti kiteyttää.

Ja todellakin - näkymä, jossa mahdollisuus kommunikointiin on kiistetty ja joka haluaa pysyä mykkänä, kääriytyy silmänkantamattomiin synkeän mustavalkoisena, peitellyn ristiriidattomana. Sen elottomissa tienvarsikyltteissä ja mainostauluissa, pölyisillä penkereillä lojuvissa sanomalehdissä ja välkkyvissä ruuduissa esitettävissä uutisissa toistuvat sanat "joko", "tai", "me", "ne" illasta toiseen, hengästyttävän usein. Eikä meidän auta muu, kuin vähän väliä pysähtyä ja polvistua tämän painavan sanoman edessä, päämme painaen.

Ovatko silmäsi auki?

Näyttääkö tutulta?

Sillä tämä on se maisemareitti halki arkitodellisuuden, jonka me olemme kuljettavaksemme ja kokeaksemme rakentaneet. Ei vaihtoehtoja. Ei kaksisuuntaista liikennettä. Vain sokaistun oppaan ontto kutsu.

Tai näin meidän ainakin annetaan ymmärtää, sillä kiistattomuus ei voi hengittää vapaasti kuin itsensä seurassa. Konsensuksen on oltava luodinkestävä, perustelujen itsestään selviä ja viritettyjä laukeamaan hetkellä millä hyvänsä.

Niinpä ensi viikon otsikot painettiin jo eilen.

Muttei maailma kuitenkaan näin selkeärajainen ole, ei viime kädessä: se on pikemminkin sekä-että- kuin joko-tai-muotoinen, Korzybskia jälleen lainaten. Ongelma on siinä, että linjat on katkottu huolella, ovet suljettu pitkien käytävien varsilta, eikä yhteisyydelle ole minkäänlaista sijaa. Hajaannus on täydellinen, aivan kuten käsite ’kommunikaatio’ palautuu latinan sanaan ’communis’, joka merkitsee ’yhteistä’. Näin ollen kommunikaatio on paitsi ’viestintää’, myös ’yhteisyyttä’. Jos siis ajatellaan, että viestintä vaatii aina tiettyä yhteisyyttä osapuolten kesken, voidaan edelleen sanoa, että kommunikaatio - ”elävänä”, kielellisenä vaihtona ymmärrettynä - tapahtuu aina kahden tai useamman tasavertaisen henkilön tai tahon välillä. Lisäksi, kun kommunikaatio tapahtuu tasavertaisten tahojen kesken, mikään ei ole lukkoon lyötyä, toisin kuin niissä päämäärissä, joihin joko-tai-mallissa pyritään.

Mutta kuinka kauan meidän tarvitsee vielä pidätellä hengitystämme?

Kuinka kauan?

"Ihmisen vioista: Juppiter on sälyttänyt meille kaksi laukkua. Toisessa laukussa ovat meidän omat vikamme: sitä me kannamme selässämme. Toisessa laukussa ovat muiden viat: se on etupuolella ja painaa rintaa. Siksi emme kykene näkemään omia puutteitamme, mutta arvostelemme ankarasti muiden vikoja." (Otollinen tilaisuus. Antiikin faabeleita. Tammi, 2002. Kääntäneet ja toimittaneet Arto Kivimäki & Seppo Vesterinen)

Subjekti kasvattaa viikset - myytti, maskuliinisuus, rock

2007-04-19T20:10:00.000+03:00

"A man without a moustache is rather like a woman with one."
Nick Cave

Vapaan ja yksilöllisen minän harras toive on lähes aina ollut sama ja joka suhteessa itsensä toteuttava: olla vapaa ja ennen kaikkea yksilöllinen niissä kaikissa moninaisissa teoissa, joissa se pääsee toteuttamaan itseään, ja joiden kautta tämän vapauden koetaan kiistattomasti syntyvän. Ajankohdasta riippuen kyseinen kaipuu on omaksunut vaihtelevia rooleja suhteessa erilaisiin yhteiskunnallisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin todellisuuksiin, mutta yhä edelleen subjektien toimia määrittää ihanne tietystä autonomiasta - oli tämä itsemääräämisoikeus sitten kuinka illusorinen tahansa. Halu vastata vallitseviin, hyväksyttyihin odotuksiin koetaan normaalina ja usein täysin ongelmattomana toimintana, mutta tällöin astutaan vääjäämättä myyttisen puheen alueelle, jossa juuri selitetään ja pakotetaan kyseinen normaalius, taataan sen pysyvyys ja näin ollen vahvistetaan vallalla olevia uskomuksia.

Myös maskuliinisuuden muodostumiseen liittyy mitä voimallisimpia myyttisiä elementtejä - elementtejä, joita myyttisen puheen vahvistamana pidetään itsestäänselvyyksinä, luonnonmukaisina tosiasioina. Näistä ilmeisimpiä ovat vapaus, itsenäisyys, rationaalisuus, kaikkivoipaisuus. Kuva maskuliinisuudesta - tai paremminkin maskuliinisuuksista - vaihtelee ja aaltoilee kuitenkin aivan samassa määrin kuin mikä tahansa muu kulttuurinen muodostuma: rakentuessaan useista esittämisen järjestelmistä, jotka ovat toisinaan jopa ristiriidassa toisiinsa nähden, se joutuu turvautumaan yhtenäisyyttä, täydellisyyttä ja varmuutta huokuviin kertomuksiin peittääkseen tuotetun, epävakaan ja joissakin tapauksissa hauraankin luonteensa.

Tähän fantasiaan liittyvä symbolinen ulottuvuus sisältää edelleen useita malleja ja rakennuskappaleita, jotka vaihtelevat ylevästä alhaiseen, suuresta pieneen. Eräänä tällaisena maskuliinisen identiteetin tunnuksena voidaan pitää viiksiä, jotka eivät suinkaan operoi vain esteettisissä yhteyksissä - ymmärrettynä suppeasti ulkonäöllisinä kysymyksinä -, ne ovat lähtemättömästi ja ennen kaikkea myös osa laajempaa symbolista ulottuvuutta, niitä moninaisia mielikuvia, vaikutelmia ja arvotuksia, joita viiksiin liitetään ja jotka toimivat niiden pääasiallisena polttoaineena.

Emmanuel Carrèren romaanissa Viikset (Like, 2002) tätä mielikuvien luomaa varmuutta kuvataan mitä absurdein kääntein. Siinä maskuliinisuus purkautuu vastakohdan, negaation kautta: romaanin päähenkilö on kokonainen mies vain viiksiensä kautta ja ne ajettuaan hän ei kykene enää palaamaan takaisin sille "reviirille, jossa saisi aloitteen taas itselleen ja voisi hallita tilannetta". Päätös ajaa viikset tietynlaisena hyväntahtoisena pilana johtaa näin mielenhäiriön partaalle, jossa turvalliset oletukset identiteetistä ja objektiivisuudesta hajoavat, kun kukaan ei huomaa, että minkäänlaista muutosta olisi edes tapahtunutkaan; kaikkialle levittäytyvä kaoottisuus asettuu hoidettujen viiksien kohtalokkaaksi vastinpariksi, ja puhkeava epävarmuus omasta rationaalisesta olemassaolosta muuttuu suoranaiseksi "jumalantuomioksi". Kyse on kuin antiikin taruissa esiintyvästä hybriksestä, asetetut rajat ylittävästä ylpeydestä, josta seuraa jumalien kosto. Ajattelemattomuus itsestä ja ympäröivästä todellisuudesta saa tragikoomisen hätkähdyttäviä piirteitä, jossa paranoia määrää kuljetun suunnan ja itseymmärrys lyö kättä itsetuhon kanssa. Kuitenkin:

"Viikset alkoivat saada takaisin muotoaan ja virittivät hänessä omituisen toivon pilkahduksen, että paluu entiseen ulkomuotoon saisi kaikki viiksien ajamisesta seuranneet käsittämättömyydet häviämään, pyyhkisi ne taannehtivasti pois. Hänen ruumiillinen ja henkinen elämänsä ja historiansa eheytyisivät kertaheitolla, ja kaikki sekaannuksen jäljetkin unohtuisivat. [---] Jos hän mieli havitella taivaan armoa, hänellä ei ollut muuta apukeinoa kuin kasvattaa viikset takaisin, ja pitää niistä huolta, luottaa niiden parantavaan voimaan." (suom. Kristina Haataja)

Siinä missä ajamatonta partaa voidaan pitää siivottomana maastona, jota täytyy lähes rituaalinomaisesti hallita, on viiksien kohdalla kyse puolestaan asioiden tasalla olemisesta, yksilöllisen minän omasta tahdosta, josta kertovan arvomerkin hoidetut viikset jo itsessään muodostavat. Tätä kautta kyse ei loppujen lopuksi ole edes siitä, minkälaiset viikset esimerkiksi muodoltaan ovat, kunhan ne vain pystyvät vakuuttamaan kantajansa ulkoisen minän. Ja koska maskuliinisuuden saralla kaikella on oltava jokin vakaa tarkoitus, on viiksien ikään kuin "tultava todelliseksi", kiistattomaksi asiaksi, joka vaatii edelleen jo puheena olleisiin myyttisiin leimoihin tukeutumista.

Myös rockin traditio - jos mikään - rakentuu hyvin voimakkaasti myyttisten elementtien olemassaololle: hyvin usein rock'n'roll edustaa toimijoilleen juuri individualismia ja äärimmäistä vapautta. Tähän liittyy edelleen perinteinen kuva maskuliinisuudesta, jossa sanotaan se, mitä todella ajatellaan ja toimitaan niin, kuin todella halutaan. On kyse siis totuuden maaperästä, jossa täytyy olla - kaikkien epäilyjenkin keskellä - vakaa kuin kallio.

Tosin rockinkaan kohdalla ei voida puhua vakaista ja staattisista perusteista - siihen liittyvistä lukuisista mystifiointiyrityksistä huolimatta. Ne tabut ja sosiaaliset normit, joita vastaan sukupolvien välisistä eroista ammentanut ja siihen sittemmin enemmän tai vähemmän juurtunut ilmiö asettui, ovat kokeneet murtumisensa jo hyvän aikaa sitten - ja osa rockin myötävaikutuksesta. Niinpä tästäkin näyttämöstä on tullut yhä vahvemmin osa yleisempää erilaistumisen ja erottautumisen käytäntöä, rajojen rikkominen on liuennut yhä uudelleen toistuviin eleisiin, ilmeisiin, niin sanottuihin tapoihin ilmaista itseään; hyvin pian syntymisensä jälkeen rockista tulikin muotia, ja kuten muoti, myös rock kierrättää asioita. Samalla rockin erottautuminen "pelkästä viihteestä" loi vaateen autenttisuudesta, aitoudesta, joka toteutti - ja toteuttaa yhä - ideaa yksilöllisestä, itsenäisestä tekijästä - tekijästä, joka poikkeusyksilönä erottautuu suuremmasta ryhmästä. Ja ennen kaikkea vakavalla naamalla.

Eräs rockin "vakavimmista" miehistä, Nick Cave, on pitkän uransa varrella joutunut toistuvasti puolustelemaan itsepäistä asemaansa laulajana, lauluntekijänä ja kirjailijana, eikä nykyisten viiksiensä ja uuden Grinderman-projektin (johon Caven lisäksi kuuluvat Martyn Casey ja niin ikään parroittuneet Warren Ellis ja James Sclavunos) myötä tämä todisteleminen ole millään tavalla vähentynyt, melkeinpä päinvastoin. Grindermania on pidetty lähes yksimielisesti paluuna alkuvoimaisempaan ilmaisuun, johonkin raaempaan, perustavammanlaatuiseen, ja joissain yhteyksissä sitä on jopa verrattu Caven varhaiseen yhtyeeseen, The Birthday Partyyn. Mielestäni analogia on tässä tapauksessa kuitenkin harhaanjohtava ja jopa epäoleellinen: Grinderman ei ole paluuta vanhaan, sen kokeminen The Birthday Partyn tai alkuaikojen The Bad Seedsin perilliseksi pyrkii kiertämään sen seikan, että asioilla - ilmaisutavasta toiseen - on tapana edistyä ja kehittyä ja ikääntyä... jopa kypsyä. Eikä tämä tarkoita matkan varrelle jääneiden tai totutun muotin ulkopuolella olevien elementtien hylkäämistä. Näin ollen Grindermanin dynamiikka ja rakenne, ansiot ja heikkoudet löytyvät muualta kuin kurottamisesta kauas taaksepäin kohti jotakin alkuperäisempää.

Viiksensä Cave tiettävästi kasvatti pientä roolia The Assassination Of Jesse James By The Coward Robert Ford -elokuvaa varten, ja sittemmin ne ovat saavuttaneet huvittuneen hämmentyneet mittasuhteet niin fanien kuin tiedotusvälineiden parissa. Ensi alkuun olin kieltämättä hieman ymmälläni tästä vastaanotosta, kunnes vähitellen uskoin katsovani riittävästi asian ohitse ja näkeväni, mihin tällä kuohunnalla ensisijaisesti tähdättiin: rockin parissa viiksien voi nähdä viestivän autenttisuudesta ja perinteistä, mutta tämä ei kuitenkaan riitä, vaan katseen pitäisi ennemminkin kohdistua vaatimukseen tästä aitoudesta, sen taustoihin ja mekanismeihin.

Eräs keino tuoda esille ja kenties myös hajottaa vallitsevien arvojen hierarkiaa on ironia, jonka avulla voidaan osoittaa, ettei vallitseva järjestys ole luonnollinen tai ainoa mahdollinen; Caven julkisen kuvan kohdalla usein aliarvioidaan tai laiminlyödään täysin hänen sardoninen huumorintajunsa, joka ei voi olla syömättä pohjaa siltä lähes kuolemanvakavuudelta, johon hänet yhdistetään ja jonka mukaan kyse on pelkästään imagosta, riippumattomuudesta ja kapinallisuudesta. Ironiaan sisältyy kuitenkin lähtemätöntä voimaa - varsinkin, kun lauletaan rockista ja seksistä, miehistä ja heidän riittämättömyyden tunnoistaan.

Joka tapauksessa on aivan liian helppoa pelkistää asiat siisteihin, mutta loppujen lopuksi absurdin sievisteleviin kategorioihin. Samalla hetkellä on kuitenkin hyvä pysähtyä ja kysyä itseltään, kuinka helppoa puolestaan edellisen kaltaisen yleistyksen tekeminen onkaan. Silti emme voi väistää kysymyksiä siitä, mikä määrittää 'aidon' 'epäaidosta', tai kuka päättää, missä vilpittömän "älyllistämisen" rajat ja ansiot kulkevat? Missä ja minkälaisissa tilanteissa "vapaa" ja "yksilöllinen" minä tunnistaa itsensä? Tai kohtaa ne moninaiset vakuuttavuuden edellytykset, jotka punoutuvat jatkuvassa liikkeessä oleviin kulttuurisiin linjoihin? Kuinka kova tämä ristiaallokko itse asiassa on? Ja miksi me tarvitsemmekaan jokapäiväisiä myyttejämme? Sillä tästä kaikesta tuntuu viime kädessä olevan kysymys - niin viiksien kuin rockinkin kohdalla.

Deus ex machina

2007-04-13T11:04:00.000+03:00

Antiikin Kreikan näytelmäkirjailija Euripides (n. 480–406 eaa.) tunnetaan useista tragedioistaan, joissa hän kokeilunhaluisesti sekoitti mitä arkisimpia aineksia yleviin teemoihin. Lisäksi hänet tunnetaan myös erityisen teknisen laitteen, deus ex machinan – ’jumala koneesta’ –, suosimisesta: kun tilanne näytelmässä oli käynyt selvittämättömäksi, Euripides antoi jumalhahmon laskeutua korkeuksistaan ihmisten keskelle korjaamaan asiat, jotta näytelmä saattoi loppua. Aristoteles tosin huomautti Runousopissaan, että kyseisen kaltainen tehokeino on kelvottomin tapa päättää näytelmä.

Nyttemmin deus ex machina on laajentunut tarkoittamaan lähinnä tarinassa kuin tarinassa esiintyvää loppuratkaisua, joka ei näytä tukevan tarinan sisäistä logiikkaa, tai odottamattomuudessaan epäuskottavaa juonenkäännettä tai paljastusta, jonka tarkoitus on sitoa yhteen näennäisen irrallisia tapahtumaketjuja. Johdonmukaisuuden ja omalakisuuden vaateita tällaiset elementit palvelevat huonosti ja tuottavat siten helposti epätyydyttäviltä tuntuvia ”lopputuloksia”. Tällöin lukija tai katsoja tuntee itsensä huijatuksi, koska kokonaisuus on osoittautunut virheelliseksi, ”huonosti” tuotetuksi – hän on ikään kuin päässyt liian helpolla, eikä tarve hallita rationaalisia, mahdollisesti monimutkaisiakin osia ja kaaria tule täysin tyydytetyksi. Kokemus kyllä tarjoillaan kaikessa komeudessaan, mutta asioiden ”todellinen” merkitys osoittautuukin pelkäksi mauttomaksi, jäähtyneeksi makupalaksi.

Kuinka tämä kaikki sitten liittyy käsillä olevaan kirjoitukseen? Ja tässä yhteydessä vielä ensimmäiseen sellaiseen? Eikö kyse ole kuitenkin ollut juuri loppuratkaisuista ja keinoista, joilla yrittää sitoa kohtauksia yhteen? Kysymys jää tarkoituksella ilmaan, mutta esitetty analogia tuntuu joka tapauksessa tarjoavan sopivan näennäisen – tai kenties täysin epäuskottavan – alustuksen tällä foorumilla julkaistaville, kuvitellun irrallisille merkinnöille.

Näin apologiani on enemmän tai vähemmän täytetty ja olen valmis siirtämään odottavan katseeni korkeuksiin.

Om Ganapati Namah.