Anarkomarko ja muita opettavaisia tarinoita

YLE Teemalla alkoi kuluvan viikon maanantaina kuusiosainen dokumenttisarja Punklandia, joka valottaa punkin rantautumista Suomeen. Aiemmin, viime vuoden loppupuolella, ilmestyi niin ikään Mika Saastamoisen historiikki Parasta lapsille. Suomipunk 1977 - 1984 (Johnny Kniga), joka osaltaan kertaa kotimaisen punkin vaiheita kattavan bändi- ja haastatteluotannan kautta.

”Merkkivuoden” leimasta huolimatta näiden esitysten yhteydessä ei kuitenkaan ole kyse jälkijättöisestä legitimoinnista tai ylinostalgisesta kaunistelusta, vaan - kaikeksi onneksi - kirjavien äänien ja kuvien esille tuomisesta vaihtelevissa perspektiiveissä. Ja kaikeksi onneksi näin, koska punk oli - ja on sitä tietenkin yhä - jollei moniulotteinen niin ainakin monitahoinen liikehdintä.

Tässä vaiheessa on kuitenkin hyvä muistaa Stewart Homea, joka kirjassaan Cranked Up Really High: Genre Theory & Punk Rock (1995) kirjoittaa punkin älyllistämistä vastaan ja siitä, kuinka sen liittäminen ”vakavaan kulttuuriin” on tuomittu epäonnistumaan kaikessa teennäisyydessään. Homen mukaan

"PUNK ROCK ei ollut/ole 'syvällinen', ei ollut/ole 'avantgarden ilmentymä' ja että jokainen, joka 'etsii elämän tarkoitusta äänilevystä', haaskaa aikaansa.”

Kyse on Homen mukaan pikemminkin siitä, ettei punkin merkitystä kyetä - edes tähän ”liikkeeseen” osallistuneiden toimesta - ratkaisemaan lopullisesti, koska musiikillisesti punk on häilyvä genre, jonka ”rajat ovat jatkuvan uudelleen selvittelyn kohteena”.

Niinpä punk - ilman minkäänlaista poliittista ohjelmaa tai ”syvällistä” sosiaalista analyysia - yksinkertaisesti hyödynsi vieraantuneisuuden ja ”sosiaalisen tyytymättömyyden reserviä ja loi vihan ja energian räjähdyksen”. Se tuotti ennen kaikkea joukon lyhyitä, iskulausein varustettuja kappaleita, jonka tahdissa pogota. Punk ei yrittänytkään olla taidetta.

Paatuneimmat voisivat edelleen tukeutua Tuomas Nevanlinnan luonnehdintaan, jonka mukaan punk oli Malcolm McLarenin tietoinen ja alusta saakka kaupallinen luomus ja jonka elävyys ja "autenttisuus" toteutui siinä reaktiossa, jonka Sex Pistols sai aikaan. Tähän tyyli ennen sisältöä -periaatteeseen sen ihmeemmin puuttumatta Nevanlinnan leikkauksessa on merkille pantavaa erityisesti idea reaktiosta - syntyi se sitten musiikkiteollisuuden, päättäjien, nuorten tai heidän vanhempiensa taholta. Punk mahdollistikin - suoranaisen provokaation ohella - väylän osallistumiseen, toimimiseen, vapauteen tehdä - ilman vaikutusta ei voi olla vastavaikutusta ja toisinpäin.

Lisäksi punkin myötä tee se itse -käytäntö ja ajatus siitä, että periaatteessa kuka tahansa saattoi perustaa bändin, nousi tekemisen keskiöön. Yksinkertaisuus ohitti jäykät kulttuurikäsitykset ja asenteet, ja vaikka punk oli syntyessään kenties - Stewart Homea jälleen lainaten - ”sisällötöntä, pinnallista ja triviaalia”, oli tämä juuri sen alkuperäinen vahvuus. Punk leikitteli käsityksillä annetusta, kyseenalaisti hyväksytyn niin musiikin kuin yhteiskunnan saralla ja tätä puolta - joukon iskevien levyjen ja kappaleiden ohella - voi pitää sen kestävimpänä perintönä.

(Pete Malmi (1960 - 2007) ja Kaaos Jakke (1965 - 2007) R.I.P.)