There Will Be Blood - etukäteen

Yleensä en juurikaan perusta puffeista ja niiden ennakko-odotuksin sävytetyistä kuorrutteista. Tällä kertaa aion kuitenkin epätyypillisesti ja lähes oudon pakotettuna - tai ehkei nyt sentään pakotettuna - puuttua muutamalla pikaisella rivillä tiettyyn elokuvaan ennen sen varsinaista näkemistä.

Kyseessä on Paul Thomas Andersonin viides ohjaustyö There Will Be Blood, joka saa Suomen ensi-iltansa helmikuun 22. päivä. Se perustuu löyhästi Upton Sinclairin (1878 - 1968) vuonna 1927 julkaistuun romaaniin Oil!, ja elokuvan synopsis tietää kertoa siitä seuraavaa:

”There Will Be Blood on Kalifornian öljykuumeen vuosiin 1900-luvun taitteeseen sijoittuva eeppinen kertomus perheestä, uskosta, vallasta ja öljystä. Tarinan keskipisteessä on Daniel Plainview (Daniel Day-Lewis), joka omalla työllään nousee ainoaa poikaansa kasvattavasta kovaonnisesta hopeamainarista rikkaaksi öljypohataksi.”

”Kun Plainview saa sattumalta vinkin siitä, että erään Lännen kaupungin alla on öljyä niin, että sitä tihkuu pinnalle asti, hän lähtee poikansa H.W:n (Dillon Freasier) kanssa koettamaan onneaan rähjäiseen Little Bostonin kaupunkiin. Karussa kyläpahasessa, jossa suurin ohjelmanumero on karismaattinen saarnaaja Eli Sunday (Paul Dano), Plainview ja H.W. sitten iskevät öljysuoneen. Mutta vaikka öljylähde tuokin heille rikkautta, mikään ei pysy entisellään, kun ristiriidat kärjistyvät ja virtaava öljy uhkaa huuhtoa mukanaan inhimilliset arvot - rakkauden, toivon, yhteisöllisyyden, uskon, kunnianhimon ja jopa isän ja pojan suhteen - ja hukuttaa ne korruption ja petoksen pyörteisiin.”

Temaattisesti - valta, yhteisöllisyys, usko, petos - elokuvan premissit kuulostavat kovin tutuilta: ne ovat niitä samoja, joiden puoleen käännytään yhä uudelleen ja uudelleen ”syvien”, ihmisluonteen ”todellista” olemusta esiin kaivavien merkitysten toivossa.

Toteutuksen - niin kehuttujen näyttelijäsuoritusten, taustatyön kuin Andersonin aikaisempien töiden - puolesta uskallan kuitenkin toivoa jotain muuta: jo elokuvan trailerin tummat kuvat, pölyisen runolliset maisemat ja Daniel Day-Lewisin jälleen kerran maanisen keskittynyt läsnäolo toimivat väkevinä impulsseina. Tämän lisäksi elokuvan soundtrack - jota olen viime päivinä kuunnellut yllättävänkin paljon - onnistuu jousille, pianolle ja perkussioille sovitettuna luomaan minimalistisen, osin hiljaisen, osin suorasukaisen, mutta yhtä kaikki pahaenteisen taustan, jota vasten kierrättää mielikuvien jännittyneitä varjoja.

Tyhjentäviä yrityksiä kaihtaen en kuitenkaan lähde tämän enempää purkamaan sitä, mistä kaikki nämä vahvat resonanssit kumpuavat. En sinänsä odota ”ilotulituksia” tai shakespearemaista suureellisuutta - vaikka olenkin siitä lukenut tämän elokuvan yhteydessä ja kieltämättä pidän hänen tuotannostaan hyvin, hyvin paljon -, joten ehkä innostuminen itsessään on se seikka, joka jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen ja joka sai minut nyt ylipäänsä puuttumaan koko asiaan.

Kenties.

(Elokuvan nähtyäni on luonnollisesti jälkikäteen-osion vuoro, joka muodostaa niin ikään luontevan vastinparin ja jatkon edellisille riveille.)

(Tässä yhteydessä vielä Heath Ledgeriä (1979 - 2008) muistaen.)