26.6.2008

Rivien välissä, konkreettisesti

Kirjailija Joseph Epsteinin sanoin: "me olemme mitä luemme".

Kehityspsykologi Maryanne Wolfin mukaan me emme kuitenkaan ole vain sitä mitä luemme, vaan kyse on myös siitä "miten me luemme".

Lukutapoja on - kärjistetysti kenties - yhtä monia kuin lukijoita ja lukutilanteita. Kategorisointeja on kuitenkin tehty ja esimerkiksi niin sanotussa symptomaattisessa lukutavassa kiinnitetään erityistä huomiota tekstissä esiintyviin "oireellisiin" elementteihin, jotka paljastavat sen, mistä teksti ei puhu suoraan tai minkä se yrittää jopa piilottaa itseltään. Oleellisiksi johtolangoiksi tämän kaltaisessa tarkastelussa nousevat ne tekstin aukkokohdat, hiljaisuudet, ristiriidat ja poissulkemiset, joissa piilevät merkitysreservit oleilevat.

Aivan kuten lääkäri ei voi tyytyä vain toteamaan esimerkiksi potilaan yskän pelkäksi asiantilaksi, pyritään symptomaattisessa lähestymisessä lukemaan oire merkkinä jostain muusta ja tarkastelemaan sitä laajemmissa yhteyksissä. Näin ollen lukijan, joka lähestyy tekstiä kuvatulla tavalla ja havaitsee tekstissä vaikkapa ristiriidan, ei tulisikaan ottaa havaittua ilmausta tai yksityiskohtaa kirjaimellisesti, vaan pikemminkin merkkinä siitä, että "pinnan alla" tapahtuu jotain muuta.

Historiallisesti niin kielen kuin lukemisenkin muotoutuminen on ollut pitkä ja monipolvinen prosessi. Uudempiin - ja erityisesti internetin mukanaan tuomiin - kehityslinjoihin viitaten edellä mainittu Wolf on todennut, kuinka netin suosima välittömyyteen ja tehokkuuteen pohjaava malli tahtoo murentaa lukijoiden kapasiteettia syvälukuun ja sysää heidät "pelkiksi informaation purkajiksi". Näin pystyvyys tekstintulkintaan uhkaa jäädä paitsioon.

Sarjakuvakäsikirjoittaja Grant Morrison on niin ikään esittänyt, että ihmisillä on nykyään vaikeuksia käsitellä symbolisia sisältöjä: toisin kuin luullaan, eivät tarinankerronnan rakenteet rajoitu vain perinteiseen antiikin laatimaan ja Hollywoodin myöhemmin popularisoimaan kolminäytöksiseen malliin tai kielellinen esittäminen vastaavasti vain kirjaimelliseen tasoon. Morrison johtaakin tämän "oireen" skitsofreniaan, johon liittyvistä kielihäiriön erikoispiirteistä yleisin on konkretismi, kykenemättömyys käsittää sananlaskujen ja metaforien kuvaannollisia merkityksiä:

"Teesini on, että kaikki ovat tulleet eräällä tavalla skitsofreeniksiksi, mikä selittää myös tosi-tv:n nousun. Koska ihmiset eivät kykene enää käsittelemään symbolista lähestymistapaa, täytyy heidän nähdä 'aito asia'. Ja aito asia on epäkoherentti ja vailla katarsista tai draamallista rakennetta."
(An interview with Grant Morrison, from the pages of Arthur Magazine.)

Ohessa vielä linkki oivaan, aihetta edelleen valottavaan artikkeliin: Is Google Making Us Stupid?

Ei kommentteja: