25.1.2008

There Will Be Blood - etukäteen

Yleensä en juurikaan perusta puffeista ja niiden ennakko-odotuksin sävytetyistä kuorrutteista. Tällä kertaa aion kuitenkin epätyypillisesti ja lähes oudon pakotettuna - tai ehkei nyt sentään pakotettuna - puuttua muutamalla pikaisella rivillä tiettyyn elokuvaan ennen sen varsinaista näkemistä.

Kyseessä on Paul Thomas Andersonin viides ohjaustyö There Will Be Blood, joka saa Suomen ensi-iltansa helmikuun 22. päivä. Se perustuu löyhästi Upton Sinclairin (1878 - 1968) vuonna 1927 julkaistuun romaaniin Oil!, ja elokuvan synopsis tietää kertoa siitä seuraavaa:

”There Will Be Blood on Kalifornian öljykuumeen vuosiin 1900-luvun taitteeseen sijoittuva eeppinen kertomus perheestä, uskosta, vallasta ja öljystä. Tarinan keskipisteessä on Daniel Plainview (Daniel Day-Lewis), joka omalla työllään nousee ainoaa poikaansa kasvattavasta kovaonnisesta hopeamainarista rikkaaksi öljypohataksi.”

”Kun Plainview saa sattumalta vinkin siitä, että erään Lännen kaupungin alla on öljyä niin, että sitä tihkuu pinnalle asti, hän lähtee poikansa H.W:n (Dillon Freasier) kanssa koettamaan onneaan rähjäiseen Little Bostonin kaupunkiin. Karussa kyläpahasessa, jossa suurin ohjelmanumero on karismaattinen saarnaaja Eli Sunday (Paul Dano), Plainview ja H.W. sitten iskevät öljysuoneen. Mutta vaikka öljylähde tuokin heille rikkautta, mikään ei pysy entisellään, kun ristiriidat kärjistyvät ja virtaava öljy uhkaa huuhtoa mukanaan inhimilliset arvot - rakkauden, toivon, yhteisöllisyyden, uskon, kunnianhimon ja jopa isän ja pojan suhteen - ja hukuttaa ne korruption ja petoksen pyörteisiin.”

Temaattisesti - valta, yhteisöllisyys, usko, petos - elokuvan premissit kuulostavat kovin tutuilta: ne ovat niitä samoja, joiden puoleen käännytään yhä uudelleen ja uudelleen ”syvien”, ihmisluonteen ”todellista” olemusta esiin kaivavien merkitysten toivossa.

Toteutuksen - niin kehuttujen näyttelijäsuoritusten, taustatyön kuin Andersonin aikaisempien töiden - puolesta uskallan kuitenkin toivoa jotain muuta: jo elokuvan trailerin tummat kuvat, pölyisen runolliset maisemat ja Daniel Day-Lewisin jälleen kerran maanisen keskittynyt läsnäolo toimivat väkevinä impulsseina. Tämän lisäksi elokuvan soundtrack - jota olen viime päivinä kuunnellut yllättävänkin paljon - onnistuu jousille, pianolle ja perkussioille sovitettuna luomaan minimalistisen, osin hiljaisen, osin suorasukaisen, mutta yhtä kaikki pahaenteisen taustan, jota vasten kierrättää mielikuvien jännittyneitä varjoja.

Tyhjentäviä yrityksiä kaihtaen en kuitenkaan lähde tämän enempää purkamaan sitä, mistä kaikki nämä vahvat resonanssit kumpuavat. En sinänsä odota ”ilotulituksia” tai shakespearemaista suureellisuutta - vaikka olenkin siitä lukenut tämän elokuvan yhteydessä ja kieltämättä pidän hänen tuotannostaan hyvin, hyvin paljon -, joten ehkä innostuminen itsessään on se seikka, joka jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen ja joka sai minut nyt ylipäänsä puuttumaan koko asiaan.

Kenties.

(Elokuvan nähtyäni on luonnollisesti jälkikäteen-osion vuoro, joka muodostaa niin ikään luontevan vastinparin ja jatkon edellisille riveille.)

(Tässä yhteydessä vielä Heath Ledgeriä (1979 - 2008) muistaen.)

22.1.2008

Alentamisen taidosta - eli huumorin mutkainen tie ruumiinnesteistä komiikkaan

"Der Untershied zwischen ordentlichen und ausserordentlichen Professoren besteht darin, dass die ordentlichen nichts ausserordentliches und die ausserordentlichen nichts ordentliches leisten."

Brittiläisessä Monty Python -komediaryhmässä vaikuttaneen Grahan Chapmanin (1941 - 1989) ”omaelämäkerta” A Liar’s Autobiography. Volume VI (1980) on juurikin sitä, mitä "vaatimattomaksi, hiljaiseksi suurisuuksi" mainitulta häiriköltä voi odottaa: absurdin vinolla - mutta samalla niin rehellisellä - otteella se kursii kokoon joukon tapahtumia, henkilöitä ja käänteitä ja sekoittaa faktan ja fiktion juurikaan mitään tai ketään - teoksen viittä tekijää mukaan lukien - kumartaen. Juuri samanlaisista lähtökohdista voi Monty Pythoninkin sanoa toimineen.

Huumori on tunnetusti kiperä, liukas, jopa salakavalan epävakaa aihe, jonka ytimen tarkka kirjaaminen on viime kädessä itkuun ja hampaiden kiristykseen sidottu yritys. Niinpä tässä yhteydessä riittääkin, kun siitä puhuttaessa mainitaan vaikkapa "yllätyksellisyyden", "epämukaisuuden" ja "mielettömyyden" usein käytetyt määreet, jotka kuvaavatkin kyseistä sarkaa enemmän tai vähemmän tyydyttävästi.

Huumorin etymologia on sekin mitä monipolvisin juonne. Se pohjaa latinan sanaan umor, joka merkitsee 'ruumiinnestettä'. Antiikin ja keskiajan fysiologiassa huumori tarkoittikin mitä tahansa ruumiin neljästä perusnesteestä - verta, limaa, keltaista sappea tai melankoliaa aiheuttavaa mustaa sappea -, joiden keskinäisen suhteen ja määrän ajateltiin määrittävän ihmisen mielentilan. Tästä johtui puolestaan sanan myöhempi merkitys juuri 'mielialana', 'tilapäisenä mielentilana', joka 'päähänpiston' ja 'oikun' kautta päätyi viimein tarkoittamaan 'hupaisuutta', tajua 'huvittavasta ominaisuudesta'.

Huumorin matka myötäilee siis mitä läheisimmin ruumiillisuutta, ja muun muassa kirjallisuusteoreetikko Mihail Bahtin (1895 - 1975) on teoksessaan Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru (Taifuuni, 1995) selvittänyt tätä huumorin maahan ja ruumiiseen sidottua historiaa. Tämän perinteen ilmentymää Bahtin kutsuu groteskiksi realismiksi, jonka pääpiirteenä hän pitää alentamista, ”siis kaiken ylevän, henkisen, ideaalisen, abstraktin” kääntämistä ”materiaalis-ruumiilliselle tasolle” (s. 20).

Myös Monty Pythonin huumorille on tyypillistä pidäkkeetön groteskius, joka - kuten aiemmin on käynyt ilmi - karttaa sovinnaisia merkityksiä. Tämä vuosina 1969 - 1974 Monty Pythonin lentävää sirkusta koostanut ryhmä teki kyseisen tv-sarjan lisäksi yhdessä viisi elokuvaa sekä erinäisen määrän kirjoja ja äänilevyjä. Ryhmän maine huumorin kentällä on kieltämättä kiistaton ja suurelta osin tämä vaikutusvaltaisuus perustuu sen itsetietoisen ”anarkistiseen”, korkean ja matalan raja-aidat runtelevaan lähestymistapaan: sen käsissä tiukat, säädellyt hierarkiat kääntyivät nurin ja vallitsevat kuvallisen ja sanallisen esittämisen konventiot vääntyivät miltei tuntemattomiksi, kuten kulttuurintutkija Mikko Lehtonen kirjoittaa teoksessaan Pikku jättiläisiä. Maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen (Vastapaino, 1995, s. 168).

Kirjallisuudentutkija Stephen W. Gilbert on linjannut edelleen, ettei groteskille antautuminen tarkoita alentamiselle itselleen nauramista, vaan nauramista pikemminkin ”alhaalta käsin”, jolloin materiaalis-ruumiilliselle kerrostumalle, sen "vääjäämättömälle, uusiutuvalle elinvoimalle annetaan sen täysi voima" ja samalla "tunnustetaan ja hyväksytään se sellaisena kuin se on" - ”tasa-arvoisena, lopullisena ja peruuttamattomana”.

Ja juuri tämän kaltaisesta havainnoivasta, täysin tietoisesta, rehellisestä otteesta pitäisi mielestäni olla kyse, kun ollaan tekemisissä huumorin kanssa tai yritetään hahmottaa sen vapauttavaa olemusta.

17.1.2008

Anarkomarko ja muita opettavaisia tarinoita

YLE Teemalla alkoi kuluvan viikon maanantaina kuusiosainen dokumenttisarja Punklandia, joka valottaa punkin rantautumista Suomeen. Aiemmin, viime vuoden loppupuolella, ilmestyi niin ikään Mika Saastamoisen historiikki Parasta lapsille. Suomipunk 1977 - 1984 (Johnny Kniga), joka osaltaan kertaa kotimaisen punkin vaiheita kattavan bändi- ja haastatteluotannan kautta.

”Merkkivuoden” leimasta huolimatta näiden esitysten yhteydessä ei kuitenkaan ole kyse jälkijättöisestä legitimoinnista tai ylinostalgisesta kaunistelusta, vaan - kaikeksi onneksi - kirjavien äänien ja kuvien esille tuomisesta vaihtelevissa perspektiiveissä. Ja kaikeksi onneksi näin, koska punk oli - ja on sitä tietenkin yhä - jollei moniulotteinen niin ainakin monitahoinen liikehdintä.

Tässä vaiheessa on kuitenkin hyvä muistaa Stewart Homea, joka kirjassaan Cranked Up Really High: Genre Theory & Punk Rock (1995) kirjoittaa punkin älyllistämistä vastaan ja siitä, kuinka sen liittäminen ”vakavaan kulttuuriin” on tuomittu epäonnistumaan kaikessa teennäisyydessään. Homen mukaan

"PUNK ROCK ei ollut/ole 'syvällinen', ei ollut/ole 'avantgarden ilmentymä' ja että jokainen, joka 'etsii elämän tarkoitusta äänilevystä', haaskaa aikaansa.”

Kyse on Homen mukaan pikemminkin siitä, ettei punkin merkitystä kyetä - edes tähän ”liikkeeseen” osallistuneiden toimesta - ratkaisemaan lopullisesti, koska musiikillisesti punk on häilyvä genre, jonka ”rajat ovat jatkuvan uudelleen selvittelyn kohteena”.

Niinpä punk - ilman minkäänlaista poliittista ohjelmaa tai ”syvällistä” sosiaalista analyysia - yksinkertaisesti hyödynsi vieraantuneisuuden ja ”sosiaalisen tyytymättömyyden reserviä ja loi vihan ja energian räjähdyksen”. Se tuotti ennen kaikkea joukon lyhyitä, iskulausein varustettuja kappaleita, jonka tahdissa pogota. Punk ei yrittänytkään olla taidetta.

Paatuneimmat voisivat edelleen tukeutua Tuomas Nevanlinnan luonnehdintaan, jonka mukaan punk oli Malcolm McLarenin tietoinen ja alusta saakka kaupallinen luomus ja jonka elävyys ja "autenttisuus" toteutui siinä reaktiossa, jonka Sex Pistols sai aikaan. Tähän tyyli ennen sisältöä -periaatteeseen sen ihmeemmin puuttumatta Nevanlinnan leikkauksessa on merkille pantavaa erityisesti idea reaktiosta - syntyi se sitten musiikkiteollisuuden, päättäjien, nuorten tai heidän vanhempiensa taholta. Punk mahdollistikin - suoranaisen provokaation ohella - väylän osallistumiseen, toimimiseen, vapauteen tehdä - ilman vaikutusta ei voi olla vastavaikutusta ja toisinpäin.

Lisäksi punkin myötä tee se itse -käytäntö ja ajatus siitä, että periaatteessa kuka tahansa saattoi perustaa bändin, nousi tekemisen keskiöön. Yksinkertaisuus ohitti jäykät kulttuurikäsitykset ja asenteet, ja vaikka punk oli syntyessään kenties - Stewart Homea jälleen lainaten - ”sisällötöntä, pinnallista ja triviaalia”, oli tämä juuri sen alkuperäinen vahvuus. Punk leikitteli käsityksillä annetusta, kyseenalaisti hyväksytyn niin musiikin kuin yhteiskunnan saralla ja tätä puolta - joukon iskevien levyjen ja kappaleiden ohella - voi pitää sen kestävimpänä perintönä.

(Pete Malmi (1960 - 2007) ja Kaaos Jakke (1965 - 2007) R.I.P.)

9.1.2008

Terra damnata

Pidempi hiljaisuus kirjoituspuolella on ollut luonnollinen osa pidempää lomaa, jonka vuodenvaihde mahdollisti - vai onko kyse sittenkin ollut jonkin suuremman kypsymisestä? Tuskin sentään.

Impulssin uudelle merkinnälle tarjoaa joka tapauksessa Cormac McCarthyn antiwestern Blood Meridian: Or the Evening Redness in the West (1985), jonka henkeäsalpaavia näkymiä - niin runollisessa kuin kammottavassa mielessä - olen viime päivinä todistanut. Ja todistanut hyvinkin, sillä juuri kyseiseen sanaan - siihen konkreettisesti sisältyvään silminnäkijänä olemiseen tai jonkin olemassaolon osoittamiseen - kokemus romaanin arkaaisesta, moraalin ylittävästä, brutaalista panoraamasta tuntuu tiivistyvän. Tähän kokemiseen liittyy osaltaan myös todistamisen hengellinen ulottuvuus, mutta Blood Meridianin kohdalla tuo usko on kuitenkin venytetty kangastuksen ohueksi.

Yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden keskeisimpiin nimiin nostetun McCarthyn yhteydessä mainitaan usein niin Faulkner ja Melville kuin Milton ja Dostojevski. Blood Meridian - jota pidetään hänen päätyönään - on kertomus nimettömän nuorukaisen matkoista Teksasin ja Meksikon välisillä rajaseuduilla 1800-luvun puolessa välissä. Sen pituuspiiri halkoo väkivallan ja poetiikan, kielen ja luonnon myyttisiin koordinaatteihin asetettuja tasankoja, eikä se yritäkään kaikessa eläytymättömässä kerronnassaan selitellä äärimmäisiä, järjellisestä merkityksestä irrallaan olevia kuviaan: esille tuotua pahuutta ei pyritä niinkään ymmärtämään kuin kirjaamaan sen iäisyys.

Kyseisen kaltaisessa valotuksessa ei tietenkään ole mitään uutta, mutta silti tämän tapaisia, herpaantumattomia teoksia on harvassa. Se, mitä olemme kuvitelleet Lännestä, luonteen lujuudesta, rajaseutuelämän ”koettelemuksista” osoitetaan kiistanalaiseksi, tyhjennetään kaikesta pyhästä. Mikään historian alue ei olekaan koskematon, viaton tai millään tavoin myyttisten pyrkimysten ulottumattomissa. Vaikka Blood Meridian pohjaa historiallisille tapahtumille ja aikalaiskuvauksille, se ei kuitenkaan korosta tätä millään tavalla. Pikemminkin sen lakoninen pohjavire kuiskii: ”Tämä on fiktiota - ja kuitenkin näin asiat todella tapahtuvat.”

Kärjistetysti voisikin sanoa, ettei historia pelkästään voittajien kirjoittama ole - se on ylipäänsä kirjoitettu ja tämä sinänsä kertoo sen olemuksen.