Alentamisen taidosta - eli huumorin mutkainen tie ruumiinnesteistä komiikkaan

"Der Untershied zwischen ordentlichen und ausserordentlichen Professoren besteht darin, dass die ordentlichen nichts ausserordentliches und die ausserordentlichen nichts ordentliches leisten."

Brittiläisessä Monty Python -komediaryhmässä vaikuttaneen Grahan Chapmanin (1941 - 1989) ”omaelämäkerta” A Liar’s Autobiography. Volume VI (1980) on juurikin sitä, mitä "vaatimattomaksi, hiljaiseksi suurisuuksi" mainitulta häiriköltä voi odottaa: absurdin vinolla - mutta samalla niin rehellisellä - otteella se kursii kokoon joukon tapahtumia, henkilöitä ja käänteitä ja sekoittaa faktan ja fiktion juurikaan mitään tai ketään - teoksen viittä tekijää mukaan lukien - kumartaen. Juuri samanlaisista lähtökohdista voi Monty Pythoninkin sanoa toimineen.

Huumori on tunnetusti kiperä, liukas, jopa salakavalan epävakaa aihe, jonka ytimen tarkka kirjaaminen on viime kädessä itkuun ja hampaiden kiristykseen sidottu yritys. Niinpä tässä yhteydessä riittääkin, kun siitä puhuttaessa mainitaan vaikkapa "yllätyksellisyyden", "epämukaisuuden" ja "mielettömyyden" usein käytetyt määreet, jotka kuvaavatkin kyseistä sarkaa enemmän tai vähemmän tyydyttävästi.

Huumorin etymologia on sekin mitä monipolvisin juonne. Se pohjaa latinan sanaan umor, joka merkitsee 'ruumiinnestettä'. Antiikin ja keskiajan fysiologiassa huumori tarkoittikin mitä tahansa ruumiin neljästä perusnesteestä - verta, limaa, keltaista sappea tai melankoliaa aiheuttavaa mustaa sappea -, joiden keskinäisen suhteen ja määrän ajateltiin määrittävän ihmisen mielentilan. Tästä johtui puolestaan sanan myöhempi merkitys juuri 'mielialana', 'tilapäisenä mielentilana', joka 'päähänpiston' ja 'oikun' kautta päätyi viimein tarkoittamaan 'hupaisuutta', tajua 'huvittavasta ominaisuudesta'.

Huumorin matka myötäilee siis mitä läheisimmin ruumiillisuutta, ja muun muassa kirjallisuusteoreetikko Mihail Bahtin (1895 - 1975) on teoksessaan Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru (Taifuuni, 1995) selvittänyt tätä huumorin maahan ja ruumiiseen sidottua historiaa. Tämän perinteen ilmentymää Bahtin kutsuu groteskiksi realismiksi, jonka pääpiirteenä hän pitää alentamista, ”siis kaiken ylevän, henkisen, ideaalisen, abstraktin” kääntämistä ”materiaalis-ruumiilliselle tasolle” (s. 20).

Myös Monty Pythonin huumorille on tyypillistä pidäkkeetön groteskius, joka - kuten aiemmin on käynyt ilmi - karttaa sovinnaisia merkityksiä. Tämä vuosina 1969 - 1974 Monty Pythonin lentävää sirkusta koostanut ryhmä teki kyseisen tv-sarjan lisäksi yhdessä viisi elokuvaa sekä erinäisen määrän kirjoja ja äänilevyjä. Ryhmän maine huumorin kentällä on kieltämättä kiistaton ja suurelta osin tämä vaikutusvaltaisuus perustuu sen itsetietoisen ”anarkistiseen”, korkean ja matalan raja-aidat runtelevaan lähestymistapaan: sen käsissä tiukat, säädellyt hierarkiat kääntyivät nurin ja vallitsevat kuvallisen ja sanallisen esittämisen konventiot vääntyivät miltei tuntemattomiksi, kuten kulttuurintutkija Mikko Lehtonen kirjoittaa teoksessaan Pikku jättiläisiä. Maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen (Vastapaino, 1995, s. 168).

Kirjallisuudentutkija Stephen W. Gilbert on linjannut edelleen, ettei groteskille antautuminen tarkoita alentamiselle itselleen nauramista, vaan nauramista pikemminkin ”alhaalta käsin”, jolloin materiaalis-ruumiilliselle kerrostumalle, sen "vääjäämättömälle, uusiutuvalle elinvoimalle annetaan sen täysi voima" ja samalla "tunnustetaan ja hyväksytään se sellaisena kuin se on" - ”tasa-arvoisena, lopullisena ja peruuttamattomana”.

Ja juuri tämän kaltaisesta havainnoivasta, täysin tietoisesta, rehellisestä otteesta pitäisi mielestäni olla kyse, kun ollaan tekemisissä huumorin kanssa tai yritetään hahmottaa sen vapauttavaa olemusta.