9.1.2008

Terra damnata

Pidempi hiljaisuus kirjoituspuolella on ollut luonnollinen osa pidempää lomaa, jonka vuodenvaihde mahdollisti - vai onko kyse sittenkin ollut jonkin suuremman kypsymisestä? Tuskin sentään.

Impulssin uudelle merkinnälle tarjoaa joka tapauksessa Cormac McCarthyn antiwestern Blood Meridian: Or the Evening Redness in the West (1985), jonka henkeäsalpaavia näkymiä - niin runollisessa kuin kammottavassa mielessä - olen viime päivinä todistanut. Ja todistanut hyvinkin, sillä juuri kyseiseen sanaan - siihen konkreettisesti sisältyvään silminnäkijänä olemiseen tai jonkin olemassaolon osoittamiseen - kokemus romaanin arkaaisesta, moraalin ylittävästä, brutaalista panoraamasta tuntuu tiivistyvän. Tähän kokemiseen liittyy osaltaan myös todistamisen hengellinen ulottuvuus, mutta Blood Meridianin kohdalla tuo usko on kuitenkin venytetty kangastuksen ohueksi.

Yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden keskeisimpiin nimiin nostetun McCarthyn yhteydessä mainitaan usein niin Faulkner ja Melville kuin Milton ja Dostojevski. Blood Meridian - jota pidetään hänen päätyönään - on kertomus nimettömän nuorukaisen matkoista Teksasin ja Meksikon välisillä rajaseuduilla 1800-luvun puolessa välissä. Sen pituuspiiri halkoo väkivallan ja poetiikan, kielen ja luonnon myyttisiin koordinaatteihin asetettuja tasankoja, eikä se yritäkään kaikessa eläytymättömässä kerronnassaan selitellä äärimmäisiä, järjellisestä merkityksestä irrallaan olevia kuviaan: esille tuotua pahuutta ei pyritä niinkään ymmärtämään kuin kirjaamaan sen iäisyys.

Kyseisen kaltaisessa valotuksessa ei tietenkään ole mitään uutta, mutta silti tämän tapaisia, herpaantumattomia teoksia on harvassa. Se, mitä olemme kuvitelleet Lännestä, luonteen lujuudesta, rajaseutuelämän ”koettelemuksista” osoitetaan kiistanalaiseksi, tyhjennetään kaikesta pyhästä. Mikään historian alue ei olekaan koskematon, viaton tai millään tavoin myyttisten pyrkimysten ulottumattomissa. Vaikka Blood Meridian pohjaa historiallisille tapahtumille ja aikalaiskuvauksille, se ei kuitenkaan korosta tätä millään tavalla. Pikemminkin sen lakoninen pohjavire kuiskii: ”Tämä on fiktiota - ja kuitenkin näin asiat todella tapahtuvat.”

Kärjistetysti voisikin sanoa, ettei historia pelkästään voittajien kirjoittama ole - se on ylipäänsä kirjoitettu ja tämä sinänsä kertoo sen olemuksen.

2 kommenttia:

Laurenzia kirjoitti...

Hei! Tykkään lueskella blogiasi, ja tuompas sen kunniaksi kiitoskukkaset: http://www.laurenzia.vuodatus.net/blog/1056462

Laurenzia kirjoitti...

Hei! Tykkään lueskella blogiasi, ja tuompas sen kunniaksi kiitoskukkaset: http://www.laurenzia.vuodatus.net/blog/1056462