26.6.2008

Rivien välissä, konkreettisesti

Kirjailija Joseph Epsteinin sanoin: "me olemme mitä luemme".

Kehityspsykologi Maryanne Wolfin mukaan me emme kuitenkaan ole vain sitä mitä luemme, vaan kyse on myös siitä "miten me luemme".

Lukutapoja on - kärjistetysti kenties - yhtä monia kuin lukijoita ja lukutilanteita. Kategorisointeja on kuitenkin tehty ja esimerkiksi niin sanotussa symptomaattisessa lukutavassa kiinnitetään erityistä huomiota tekstissä esiintyviin "oireellisiin" elementteihin, jotka paljastavat sen, mistä teksti ei puhu suoraan tai minkä se yrittää jopa piilottaa itseltään. Oleellisiksi johtolangoiksi tämän kaltaisessa tarkastelussa nousevat ne tekstin aukkokohdat, hiljaisuudet, ristiriidat ja poissulkemiset, joissa piilevät merkitysreservit oleilevat.

Aivan kuten lääkäri ei voi tyytyä vain toteamaan esimerkiksi potilaan yskän pelkäksi asiantilaksi, pyritään symptomaattisessa lähestymisessä lukemaan oire merkkinä jostain muusta ja tarkastelemaan sitä laajemmissa yhteyksissä. Näin ollen lukijan, joka lähestyy tekstiä kuvatulla tavalla ja havaitsee tekstissä vaikkapa ristiriidan, ei tulisikaan ottaa havaittua ilmausta tai yksityiskohtaa kirjaimellisesti, vaan pikemminkin merkkinä siitä, että "pinnan alla" tapahtuu jotain muuta.

Historiallisesti niin kielen kuin lukemisenkin muotoutuminen on ollut pitkä ja monipolvinen prosessi. Uudempiin - ja erityisesti internetin mukanaan tuomiin - kehityslinjoihin viitaten edellä mainittu Wolf on todennut, kuinka netin suosima välittömyyteen ja tehokkuuteen pohjaava malli tahtoo murentaa lukijoiden kapasiteettia syvälukuun ja sysää heidät "pelkiksi informaation purkajiksi". Näin pystyvyys tekstintulkintaan uhkaa jäädä paitsioon.

Sarjakuvakäsikirjoittaja Grant Morrison on niin ikään esittänyt, että ihmisillä on nykyään vaikeuksia käsitellä symbolisia sisältöjä: toisin kuin luullaan, eivät tarinankerronnan rakenteet rajoitu vain perinteiseen antiikin laatimaan ja Hollywoodin myöhemmin popularisoimaan kolminäytöksiseen malliin tai kielellinen esittäminen vastaavasti vain kirjaimelliseen tasoon. Morrison johtaakin tämän "oireen" skitsofreniaan, johon liittyvistä kielihäiriön erikoispiirteistä yleisin on konkretismi, kykenemättömyys käsittää sananlaskujen ja metaforien kuvaannollisia merkityksiä:

"Teesini on, että kaikki ovat tulleet eräällä tavalla skitsofreeniksiksi, mikä selittää myös tosi-tv:n nousun. Koska ihmiset eivät kykene enää käsittelemään symbolista lähestymistapaa, täytyy heidän nähdä 'aito asia'. Ja aito asia on epäkoherentti ja vailla katarsista tai draamallista rakennetta."
(An interview with Grant Morrison, from the pages of Arthur Magazine.)

Ohessa vielä linkki oivaan, aihetta edelleen valottavaan artikkeliin: Is Google Making Us Stupid?

12.6.2008

"Mennyt talvi on taas menneen talven lumia. Kevät näytti sille taivaan merkit, ja kesä tuntuu munaskuita myöten."

Herooisen parisäkeen taitaja Alexander Pope (1688 - 1744), jota pidetään englantilaisen klassismin tyylipuhtaimpana edustajana, kirjoitti kesän suloista seuraavasti:

"Where'er you walk, cool gales shall fan the glade,
Trees, where you sit, shall crowd into a shade :
Where'er you tread, the blushing flow'rs shall rise,
And all things flourish where you turn your eyes.
O ! how I long with you to pass my days,
Invoke the Muses, and resound your praise !
Your praise the birds shall chant in ev'ry grove,
And winds shall waft it to the pow'rs above."
(Summer: The Second Pastoral, 1709)

Popelle, klassismin keskeisimmän ohjenuoran mukaan, juuri luonnosta ovat löydettävissä ne vakiot, jotka ylittävät ajan ja paikan. Tästä syystä "taiteen on seurattava luontoa" ja taideteoksen ilmennettävä muotokielen täydellistä hallintaa. Järjestys, selkeys ja täsmällisyys nostetaan tekemisen rikkumattomiksi säännöiksi, siksi ideaaliksi, joka ohjaa vajavaista ihmistä kohti täydellisempää.

Luonnon eri ilmiöiden palvonta ja luokittelu on toki värittänyt ihmiskunnan toimia jo historian sarastuksesta asti. Vuodenajoilla, niiden "luonteella" ja kierrolla, on ollut - ja on tietenkin yhä - oma keskeinen roolinsa tässä, ja esimerkiksi kesän tuloon on suhtauduttu aina suurta intoa tuntien. Valon ja jakamisen kauden katsotaan useiden pakanallisten uskomusten mukaan alkavan kesäpäivänseisauksesta - keskikesästä tai Lithasta, Äitimaan ja Aurinkokuninkaan juhlasta - ja loppuvan syyspäivänseisaukseen. Niin ikään kristillistä, Johannes Kastajalle pyhitettyä päivää vietetään juuri sydänkesän alla. Vaihtelujakin toki esiintyy, kuten Irlannissa, jossa kesän alkuna pidetään toukokuun ensimmäistä - vanhan kelttiläisen Beltanen mukaan - ja sen loppuna heinäkuun viimeistä päivää.

Uudemmat meteorologiset määrittelyt pohjaavat taasen ilman lämpötilan keskimääräisiin vaihteluihin, jotka edeltävät tähtitieteellisiä kausia noin kolmella viikolla. Tämän mukaan kesä käsittää siten pohjoisella pallonpuoliskolla kesä-, heinä- ja elokuun, jolloin päivät ovat vuoden lämpimimpiä ja pisimpiä. Terminen kesä alkaa puolestaan jo silloin, kun vuorokauden keskilämpötila pysyy yli kymmenen asteen.

Yleiskielen normaalin nimityksen "kesä" rinnalla esiintyy muitakin ilmaisuja, joista yleisin lienee lähinnä runokieleen kuuluva "suvi". Murteissa ei asianlaita kuitenkaan ole aivan näin, kuten Kielitoimiston sivuilta käy ilmi:

"Suvi on - tai ainakin on ollut - lämpimimmän vuodenajan nimitys lounais- ja hämäläismurteissa, kesä kaikkialla muualla. Toki sanat kesä ja suvi tunnetaan murteissa ympäri Suomea, mutta niiden merkitys ei ole kaikkialla sama. Jos esimerkiksi äidinkieleltään lounaismurteinen käyttää kesä-sanaa, hän tarkoittaakin kesantoa. Itämurteinen puolestaan puhuu suvesta talvella ja tarkoittaa talvista suojasäätä. Paikoin suvi tunnetaan myös ilmansuunnan nimityksenä ’etelä’."

Siinä missä klassismi tavoitteli antiikin esteettisiä ihanteita ja yritti ilmaista muun muassa määrätöntä määritellyin muodoin, oli antiikin kreikkalaisilla jo omat myyttiinsä kesälle - jonka ruumiillistumaa he kutsuivat nimellä Theros tai Opora - ja vuodenaikojen synnylle. Jälkimmäiseen liittyen tarina kertookin seuraavasti:

Zeuksen ja Demeterin tytär Persefone oli niin kaunis tyttö, että kaikki rakastivat häntä, ja jopa manalan jumala Haades halusi hänet itselleen. Eräänä päivänä, kun Persefone keräsi kukkia Ennan tasangolla, avautui maa yllättäen ja Haades kaappasi hänet maan sisään. Tyttärensä katoamisesta murtunut Demeter lähti etsimään Persefonea, kunnes Helios, aurinko, joka näkee kaiken, kertoi mitä oli tapahtunut. Demeter oli niin vihainen, että maa kuivui ja tuli katovuosi, ja lopulta Zeuksen oli pakko lähettää Hermes hakemaan Persefone takaisin. Haades suostui vastentahtoisesti, mutta onnistui syöttämään Persefonelle granaattiomenan, joka sitoi tämän ikuisesti manalaan. Persefone joutui viettämään siellä kolmanneksen vuodesta, mutta muun ajan hän sai viettää äitinsä kanssa, jolloin maa vihannoi. Kun Persefone joutui palaamaan takaisin manalaan, Demeter ei antanut enää minkään kasvaa ja näin alkoi talvi.