28.3.2008

Sää - lämpötila 3.1 °C, lounaistuulta 3.9 m/s, selkeää

Listattaessa universaaleimpia puheenaiheita nousee sää - kaikessa banaalisuudessaan - kirkkaasti kärkisijoille. Banaalisuudella en kuitenkaan tässä yhteydessä halua viitata niinkään latteuteen kuin sään jokapäiväisyyteen sanan luonnollisessa mielessä. Sää onkin - latteuksia kuitenkaan millään tavalla karttamatta - monella tavalla osa sitä ilmaa, jota hengitämme, se harmaa arki, joka yhdistää meitä kaikkia ympäri maapallon.

Sanakirjoissa sää määritellään “ilmakehän tilaksi maanpinnalla jollakin tietyllä paikalla tiettynä aikana”, ”säätilaksi”, ”ilmaksi”. Sanan historia on kehittynyt alun perin ajanjaksoa tarkoittavasta merkityksestä nykyiseen muotoonsa. Niinpä esimerkiksi antiikin kreikkalaisilla ei ollut yleissanaa säätä varten: he tunsivat kyllä ”hyvän ilman” - aithria, eudia - ja esimerkiksi ”myrskyn” ja ”talven”, mutta vasta Bysantin aikana sanaa kairos, aika, ryhdyttiin käyttämään kuvaamaan säätä yleisemmin. Myös latinan tempestas, sää, tarkoitti alun perin juuri ’aikaa’.

Jos jo ammoisista ajoista lähtien säällä on katsottu olevan läheinen suhde aikaan ja sen kiertoon, ei olekaan mikään ihme, että ihmiset ovat kääntyneet sen puoleen niin ikään tulevaan liittyvissä seikoissa: useat muinaiskansat harjoittivatkin muun muassa meteoromantiaa eli erilaisista sääilmiöistä tehtävää ennustamista. Alkujaan tämä käsitti meteoreista ennustamisen, mutta esimerkiksi roomalaiset auguurit, ennustajapapit, sisällyttivät tulkintojensa piiriin myös ukkosen, salamat, auringonpimennykset ja vastaavat taivaalliset ilmiöt.

Uudemmalle ajalle saavuttaessa sääilmiöistä ennustaminen muuttui kyseisiä ilmiöitä ennakoiviksi toimiksi, joista muotoutui nykyisin meteorologiana tunnettu ilmatiede. Sana ”meteorologia” palautuu kuitenkin jo Aristoteleen teokseen Meteorologica - noin vuonna 340 eaa. -, jossa säähavainnot yhdistyvät pohdiskeluihin sääilmiöiden alkuperästä. Uudempi tieteellinen meteorologia pääsi puolestaan kehittymään varsinkin 1600- ja 1700-luvulla kehitettyjen mittalaitteiden ja yleisemmän fysikaalisiin prosesseihin liittyvän ymmärryksen myötä.

Yhtä kaikki ennustamisen ulottuvuus ei säästä puhuttaessa ole kadonnut minnekään. Sen sijaan käsitys näiden ennusteiden varmuudesta ja sääilmiöiden luonteesta ylipäänsä on ollut tiiviinkin keskustelun kohteena ja 1900-luvun jälkipuoliskolla esimerkiksi kaaosteorian myötävaikutuksesta: matemaatikko ja meteorologi Edward Lorenzin kuuluisa tutkimus vuodelta 1972, ”Voiko perhosen siivenisku Brasiliassa aiheuttaa tornadon Teksasissa?”, lanseerasikin yleisempään tietoisuuteen perhosvaikutuksena tunnetun periaatteen, jonka mukaan pieninkin muutos tietyn systeemin alkuehdoissa suurenee nopeasti ajan kuluessa ja aiheuttaa näin laajoja, epälineaarisia muutoksia. Lorenzin havaintojen perusteella myös ilmakehä on tällainen kaoottinen järjestelmä, jonka ehdoton ennustaminen on siis silkka mahdottomuus.

Lorenz teki läpimurtonsa 1960-luvulla, kuten Bob Dylankin, joka vuonna 1965 ilmestyneessä kappaleessaan ”Subterranean Homesick Blues” viittasi muun muassa säätiedottajiin. Dylanin sanoista ”you don’t need a weatherman to know which way the wind blows” innoituksen saanut kumouksellinen, Michiganin yliopistossa perustettu järjestö Weathermen - eli Weather Underground - toimi puolestaan 1960-luvun lopulta aina 1970-luvun puoliväliin saakka tarkoituksenaan ”herättää kauhua valkoisessa Amerikassa”. Järjestön toiminta käsitti niin yleistä agitaatiota ja vastakulttuurisen aineksen organisointia kuin vallankumouksellista voimankäyttöäkin esimerkiksi pommi-iskujen muodossa.

Myös Guy Debord, radikaali kumouksellinen hänkin, uskoi, että vallankumous tuo mukanaan kauniin, aurinkoisen sään. Vallankumouksen kera tai ilman, sää on joka tapauksessa niin fysikaalisina ilmiöinä kuin mitä vaihtelevimpina kulttuurisina ja yhteiskunnallisina merkityksinä lähes kaikkivoipa läsnäolo. Se on muokannut käsityksiä ennusteista ja tieteellisistä unelmista ja tuntuu päivästä toiseen sanelevan ihmisten mielialoja. Samaan aikaan se on - myös poliittisessa mielessä - luomassa mitä ajankohtaisimpia uhkakuvia esimerkiksi ilmastonmuutoksen muodossa. Sään yhteydessä onkin vaikea tehdä suoraa eroa muodon ja sisällön välillä - jos tällaiseen erotteluun nyt ylipäänsä on sen suurempaa mieltä lähteä.

19.3.2008

Vapaus & vastuu

Sana ”inflaatio” johtuu latinan inflatiosta, joka tarkoittaa ’puhaltamista’, ’tuulen nousemista’, ’vatsan turpoamista’, ’pöyhkeyttä’. Kuinka osuvaa siis, että viime vuosina kenties huutavimmasta inflaatiosta kärsinyt sana on valjastettu juurikin kuvatunlaisen pöhöttymisen ja julkeuden keulakuvaksi. Kyseinen sana on tietenkin ”vapaus”, joka on raahattu mitä käsittämättömimpien väitteiden näennäismoraaliseksi tueksi eri väkivallan muotojen rintamille.

Saksalainen filosofi Wilhelm von Humboldt (1767 - 1835) esitti kirjassaan Ideen zu einem Versuch, die Grenzen der Wirksamkeit des Staats zu bestimmen (1851), että valtion ainoa sovelias tehtävä on turvallisuuden tarjoaminen. Kansalaisille tulee siis taata vapaus elää, kuten he haluavat, koska inhimillisen kehityksen kiistämättömin ja keskeisin merkitys on sen moninaisuus kaikessa runsaudessaan. Tämä on tietenkin vain yksi turvallisuuden määrittelyistä, mutta mielestäni yksi kestävimmistä sellaisista.

Kuitenkin tämä moninaisuuden ulottuvuus on niin ikään hangattu pois niistä retorisesti hätkähdyttävistä linjauksista, joilla tiettyjen ryhmien - eikä niinkään kansalaisten sinänsä - turvallisuus pyritään nykyisin turvaamaan. Johtoargumenttina näiden vakuuttelujen sementoimiseksi toimii tietenkin huoli vapaudesta, vaikka kyse on päinvastoin sen kustannuksella toimimisesta. Toisaalta tämä ikiaikainen me vastaan nuo -strategia ei voisi muuten toimiakaan.

Jos turvaaminen näin ollen on pelkkää yksisuuntaista omien etujen ajamista, romutetaan ensinnäkin minkäänlainen mahdollisuus moninaisuudesta lopullisesti ja samalla ajetaan käsitys inhimillisestä vastuusta kategoriseen umpikujaan. Vastuu on velvollisuutta vastata jostakin asiasta, henkilöstä, toiminnasta tai teosta, mutta yksisilmäinen lähtökohta vastuusta ei voi olla muuta kuin luistamista tästä vastuunalaisuudesta. Toisaalta tällainen menettelytapa vahvistaa entisestään jo edellä mainittua me vastaan nuo -ajattelua, eikä tältä kannalta vaikuta siis mitenkään poikkeukselliselta.

Dialogisen filosofian edustaja Emmanuel Lévinas (1906 - 1995) lähestyi vastuuta niin sanotun intersubjektiivisuuden eli subjektien välisen vuorovaikutuksen taholta. Yleensä ottaen dialoginen filosofia korostaa avointa keskustelua, jonka tarkoituksena on kohottaa argumentaatio ikään kuin uudelle tasolle painottaen samalla mahdollisia uusia näkökulmia ja yleiseen hyvään pyrkivää eettisyyttä. Lévinasin mukaan tämänkaltainen vuorovaikutus toimii ennen kaikkea osapuolia yhdistävänä, vastaan tulemiseen ja kohtaamiseen pohjaavana tekijänä, jolloin tuloksena ei ole niinkään kaksi yksilöä kuin dyadi, kakseus.

Lisäksi tällaisen kaksisuuntaisuuden ja inhimillisen vastuun määrittämä tila pysyy avoimena, eikä muotoudu totaliteetiksi, omaa erinomaisuuttaan ja erehtymättömyyttään uhkuvaksi ehdottomuudeksi - johon edellä mainitut vapaudella ratsastajat näyttävät viime kädessä pyrkivän.

” I remember looking at the Liberty Bell in Philadelphia when I was a little kid. That's what I love about illusions; they're right up there in front of you but somehow you don't see them... until suddenly you do...”
- Grant Morrison: “The Invisibles, vol. 2, issue 22”

17.3.2008

Maailmanloppu & mayansininen

Maya-sivilisaation kukoistuskauden nykyisen Keski-Amerikan alueella voidaan sanoa sijoittuneen 200- ja 600-luvun väliselle ajanjaksolle. Antiikin Kreikan tavoin se ei koostunut yhdestä yhtenäisestä valtakunnasta, vaan pikemminkin joukosta pieniä, poliittisesti itsenäisiä valtioita, joita yhdisti kulttuuri ja uskonto. 800- ja 900-luvulla monet maya-keskuksista luhistui erinäisistä, osittain tuntemattomistakin syistä, ja espanjalaisten konkistadorien saapuessa 1500-luvulla oli näitä kaupunkeja jäljellä enää vain kourallinen - viimeinen niistä romahti vuonna 1697. Ennen tätä mayat olivat kuitenkin kehittäneet muiden mesoamerikkalaisten kansojen tavoin vireän kulttuurin niin rakennustaidon ja maanviljelyksen kuin uskonnon ja kirjoituksen saralla.

Mayojen tietotaito ulottui pitkälle niin ikään myös matematiikan ja astrologian alueella. Varsinkin heidän kalenterinsa ovat kaikessa kompleksisuudessaan taidokkaita esityksiä ajasta ja kosmologiasta. Eräs näiden kalenterien erikoispiirteistä on se, että ne loppuvat vuoteen 2012. Tämän johdosta eri tahot - etupäässä esoteerisia ja okkultistisia taipumuksia omaavat - ovatkin sitä mieltä, että talvipäivänseisauksena 21. joulukuuta 2012 tapahtuu koko universumia ravisuttava katalysmi, kenties jopa maailmanloppu, jolloin 26000 vuotta kestänyt sykli saa päätöksensä ja aurinkokuntamme asettuu täsmälleen samaan linjaan linnunradan keskuksen kanssa.

Rituaalit ja profetiat näyttelivät keskeistä osaa mayojen kulttuurissa, joissa hallitsijat olivat sekä maallisia että uskonnollisia yksinvaltiaita ja papit tähtitieteilijöitä. Uskomuksiaan, tapojaan ja enteitään he tallensivat erityisiin koodekseihin, joita on säilynyt nykypäiviin asti kuitenkin vain muutama. Näiden koodeksien tuottamista pidettiin jo sinänsä rituaalisena toimintana, ja valmiin kirjan katsottiin olevan suorassa yhteydessä taivaaseen. Niinpä pappien tuli ennen juhlissa ja seremonioissa tapahtuneita lukutilaisuuksia suorittaa erityisiä puhdistautumisriittejä.

Myös väreillä oli maya-kulttuurissa oma määrittävä roolinsa. Mayat ovatkin erityisen kuuluisia niin sanotusta mayansinisestä, turkoosista sävystään ja kestävyydestään kuuluisasta pigmentistä, jota he valmistivat taidetta ja rituaaliuhrauksia varten. Siinä missä useiden muiden entisaikojen kansojen valmistamat orgaaniset väriaineet ovat haalistuneet pikaisesti, on mayansininen kestänyt vuosisadasta toiseen muun muassa seinämaalauksissa ja keramiikassa Jukatanin niemimaan ankarasta ilmastosta huolimatta.

Tiedelehti New Scientist raportoi hiljattain, että väriä valmistettiin mitä ilmeisimmin polttamalla indigoa ja palygorskiitti-nimistä savimineraalia yhdessä suitsukkeen kanssa. Väriä käytettiin, kuten mainittua, taiteessa, mutta myös osana sateenjumala Chaakin palvontamenoja: uhrilahjat - niin esineet kuin satunnaiset ihmiset - maalattiin vastavalmistetulla väriaineella ja heitettiin sitten pyhään cenoteen - maanalaisten jokien vaikutuksesta syntyneeseen uhrikaivoon tai -lähteeseen - turvaamaan sade kuivan kauden varalta.

Lukuisista uhrilahjoista huolimatta mayat kohtasivat kuitenkin lopun niin sisäisen kuin ulkoisen sekasorron ja väkivallan paineessa. Heidän kalenterinsa ja ennustuksensa ovat kuitenkin painaneet merkkinsä - luonnollisestikin muun perinnön ohella - nykyisiin populaarikulttuurin kenttiin. Kiinnostus on ollut laajakantoista, ja muun muassa esimerkkejä siitä, kuinka varautua tulevaan mullistukseen löytyy runsaasti: ohessa linkki eräälle näppärälle sivustolle, josta pitäisi löytyä kaikki tarvittava tieto tulevasta katastrofista selviytymiseen.

Toisten tahojen mukaan vuoden 2012 tapahtumissa kyse ei ole kuitenkaan niinkään maailmanlopusta kuin universumin ja ihmisen muutoksesta kohti uutta alkua: tuleva viides aurinko, viides maailma kantaisi mukanaan siis pikemminkin elpymisen kuin tuhon siemeniä. Tiedeyhteisö tietää puolestaan kertoa, että kyseisenä vuonna Auringon magneettikentän napaisuus vaihtuu ja tästä johtuvan aktiivisuuden kasvun myötä luvassa on muun muassa voimakkaita aurinkomyrskyjä. Missään tapauksessa vuosi 2012 ei näyttäisikään olevan suurten siirtymien ulottumattomissa.

13.3.2008

Odysseia & lootus

“Get ready to shield yourself / on the night of the lotus eaters"
- Nick Cave: "Night of the Lotus Eaters"

Antiikin Kreikan runoelmista kenties tunnetuin on Odysseia. Homeroksen - joka tiettävästi eli jossain vaiheessa kahdeksatta ja kuudetta vuosisataa eaa. - nimiin laitettu Odysseia kertoo Odysseuksen, Ithakan saaren kuninkaan vuosia kestäneestä paluumatkasta kotiin Troijan sodan jälkimainingeissa.

Niin sanottua homeerista kysymystä oleellisempaa Odysseian kohdalla voi pitää sen kiistämätöntä vaikutusta länsimaisen kulttuuripiirin myyttiseen peruskuvastoon. Odysseuksen matka kyklooppeineen ja ihmissyöjineen, seireeneineen ja manalassa käynteineen takaisin Penelope-vaimonsa luo tihkuu juuri sitä symbolista raaka-ainetta, jolle myöhemmät perinteet ovat omia taipaleitaan tallentaneet. Ja onhan sana ”odysseia” itsessään tullut tarkoittamaan seikkailu- tai harharetkeä.

Eräs Odysseuksen vaiherikkaista sattumuksista vie hänet miehistönsä kanssa maahan, jossa lootuksensyöjät, lotofagit, kyseistä kasvia ravintonaan käyttäen viettävät aikansa autuaassa joutilaisuudessa ja unohduksessa. Odysseuksen miehet lankeavat kasvin houkutukseen ja tämän seurauksena unohtavat kotinsa ja ystävänsä, eivätkä halua enää palata takaisin. Mielenkiintoista kyllä, myös muissakin - ja aivan toisenlaisissa - antiikin teksteissä on mainintoja tämän ”maan” asukkaista: niin Platon - Valtio, VIII kirja - kuin Herodotos - Historiateos, IV kirja - kirjoittavat tahoillaan rauhallisen apatian vallassa elävistä lootuksensyöjistä.

Lootus olikin antiikin maailmassa tunnettu ja tärkeä kasvi. Vahvin ehdokas Odysseian narkoottiseksi kukaksi on Niilinlumme - Nymphaea caerulea -, joka jo antiikin Kreikassa tunnettiin myös nimellä sinilootus. Jalostettuna sitä voidaan käyttää rauhoitteena ja tietyissä muodoissa sillä on todettu olevan jopa tajuntaa laajentavia ominaisuuksia.

Muinaisen Egyptin ikonografiassa ja uskonnollisissa rituaaleissa sinilootuksella oli keskeinen asema. Mutta siinä missä lootus on Odysseian sivuilla merkki raskauttavasta hedonismista, oli se egyptiläisessä mytologiassa pikemminkin jumalallisen ytimen, täydellisyyden ja myös jälleensyntymisen jumalan, Nefertumin symboli. Erään luomismyytin mukaan juuri jättimäinen lootus ilmestyi vetisestä alkukaaoksesta, mistä edelleen kohosi aurinko ensimmäistä päivää valaisemaan.

Auringon, luomisen ja jälleensyntymisen symbolina lootus onkin mitä asianmukaisin: yön ajaksi sen kukka sulkeutuu ja vajoaa vedenpinnan alle noustakseen uudestaan aamunkoiton myötä ja avautuakseen taas täyteen loistoonsa. Monissa esoteerisissa perinteissä olioiden sydäntä verrataankin avautumattomaan lootukseen, joka heräämisen ja hyveiden kehittymisen myötä alkaa kukoistaa. Tämän takia esimerkiksi myös Buddha kuvataan usein istumassa lootuksen päällä.