14.10.2008

Tiedonanto eli: kuinka lakkasin ylläpitämästä blogia ja keskityin kirjoittamaan kirjaa

Kuten edellisen merkinnän päiväys osoittaa, on blogini ollut jo hyvän aikaa telakalla - ja kaikesta päätellen tulee siellä myös pysymään. Pidettyäni taukoa kahden pidemmän projektin välillä on blogi toiminut hyvänä kokeiluna ja väylänä pitää kirjoitusvirettä yllä, mutta nyt sen aika on kuitenkin väistyä.

Kiitos ja näkemisiin.

1.7.2008

Länsirintamalta ei mitään uutta

"Miehelle naisseksikumppanin saaminen tuntuu joskus olevan lähes yhtä vaikeaa kuin pyykin oikeaoppinen lajittelu. Jos seksi kiinnostaisi miehiä yhtä vähän kuin pyykin lajittelukin, asia tuskin olisi ongelma, mutta valitettavasti on hankala keksiä kahta inhimillisen elämän ilmiötä, joiden kiinnostavuus olisi tyypillisen miehen näkökulmasta yhtä kaukana toisistaan."

"Toisaalta mies on kuitenkin historiansa aikana onnistunut keksimään rynnäkkökiväärin, todistanut pääsevänsä halutessaan kuuhun ja huhutaan jopa, että 80-luvun alkupuolella eräs Pesoseksi kutsuttu mies onnistui täysin omin päin lajittelemaan perheen pyykit ilman, että vaimolla oli asiasta jälkikäteen huomautettavaa. Tällaisia menestystarinoita kuullessaan tulee väistämättä ajatelleeksi, että ehkä päättäväinen mieshenkilö pystyisi halutessaan myös saamaan pillua."

Rynnäkkökiväärin keksimisen, pillun saamisen ja miehisen näkökulman välinen kolmiyhteys on tietenkin mitä annetuin asia, mutta samalla kaikessa banaaliudessaan mitä kulunein. Niinpä sen ympärillä käytävän tanssin pitäisikin olla vähintään menneen talven lumia. Näin ei kuitenkaan tunnu olevan - syistä, jotka ylittävät hauskan jutun tai muutaman naurun veteen piirtämän viivan.

Alun pohjustuksen taustalla on viime aikoina suurempaan huomioon nostetun, Teppo M -nimimerkin taakse kätkeytyvän kirjoittajan miehinen projekti, jota hän on purkanut niin blogin kuin kirjankin muodossa. Salanimet ovat "paljastuskirjallisuuden" saralla tuttu käytänne, mutta yhtä kaikki niihin turvautuminen antaa usein liian helposti vaikutelman siitä, kuin esitetyn asian "todenperäisyyttä" yritettäisiin pönkittää tieten tahtoen tai kuin sen "sisällössä" olisi aihetta jonkinmoiseen salailuun tai häveliäisyyteen - "pillun saaminen" kun perimiehisen projektin valossa, "tyypillisen miehen näkökulmasta" ei voi olla muuta kuin jotain, mikä tuoda esille. Vai onko kaiken takana sittenkin nainen?

Loppujen lopuksi ei ole kuitenkaan tärkeää, kuka nimimerkin takana seisoo, koska "elämänmakuisuudestaan" ja "itseironiastaan" huolimatta tarjotut episodit muodostavat valitettavan kliseemäisen selvityksen miehisen maailman horisontista, jossa "suunnitelmallisuus" korostaa rationaalisuutta, jossa "itsensä markkinointi" korreloi statuksen kanssa, jossa "suorittaminen" vertautuu kyvykkyyden, "ylivertaisen maskuliinin sankariuden" kanssa ja jossa "kanssakäyminen" on urheilua, leikkiä ja metsästystä. Lattea kieli ja vanha vitsi pysyvät naurettavista elementeistään huolimatta ummehtuneena, syytä minkäänlaiseen kohuun ei siis ole "todella" olemassa.

Tärkeää ei myöskään ole se, onko "Teppo M" esityksessään rehellinen vai onko kyseessä vedätys vai jotain tältä väliltä. Huomion pitäisikin kiinnittyä siihen, mistä kirjoitetaan ja millä keinoin ja kuinka tähän kaikkeen tartutaan. Kuvatun kaltaisen diskurssin yhteydessä ei näin ollen tulisikaan odottaa mainittavampaa "mystisyyttä" tai edes päähenkilön "sisäistä kehitystä", josta Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussaan. Kyse on siis jostain muusta, siitä, että

"känninen sähellys kopiointihuoneessa on jäänyt ainoaksi seksikokemukseni [sic] makuuhuoneen sängyn ulkopuolella. Vaikka kokemus ei sinänsä ollut maata järisyttävä, on se minulle muisto jota hellin silloin, kun koen eläneeni liian vähän, liian hitaasti tai ainakin aivan väärään aikaan väärissä paikoissa."

"Liian vähän", "liian hitaasti", "väärään aikaan, "väärässä paikassa" - juuri tällaisiin luonnehdintoihin ihmisten arkikokemus tuntuu yhä edelleen kiteytyvän.

Taustalla kaikuu kenties yhä kysymys "miksi", mutta sen sointi on jo sangen yllätyksetön.

26.6.2008

Rivien välissä, konkreettisesti

Kirjailija Joseph Epsteinin sanoin: "me olemme mitä luemme".

Kehityspsykologi Maryanne Wolfin mukaan me emme kuitenkaan ole vain sitä mitä luemme, vaan kyse on myös siitä "miten me luemme".

Lukutapoja on - kärjistetysti kenties - yhtä monia kuin lukijoita ja lukutilanteita. Kategorisointeja on kuitenkin tehty ja esimerkiksi niin sanotussa symptomaattisessa lukutavassa kiinnitetään erityistä huomiota tekstissä esiintyviin "oireellisiin" elementteihin, jotka paljastavat sen, mistä teksti ei puhu suoraan tai minkä se yrittää jopa piilottaa itseltään. Oleellisiksi johtolangoiksi tämän kaltaisessa tarkastelussa nousevat ne tekstin aukkokohdat, hiljaisuudet, ristiriidat ja poissulkemiset, joissa piilevät merkitysreservit oleilevat.

Aivan kuten lääkäri ei voi tyytyä vain toteamaan esimerkiksi potilaan yskän pelkäksi asiantilaksi, pyritään symptomaattisessa lähestymisessä lukemaan oire merkkinä jostain muusta ja tarkastelemaan sitä laajemmissa yhteyksissä. Näin ollen lukijan, joka lähestyy tekstiä kuvatulla tavalla ja havaitsee tekstissä vaikkapa ristiriidan, ei tulisikaan ottaa havaittua ilmausta tai yksityiskohtaa kirjaimellisesti, vaan pikemminkin merkkinä siitä, että "pinnan alla" tapahtuu jotain muuta.

Historiallisesti niin kielen kuin lukemisenkin muotoutuminen on ollut pitkä ja monipolvinen prosessi. Uudempiin - ja erityisesti internetin mukanaan tuomiin - kehityslinjoihin viitaten edellä mainittu Wolf on todennut, kuinka netin suosima välittömyyteen ja tehokkuuteen pohjaava malli tahtoo murentaa lukijoiden kapasiteettia syvälukuun ja sysää heidät "pelkiksi informaation purkajiksi". Näin pystyvyys tekstintulkintaan uhkaa jäädä paitsioon.

Sarjakuvakäsikirjoittaja Grant Morrison on niin ikään esittänyt, että ihmisillä on nykyään vaikeuksia käsitellä symbolisia sisältöjä: toisin kuin luullaan, eivät tarinankerronnan rakenteet rajoitu vain perinteiseen antiikin laatimaan ja Hollywoodin myöhemmin popularisoimaan kolminäytöksiseen malliin tai kielellinen esittäminen vastaavasti vain kirjaimelliseen tasoon. Morrison johtaakin tämän "oireen" skitsofreniaan, johon liittyvistä kielihäiriön erikoispiirteistä yleisin on konkretismi, kykenemättömyys käsittää sananlaskujen ja metaforien kuvaannollisia merkityksiä:

"Teesini on, että kaikki ovat tulleet eräällä tavalla skitsofreeniksiksi, mikä selittää myös tosi-tv:n nousun. Koska ihmiset eivät kykene enää käsittelemään symbolista lähestymistapaa, täytyy heidän nähdä 'aito asia'. Ja aito asia on epäkoherentti ja vailla katarsista tai draamallista rakennetta."
(An interview with Grant Morrison, from the pages of Arthur Magazine.)

Ohessa vielä linkki oivaan, aihetta edelleen valottavaan artikkeliin: Is Google Making Us Stupid?

12.6.2008

"Mennyt talvi on taas menneen talven lumia. Kevät näytti sille taivaan merkit, ja kesä tuntuu munaskuita myöten."

Herooisen parisäkeen taitaja Alexander Pope (1688 - 1744), jota pidetään englantilaisen klassismin tyylipuhtaimpana edustajana, kirjoitti kesän suloista seuraavasti:

"Where'er you walk, cool gales shall fan the glade,
Trees, where you sit, shall crowd into a shade :
Where'er you tread, the blushing flow'rs shall rise,
And all things flourish where you turn your eyes.
O ! how I long with you to pass my days,
Invoke the Muses, and resound your praise !
Your praise the birds shall chant in ev'ry grove,
And winds shall waft it to the pow'rs above."
(Summer: The Second Pastoral, 1709)

Popelle, klassismin keskeisimmän ohjenuoran mukaan, juuri luonnosta ovat löydettävissä ne vakiot, jotka ylittävät ajan ja paikan. Tästä syystä "taiteen on seurattava luontoa" ja taideteoksen ilmennettävä muotokielen täydellistä hallintaa. Järjestys, selkeys ja täsmällisyys nostetaan tekemisen rikkumattomiksi säännöiksi, siksi ideaaliksi, joka ohjaa vajavaista ihmistä kohti täydellisempää.

Luonnon eri ilmiöiden palvonta ja luokittelu on toki värittänyt ihmiskunnan toimia jo historian sarastuksesta asti. Vuodenajoilla, niiden "luonteella" ja kierrolla, on ollut - ja on tietenkin yhä - oma keskeinen roolinsa tässä, ja esimerkiksi kesän tuloon on suhtauduttu aina suurta intoa tuntien. Valon ja jakamisen kauden katsotaan useiden pakanallisten uskomusten mukaan alkavan kesäpäivänseisauksesta - keskikesästä tai Lithasta, Äitimaan ja Aurinkokuninkaan juhlasta - ja loppuvan syyspäivänseisaukseen. Niin ikään kristillistä, Johannes Kastajalle pyhitettyä päivää vietetään juuri sydänkesän alla. Vaihtelujakin toki esiintyy, kuten Irlannissa, jossa kesän alkuna pidetään toukokuun ensimmäistä - vanhan kelttiläisen Beltanen mukaan - ja sen loppuna heinäkuun viimeistä päivää.

Uudemmat meteorologiset määrittelyt pohjaavat taasen ilman lämpötilan keskimääräisiin vaihteluihin, jotka edeltävät tähtitieteellisiä kausia noin kolmella viikolla. Tämän mukaan kesä käsittää siten pohjoisella pallonpuoliskolla kesä-, heinä- ja elokuun, jolloin päivät ovat vuoden lämpimimpiä ja pisimpiä. Terminen kesä alkaa puolestaan jo silloin, kun vuorokauden keskilämpötila pysyy yli kymmenen asteen.

Yleiskielen normaalin nimityksen "kesä" rinnalla esiintyy muitakin ilmaisuja, joista yleisin lienee lähinnä runokieleen kuuluva "suvi". Murteissa ei asianlaita kuitenkaan ole aivan näin, kuten Kielitoimiston sivuilta käy ilmi:

"Suvi on - tai ainakin on ollut - lämpimimmän vuodenajan nimitys lounais- ja hämäläismurteissa, kesä kaikkialla muualla. Toki sanat kesä ja suvi tunnetaan murteissa ympäri Suomea, mutta niiden merkitys ei ole kaikkialla sama. Jos esimerkiksi äidinkieleltään lounaismurteinen käyttää kesä-sanaa, hän tarkoittaakin kesantoa. Itämurteinen puolestaan puhuu suvesta talvella ja tarkoittaa talvista suojasäätä. Paikoin suvi tunnetaan myös ilmansuunnan nimityksenä ’etelä’."

Siinä missä klassismi tavoitteli antiikin esteettisiä ihanteita ja yritti ilmaista muun muassa määrätöntä määritellyin muodoin, oli antiikin kreikkalaisilla jo omat myyttiinsä kesälle - jonka ruumiillistumaa he kutsuivat nimellä Theros tai Opora - ja vuodenaikojen synnylle. Jälkimmäiseen liittyen tarina kertookin seuraavasti:

Zeuksen ja Demeterin tytär Persefone oli niin kaunis tyttö, että kaikki rakastivat häntä, ja jopa manalan jumala Haades halusi hänet itselleen. Eräänä päivänä, kun Persefone keräsi kukkia Ennan tasangolla, avautui maa yllättäen ja Haades kaappasi hänet maan sisään. Tyttärensä katoamisesta murtunut Demeter lähti etsimään Persefonea, kunnes Helios, aurinko, joka näkee kaiken, kertoi mitä oli tapahtunut. Demeter oli niin vihainen, että maa kuivui ja tuli katovuosi, ja lopulta Zeuksen oli pakko lähettää Hermes hakemaan Persefone takaisin. Haades suostui vastentahtoisesti, mutta onnistui syöttämään Persefonelle granaattiomenan, joka sitoi tämän ikuisesti manalaan. Persefone joutui viettämään siellä kolmanneksen vuodesta, mutta muun ajan hän sai viettää äitinsä kanssa, jolloin maa vihannoi. Kun Persefone joutui palaamaan takaisin manalaan, Demeter ei antanut enää minkään kasvaa ja näin alkoi talvi.

27.5.2008

Asioita toukokuun varrelta

Pienillä viisauksilla on lähtemätön taipumus pitää maailmankaikkeus tasapainossa: Tom Waits - mies, jonka selkään on tiettävästi tatuoitu Pääsiäissaaren kartta - paljastaa itsensä kanssa käydyssä keskustelussa muun muassa sen, mikä on herrasmiehen määritelmä. Nick Cave - herrasmies ja tyyli-ikoni viiksillä tai ilman - esiintyi Oslossa 16.5. ja jatkaa rautaisessa iskussa olevan The Bad Seedsin kanssa Euroopan-kiertuettaan aina kesäkuun alkupuolelle saakka. Vuosina 1984 - 1986 The Bad Seedsin ensimmäisessä kokoonpanossa vaikuttanut Barry Adamson on julkaissut yhdeksännen soololevynsä Back To The Cat, jonka coctailbaarien lavoilta irroitetut psykodraamat keinahtelevat neonvalojen ja dekadenssin ristivalossa. Samassa viistossa hengessä, mutta eittämättömästi kevyemmällä, aistillisemmalla otteella - kuten ranskalaiselta kaikkien stereotyyppisten luonnehdintojen mukaan vain sopiikin odottaa - kujertaa tämän vuoden Euroviisuistakin tuttu Sebastian Tellier lihallisista nautinnoista levyllään Sexuality. Yhtä kaikki, jokainen näistä herrasmiehistä on täynnä kukkeita tarinoita säestämään kevään lämpimien käsivarsien tuuditusta.

Nietzsche jakoi aikoinaan länsimaisen kulttuurin apolloniseen ja dionyysiseen - toisaalta järjen ja toisaalta tunteen ohjaamaan - alueeseen. Siinä missä musiikin voi katsoa kuuluvan näistä käsitteistä jälkimmäisen piiriin, on kirjallinen esittäminen taasen nojautunut perinteisesti apollonisen hahmottamisen tapoihin. Matt Kindtin kehuttu sarjakuvaromaani Super Spy pölyttää vakoilu- ja jännitysgenren konventioita kuitenkin tavalla, jossa valotetaan niin salailun ja valehtelun läpitunkeman maailman ulkoista pintaa - jota hallitsee ennen kaikkea jäsentäminen ja logiikka - kuin sen taustalla vallitsevia tunteita. Niin ikään myyttisten kuvien uudelleentulkinnasta tunnetun Cormac McCarthyn viime vuonna Pulitzerilla palkittu romaani The Road muokkaa postapokalyptisen fiktion perinnettä runollisen taloudellisella, mutta ankarallakin tavalla. Nick Caven kanssa useasti - viimeksi The Proposition -elokuvan myötä - yhteistyötä tehnyt ohjaaja John Hillcoat on puolestaan viimeistellyt The Roadin kuvaukset. Kuluvan vuoden loppupuolella ensi-iltansa saavassa The Roadissa - johon säveltävät musiikin, kuinkapa muutenkaan, Nick Cave ja Warren Ellis - esiintyy pienessä sivuroolissa myös Michael Kenneth Williams, jonka aiempiin meriitteihin lukeutuu paikka palkitun The Wire -televisiosarjan riveissä. Suomessa Langalla-nimellä esitettyä sarjaa on kuvattu rakenteensa ja syväluotaavan käsikirjoituksensa puolesta juurikin "romaanimaiseksi".

Oli kyse sitten taiteesta, joka ei kaihda tummenpiakaan sävyjä, tai aurinkoisesta kevätpäivästä, seuraa valoa aina varjo ja toisinpäin - "valo on se varjo, joka kätkee valon". Oheista gnostilaista tematiikkaa on tarkasteltu - hieman odottamatta, myönnettäköön - myös jalkapallon näkökulmasta. Itävallassa ja Sveitsissä 7. - 29. kesäkuuta pidettäviä jalkapallon EM-kisoja ajatellen tämän kaltainen perspektiivi voi kuitenkin antaa ottelukokemukseen aivan omanlaisensa säväyksen. Toisenlaisia maisemia tarjoavat edelleen Phoenix-luotaimen tuoreet kuvat Marsin pohjoiselta pallonpuoliskolta.

Myös itseorganisoitumisen käsitettä on hyvä pohtia tämän näennäisesti koherentin merkinnän jälkitunnelmissa.

25.4.2008

Vuoristoisia puutarhoja & luhistuvia uudisrakennuksia

Eräs entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevista pienistä valtioista on Vuoristo-Karabah, Nagorno Karabakh. Se sijaitsee eteläisellä Kaukasuksella, Azerbaidžanin sisällä lähellä Armenian rajaa. Sana karabah - tai karabagh - juontuu turkista ja persiasta ja tarkoittaa ’mustaa puutarhaa’. Nagorno on puolestaan venäjää ja tarkoittaa ’vuoristoista’.

Sijainnistaan johtuen Vuoristo-Karabahin lähihistoria on joutunut toimimaan veristen kiistojen näyttämönä: Neuvostoliiton hajotessa Armenia ja Azerbaidžan sotivat alueesta pitkään, kunnes vuonna 1991 järjestetyssä kansanäänestyksessä se irtautui Azerbaidžanista ja julistautui de facto itsenäiseksi. Tähän päivään mennessä yksikään muu maa ei kuitenkaan ole tunnustanut Vuoristo-Karabahin itsenäisyyttä.

”Nagorny Karabach” on niin ikään saksalaisen industrial-yhtyeen Einstürzende Neubautenin viimeisimmän levyn, Alles Wieder Offenin, yksi parhaimmista kappaleista. Jo lähes kolme vuosikymmentä toiminut Neubauten esiintyi eilen Tavastialla ja esityksensä myötä todisti kouriintuntuvan monimuotoisella tavalla sen, miksi kokeellisuudessaan avoin yhtye on tekemisissään edelleen tinkimättömän suvereeni.

Länsi-Berliinissä 1. huhtikuuta 1980 perustettu Neubauten aloitti kenties jonkinlaisena epäkonventionaalisena, instrumenttinsa työmailta ja romuvarastoilta varastavana Mauerstadt-kuriositeettina, mutta omaperäisyydessään johdonmukaisen tuotantonsa kautta se on väistämättä sementöinyt paikkansa laajemmassa kulttuurisessa kentässä. Neubautenin kohdalla mikään ei perustukaan - tai ole koskaan perustunut - ensikuulemaan tai -näkemään, vaan perinteisten soittimien ja työkalujen, metallin ja muovin liitoskohdista on aina kummunnut jotakin pelkän hälyn ja tyvenen ylittävää - jotakin pysyvää, vastaansanomatonta.

23.4.2008

2. välinäytös

"Kenenkään ei pitäisi koskaan tehdä työtä. Kaikkien maiden työläiset... rentoutukaa!"
- Bob Black

1. kiire 1. subst. a. käytettävissä olevan ajan niukkuus t. puute, hoppu, hätä. Kova, tulinen kiire. Turha kiire pois! Tuli kiire. Onko sinulla kiire? Niin kiire, ettei lähtemään kerkiä SP. Ei sillä maksulla mitään kiirettä ole. Meillä on jo kiire asemalle. Kiire ostaa matkalippu, ostamaan matkalippua. Pitää kiirettä kiiruhtaa, koettaa joutua. Pidimme kiirettä ehtiäksemme ajoissa. Ei pidetä kiirettä ei hätäillä. Kiirettä piti [= kiire oli, kiireeksi pisti], mutta ehdittiinpäs! Sateen uhka pani heinäväkeen kiirettä. Pistipä kiireeksi [= olipa kiire, pitipä kiirettä]! Siinä kiireessä unohtui nälkäkin. Olla kiireissään kiireinen. Teki työtä kuumeisella kiireellä. Lähti kotiin kovalla kiireellä. Kirja tehtiin kiireellä [= liian kiireesti], ja siksi siihen on jäänyt virheitä. Pötki kiireen kaupalla, kiireen vilkkaa [= kiireesti] pakoon. b. tav. mon. kiireellinen työ. Joulukiireet. Hitaita ovat herrojen kiireet SP. Kesken kiireen, kiireiden. Tule käymään, kun kiireiltäsi ennätät! 2. adj. kiireinen, kiireellinen. On ollut kiire päivä. Tuli kiire lähtö. Istu kiireimmäksi aikaa! Asialla ei ole sen kiireempää. Kiireimmän kaupalla kiireimmiten.

2.
kiire päälaki; nyk. vain sanonnassa kiireestä kantapäähän päälaesta kantapäähän, päästä jalkoihin Silmäillä jkta kiireestä kantapäähän. Tyylikäs kiireestä kantapäähän. Kuv. Urheilumies kiireestä kantapäähän läpikotaisin.

(Kielitoimiston sanakirja, 1. osa, A-K. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2006)

***

Saara Kerttula: ”Kun on niin kiire”.

28.3.2008

Sää - lämpötila 3.1 °C, lounaistuulta 3.9 m/s, selkeää

Listattaessa universaaleimpia puheenaiheita nousee sää - kaikessa banaalisuudessaan - kirkkaasti kärkisijoille. Banaalisuudella en kuitenkaan tässä yhteydessä halua viitata niinkään latteuteen kuin sään jokapäiväisyyteen sanan luonnollisessa mielessä. Sää onkin - latteuksia kuitenkaan millään tavalla karttamatta - monella tavalla osa sitä ilmaa, jota hengitämme, se harmaa arki, joka yhdistää meitä kaikkia ympäri maapallon.

Sanakirjoissa sää määritellään “ilmakehän tilaksi maanpinnalla jollakin tietyllä paikalla tiettynä aikana”, ”säätilaksi”, ”ilmaksi”. Sanan historia on kehittynyt alun perin ajanjaksoa tarkoittavasta merkityksestä nykyiseen muotoonsa. Niinpä esimerkiksi antiikin kreikkalaisilla ei ollut yleissanaa säätä varten: he tunsivat kyllä ”hyvän ilman” - aithria, eudia - ja esimerkiksi ”myrskyn” ja ”talven”, mutta vasta Bysantin aikana sanaa kairos, aika, ryhdyttiin käyttämään kuvaamaan säätä yleisemmin. Myös latinan tempestas, sää, tarkoitti alun perin juuri ’aikaa’.

Jos jo ammoisista ajoista lähtien säällä on katsottu olevan läheinen suhde aikaan ja sen kiertoon, ei olekaan mikään ihme, että ihmiset ovat kääntyneet sen puoleen niin ikään tulevaan liittyvissä seikoissa: useat muinaiskansat harjoittivatkin muun muassa meteoromantiaa eli erilaisista sääilmiöistä tehtävää ennustamista. Alkujaan tämä käsitti meteoreista ennustamisen, mutta esimerkiksi roomalaiset auguurit, ennustajapapit, sisällyttivät tulkintojensa piiriin myös ukkosen, salamat, auringonpimennykset ja vastaavat taivaalliset ilmiöt.

Uudemmalle ajalle saavuttaessa sääilmiöistä ennustaminen muuttui kyseisiä ilmiöitä ennakoiviksi toimiksi, joista muotoutui nykyisin meteorologiana tunnettu ilmatiede. Sana ”meteorologia” palautuu kuitenkin jo Aristoteleen teokseen Meteorologica - noin vuonna 340 eaa. -, jossa säähavainnot yhdistyvät pohdiskeluihin sääilmiöiden alkuperästä. Uudempi tieteellinen meteorologia pääsi puolestaan kehittymään varsinkin 1600- ja 1700-luvulla kehitettyjen mittalaitteiden ja yleisemmän fysikaalisiin prosesseihin liittyvän ymmärryksen myötä.

Yhtä kaikki ennustamisen ulottuvuus ei säästä puhuttaessa ole kadonnut minnekään. Sen sijaan käsitys näiden ennusteiden varmuudesta ja sääilmiöiden luonteesta ylipäänsä on ollut tiiviinkin keskustelun kohteena ja 1900-luvun jälkipuoliskolla esimerkiksi kaaosteorian myötävaikutuksesta: matemaatikko ja meteorologi Edward Lorenzin kuuluisa tutkimus vuodelta 1972, ”Voiko perhosen siivenisku Brasiliassa aiheuttaa tornadon Teksasissa?”, lanseerasikin yleisempään tietoisuuteen perhosvaikutuksena tunnetun periaatteen, jonka mukaan pieninkin muutos tietyn systeemin alkuehdoissa suurenee nopeasti ajan kuluessa ja aiheuttaa näin laajoja, epälineaarisia muutoksia. Lorenzin havaintojen perusteella myös ilmakehä on tällainen kaoottinen järjestelmä, jonka ehdoton ennustaminen on siis silkka mahdottomuus.

Lorenz teki läpimurtonsa 1960-luvulla, kuten Bob Dylankin, joka vuonna 1965 ilmestyneessä kappaleessaan ”Subterranean Homesick Blues” viittasi muun muassa säätiedottajiin. Dylanin sanoista ”you don’t need a weatherman to know which way the wind blows” innoituksen saanut kumouksellinen, Michiganin yliopistossa perustettu järjestö Weathermen - eli Weather Underground - toimi puolestaan 1960-luvun lopulta aina 1970-luvun puoliväliin saakka tarkoituksenaan ”herättää kauhua valkoisessa Amerikassa”. Järjestön toiminta käsitti niin yleistä agitaatiota ja vastakulttuurisen aineksen organisointia kuin vallankumouksellista voimankäyttöäkin esimerkiksi pommi-iskujen muodossa.

Myös Guy Debord, radikaali kumouksellinen hänkin, uskoi, että vallankumous tuo mukanaan kauniin, aurinkoisen sään. Vallankumouksen kera tai ilman, sää on joka tapauksessa niin fysikaalisina ilmiöinä kuin mitä vaihtelevimpina kulttuurisina ja yhteiskunnallisina merkityksinä lähes kaikkivoipa läsnäolo. Se on muokannut käsityksiä ennusteista ja tieteellisistä unelmista ja tuntuu päivästä toiseen sanelevan ihmisten mielialoja. Samaan aikaan se on - myös poliittisessa mielessä - luomassa mitä ajankohtaisimpia uhkakuvia esimerkiksi ilmastonmuutoksen muodossa. Sään yhteydessä onkin vaikea tehdä suoraa eroa muodon ja sisällön välillä - jos tällaiseen erotteluun nyt ylipäänsä on sen suurempaa mieltä lähteä.

19.3.2008

Vapaus & vastuu

Sana ”inflaatio” johtuu latinan inflatiosta, joka tarkoittaa ’puhaltamista’, ’tuulen nousemista’, ’vatsan turpoamista’, ’pöyhkeyttä’. Kuinka osuvaa siis, että viime vuosina kenties huutavimmasta inflaatiosta kärsinyt sana on valjastettu juurikin kuvatunlaisen pöhöttymisen ja julkeuden keulakuvaksi. Kyseinen sana on tietenkin ”vapaus”, joka on raahattu mitä käsittämättömimpien väitteiden näennäismoraaliseksi tueksi eri väkivallan muotojen rintamille.

Saksalainen filosofi Wilhelm von Humboldt (1767 - 1835) esitti kirjassaan Ideen zu einem Versuch, die Grenzen der Wirksamkeit des Staats zu bestimmen (1851), että valtion ainoa sovelias tehtävä on turvallisuuden tarjoaminen. Kansalaisille tulee siis taata vapaus elää, kuten he haluavat, koska inhimillisen kehityksen kiistämättömin ja keskeisin merkitys on sen moninaisuus kaikessa runsaudessaan. Tämä on tietenkin vain yksi turvallisuuden määrittelyistä, mutta mielestäni yksi kestävimmistä sellaisista.

Kuitenkin tämä moninaisuuden ulottuvuus on niin ikään hangattu pois niistä retorisesti hätkähdyttävistä linjauksista, joilla tiettyjen ryhmien - eikä niinkään kansalaisten sinänsä - turvallisuus pyritään nykyisin turvaamaan. Johtoargumenttina näiden vakuuttelujen sementoimiseksi toimii tietenkin huoli vapaudesta, vaikka kyse on päinvastoin sen kustannuksella toimimisesta. Toisaalta tämä ikiaikainen me vastaan nuo -strategia ei voisi muuten toimiakaan.

Jos turvaaminen näin ollen on pelkkää yksisuuntaista omien etujen ajamista, romutetaan ensinnäkin minkäänlainen mahdollisuus moninaisuudesta lopullisesti ja samalla ajetaan käsitys inhimillisestä vastuusta kategoriseen umpikujaan. Vastuu on velvollisuutta vastata jostakin asiasta, henkilöstä, toiminnasta tai teosta, mutta yksisilmäinen lähtökohta vastuusta ei voi olla muuta kuin luistamista tästä vastuunalaisuudesta. Toisaalta tällainen menettelytapa vahvistaa entisestään jo edellä mainittua me vastaan nuo -ajattelua, eikä tältä kannalta vaikuta siis mitenkään poikkeukselliselta.

Dialogisen filosofian edustaja Emmanuel Lévinas (1906 - 1995) lähestyi vastuuta niin sanotun intersubjektiivisuuden eli subjektien välisen vuorovaikutuksen taholta. Yleensä ottaen dialoginen filosofia korostaa avointa keskustelua, jonka tarkoituksena on kohottaa argumentaatio ikään kuin uudelle tasolle painottaen samalla mahdollisia uusia näkökulmia ja yleiseen hyvään pyrkivää eettisyyttä. Lévinasin mukaan tämänkaltainen vuorovaikutus toimii ennen kaikkea osapuolia yhdistävänä, vastaan tulemiseen ja kohtaamiseen pohjaavana tekijänä, jolloin tuloksena ei ole niinkään kaksi yksilöä kuin dyadi, kakseus.

Lisäksi tällaisen kaksisuuntaisuuden ja inhimillisen vastuun määrittämä tila pysyy avoimena, eikä muotoudu totaliteetiksi, omaa erinomaisuuttaan ja erehtymättömyyttään uhkuvaksi ehdottomuudeksi - johon edellä mainitut vapaudella ratsastajat näyttävät viime kädessä pyrkivän.

” I remember looking at the Liberty Bell in Philadelphia when I was a little kid. That's what I love about illusions; they're right up there in front of you but somehow you don't see them... until suddenly you do...”
- Grant Morrison: “The Invisibles, vol. 2, issue 22”

17.3.2008

Maailmanloppu & mayansininen

Maya-sivilisaation kukoistuskauden nykyisen Keski-Amerikan alueella voidaan sanoa sijoittuneen 200- ja 600-luvun väliselle ajanjaksolle. Antiikin Kreikan tavoin se ei koostunut yhdestä yhtenäisestä valtakunnasta, vaan pikemminkin joukosta pieniä, poliittisesti itsenäisiä valtioita, joita yhdisti kulttuuri ja uskonto. 800- ja 900-luvulla monet maya-keskuksista luhistui erinäisistä, osittain tuntemattomistakin syistä, ja espanjalaisten konkistadorien saapuessa 1500-luvulla oli näitä kaupunkeja jäljellä enää vain kourallinen - viimeinen niistä romahti vuonna 1697. Ennen tätä mayat olivat kuitenkin kehittäneet muiden mesoamerikkalaisten kansojen tavoin vireän kulttuurin niin rakennustaidon ja maanviljelyksen kuin uskonnon ja kirjoituksen saralla.

Mayojen tietotaito ulottui pitkälle niin ikään myös matematiikan ja astrologian alueella. Varsinkin heidän kalenterinsa ovat kaikessa kompleksisuudessaan taidokkaita esityksiä ajasta ja kosmologiasta. Eräs näiden kalenterien erikoispiirteistä on se, että ne loppuvat vuoteen 2012. Tämän johdosta eri tahot - etupäässä esoteerisia ja okkultistisia taipumuksia omaavat - ovatkin sitä mieltä, että talvipäivänseisauksena 21. joulukuuta 2012 tapahtuu koko universumia ravisuttava katalysmi, kenties jopa maailmanloppu, jolloin 26000 vuotta kestänyt sykli saa päätöksensä ja aurinkokuntamme asettuu täsmälleen samaan linjaan linnunradan keskuksen kanssa.

Rituaalit ja profetiat näyttelivät keskeistä osaa mayojen kulttuurissa, joissa hallitsijat olivat sekä maallisia että uskonnollisia yksinvaltiaita ja papit tähtitieteilijöitä. Uskomuksiaan, tapojaan ja enteitään he tallensivat erityisiin koodekseihin, joita on säilynyt nykypäiviin asti kuitenkin vain muutama. Näiden koodeksien tuottamista pidettiin jo sinänsä rituaalisena toimintana, ja valmiin kirjan katsottiin olevan suorassa yhteydessä taivaaseen. Niinpä pappien tuli ennen juhlissa ja seremonioissa tapahtuneita lukutilaisuuksia suorittaa erityisiä puhdistautumisriittejä.

Myös väreillä oli maya-kulttuurissa oma määrittävä roolinsa. Mayat ovatkin erityisen kuuluisia niin sanotusta mayansinisestä, turkoosista sävystään ja kestävyydestään kuuluisasta pigmentistä, jota he valmistivat taidetta ja rituaaliuhrauksia varten. Siinä missä useiden muiden entisaikojen kansojen valmistamat orgaaniset väriaineet ovat haalistuneet pikaisesti, on mayansininen kestänyt vuosisadasta toiseen muun muassa seinämaalauksissa ja keramiikassa Jukatanin niemimaan ankarasta ilmastosta huolimatta.

Tiedelehti New Scientist raportoi hiljattain, että väriä valmistettiin mitä ilmeisimmin polttamalla indigoa ja palygorskiitti-nimistä savimineraalia yhdessä suitsukkeen kanssa. Väriä käytettiin, kuten mainittua, taiteessa, mutta myös osana sateenjumala Chaakin palvontamenoja: uhrilahjat - niin esineet kuin satunnaiset ihmiset - maalattiin vastavalmistetulla väriaineella ja heitettiin sitten pyhään cenoteen - maanalaisten jokien vaikutuksesta syntyneeseen uhrikaivoon tai -lähteeseen - turvaamaan sade kuivan kauden varalta.

Lukuisista uhrilahjoista huolimatta mayat kohtasivat kuitenkin lopun niin sisäisen kuin ulkoisen sekasorron ja väkivallan paineessa. Heidän kalenterinsa ja ennustuksensa ovat kuitenkin painaneet merkkinsä - luonnollisestikin muun perinnön ohella - nykyisiin populaarikulttuurin kenttiin. Kiinnostus on ollut laajakantoista, ja muun muassa esimerkkejä siitä, kuinka varautua tulevaan mullistukseen löytyy runsaasti: ohessa linkki eräälle näppärälle sivustolle, josta pitäisi löytyä kaikki tarvittava tieto tulevasta katastrofista selviytymiseen.

Toisten tahojen mukaan vuoden 2012 tapahtumissa kyse ei ole kuitenkaan niinkään maailmanlopusta kuin universumin ja ihmisen muutoksesta kohti uutta alkua: tuleva viides aurinko, viides maailma kantaisi mukanaan siis pikemminkin elpymisen kuin tuhon siemeniä. Tiedeyhteisö tietää puolestaan kertoa, että kyseisenä vuonna Auringon magneettikentän napaisuus vaihtuu ja tästä johtuvan aktiivisuuden kasvun myötä luvassa on muun muassa voimakkaita aurinkomyrskyjä. Missään tapauksessa vuosi 2012 ei näyttäisikään olevan suurten siirtymien ulottumattomissa.

13.3.2008

Odysseia & lootus

“Get ready to shield yourself / on the night of the lotus eaters"
- Nick Cave: "Night of the Lotus Eaters"

Antiikin Kreikan runoelmista kenties tunnetuin on Odysseia. Homeroksen - joka tiettävästi eli jossain vaiheessa kahdeksatta ja kuudetta vuosisataa eaa. - nimiin laitettu Odysseia kertoo Odysseuksen, Ithakan saaren kuninkaan vuosia kestäneestä paluumatkasta kotiin Troijan sodan jälkimainingeissa.

Niin sanottua homeerista kysymystä oleellisempaa Odysseian kohdalla voi pitää sen kiistämätöntä vaikutusta länsimaisen kulttuuripiirin myyttiseen peruskuvastoon. Odysseuksen matka kyklooppeineen ja ihmissyöjineen, seireeneineen ja manalassa käynteineen takaisin Penelope-vaimonsa luo tihkuu juuri sitä symbolista raaka-ainetta, jolle myöhemmät perinteet ovat omia taipaleitaan tallentaneet. Ja onhan sana ”odysseia” itsessään tullut tarkoittamaan seikkailu- tai harharetkeä.

Eräs Odysseuksen vaiherikkaista sattumuksista vie hänet miehistönsä kanssa maahan, jossa lootuksensyöjät, lotofagit, kyseistä kasvia ravintonaan käyttäen viettävät aikansa autuaassa joutilaisuudessa ja unohduksessa. Odysseuksen miehet lankeavat kasvin houkutukseen ja tämän seurauksena unohtavat kotinsa ja ystävänsä, eivätkä halua enää palata takaisin. Mielenkiintoista kyllä, myös muissakin - ja aivan toisenlaisissa - antiikin teksteissä on mainintoja tämän ”maan” asukkaista: niin Platon - Valtio, VIII kirja - kuin Herodotos - Historiateos, IV kirja - kirjoittavat tahoillaan rauhallisen apatian vallassa elävistä lootuksensyöjistä.

Lootus olikin antiikin maailmassa tunnettu ja tärkeä kasvi. Vahvin ehdokas Odysseian narkoottiseksi kukaksi on Niilinlumme - Nymphaea caerulea -, joka jo antiikin Kreikassa tunnettiin myös nimellä sinilootus. Jalostettuna sitä voidaan käyttää rauhoitteena ja tietyissä muodoissa sillä on todettu olevan jopa tajuntaa laajentavia ominaisuuksia.

Muinaisen Egyptin ikonografiassa ja uskonnollisissa rituaaleissa sinilootuksella oli keskeinen asema. Mutta siinä missä lootus on Odysseian sivuilla merkki raskauttavasta hedonismista, oli se egyptiläisessä mytologiassa pikemminkin jumalallisen ytimen, täydellisyyden ja myös jälleensyntymisen jumalan, Nefertumin symboli. Erään luomismyytin mukaan juuri jättimäinen lootus ilmestyi vetisestä alkukaaoksesta, mistä edelleen kohosi aurinko ensimmäistä päivää valaisemaan.

Auringon, luomisen ja jälleensyntymisen symbolina lootus onkin mitä asianmukaisin: yön ajaksi sen kukka sulkeutuu ja vajoaa vedenpinnan alle noustakseen uudestaan aamunkoiton myötä ja avautuakseen taas täyteen loistoonsa. Monissa esoteerisissa perinteissä olioiden sydäntä verrataankin avautumattomaan lootukseen, joka heräämisen ja hyveiden kehittymisen myötä alkaa kukoistaa. Tämän takia esimerkiksi myös Buddha kuvataan usein istumassa lootuksen päällä.

29.2.2008

Välinäytös

tauko (lyhyehkö) aika jolloin jk toiminta on pysähdyksissä, keskeytyneenä, paussi, väliaika. Lyhyt, pieni tauko. Kahvi-, lounas-, tupakkatauko. Tulitauko. Levähdys-, hengähdystauko. Neuvottelu-, ottelutauko. Pitää tauko, taukoa. Mennä tauolle.
(Kielitoimiston sanakirja, 3. osa, S-Ö. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2006)

19.2.2008

Yksinkertaisuus

"Ensin on vuori, sitten ei ole vuorta, sitten on.”
- zen-koan

Koan on zen-buddhalainen kysymys, väite tai tarina, joka ei rakennu rationaalisuuden perustuksille. Sen tarkoitus on murtaa ehdollistuneen, tavanomaisiin vastauksiin ja reaktioihin jähmettyneen mielen tapaa hahmottaa asioita ja auttaa kohti valaistumisen kokemusta - tähän hetkeen ja todellisuuteen heräämistä. Japaniksi tätä heräämistä kutsutaan kenshoksi, joka tarkoittaa ”todellisen olemuksensa näkemistä” tai ”maailman näkemistä sellaisena kuin se on”.

Kaaosteorian mukaan eri ilmiöt - esimerkiksi säätila, maanjäristykset, pörssikurssien heilahtelut - noudattavat taasen yksinkertaisia, pohjimmiltaan samoja lakeja, jotka Isaac Newton (1642 - 1727) keksi yli kolmesataa vuotta sitten. Niinpä tieteen jo pitkään tuntemien yksinkertaisten lakien avulla voidaan selittää - muttei ennustaa - usein näennäisen kaoottisilta vaikuttavia ilmiöitä tai selittämättömältä vaikuttavaa käyttäytymistä. (John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus. Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty. Ursa 2005, s. 15).

Ihmiset tuntuvat tosin jopa tieten tahtoen tekevän asioista usein monimutkaisia, koska tämän katsotaan luovan kuvan jostain syvällisestä tai merkityksellisestä - jostain perimmäisen rationaalisesta. Pahimmassa tapauksessa tämän kaltaisen käyttäytymisen voi kuitenkin nähdä luovan ainoastaan monenlaisia lukkoja ja solmuja. Tätä vasten olisikin hedelmällistä lähestyä asioita ja ilmiöitä tavalla, joka huomioi sen, että ympäröivän maailman monimutkainen käyttäytyminen on pikemmin vain ”pinnan monimutkaisuutta, joka kumpuaa syvästä yksinkertaisuudesta” (ibid., s. 16).

Siinä missä monimutkaisuus viittaa vaikeatajuisuuteen tai sekavuuteen - jotka kannustavat pelkistämiseen, erotteluun -, viittaa kompleksisuus puolestaan kokonaisuuteen, monimuotoisuuteen - siinä huomioidaan se, kuinka kaikki on yhteydessä kaikkeen muuhun ja kuinka asiat toistavat itseään mittakaavasta toiseen. Kompleksisuus syntyy siis siitä, kun yksinkertaiset kappaleet - vaikkapa vipu ja pyörä - liitetään toisiinsa niin, että niiden vaikutus toisiinsa synnyttää jotakin suurempaa kuin osien summan (ibid., s. 155).

Aina ei tietenkään ole täysin varmaa, että yksinkertaisin ratkaisu - vaikkapa tieteelliseen - ongelmaan olisi juuri se oikea, mutta useimmiten tämä Okkamin partaveitsenä tunnettu periaate on osoittautunut luotettavaksi nyrkkisäännöksi. Kyseinen periaate onkin nimetty englantilaisen loogikon ja filosofin Vilhelm Okkamilaisen (n. 1285 - 1349) mukaan, joka sanoi, ettei pitäisi tehdä enempää oletuksia kuin on välttämätöntä. (ibid., s. 144.)

Aivan kuten koan pyrkii paradoksin kautta purkamaan jokapäiväisiä otaksumia, näyttäytyy myös yksinkertaisuudesta kumpuava kompleksisuus aluksi paradoksilta. Mutta kyse onkin juuri paradoksiin sisältyvästä voimasta murtaa totunnainen, tavanmukainen ja viime kädessä siitä, kuinka ottaa sen tarjoama haaste vastaan. Paradoksia ei pysty ”ratkaisemaan” yrittämällä selvittää ristiriita - on pikemminkin yritettävä astua sivuun, vaihtaa perspektiiviä, kurkottaa reunojen yli.

Ensimmäinen askel tähän voisi kenties olla se, että pyrkii pitämään mielessään seuraavan seikan: silloin, kun on nälkäinen, tulee syödä ja silloin, kun on väsynyt, tulee nukkua.

8.2.2008

Väärinymmärretty viikinki - tai oikeinkirjoituksesta Osloon

1. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas ilmestyi viime lokakuussa ja on kaikille suomen kielen ja kirjoittamisen kanssa tekemisissä oleville mitä innostavinta - kuinka muutenkaan - iltalukemista. Se antaa virallisen kielenhuollon suositukset muun muassa välimerkeistä, yhdyssanoista ja alkukirjaimen valinnasta seikkaperäisesti ja yleistajuisesti runsaiden esimerkkien kera. Kirjassa on myös lyhenneluettelo ja muita aakkosellisia luetteloita.

Miksi oikeinkirjoitusopasta sitten tarvitaan? Kirjan johdannossa asiaa puretaan seuraavasti:

”Oikeinkirjoituksella tarkoitetaan vakiintunutta ja yleisesti hyväksyttyä tapaa esittää kieltä kirjoitettuna käyttäen kirjaimia ja merkkejä ja näiden yhdistelmiä. Kirjoituksessa on merkittävä näkyviin asioita, joita puheessa ilmaistaan esimerkiksi painotuksilla tai tauotuksella. Siksi oikeinkirjoitusohjeita annetaan mm. välimerkkien ja sanavälien käytöstä.”

”Oikeinkirjoitus on osa kirjoitetun yleiskielen normistoa. Yleiskielen suositukset koskevat ennen kaikkea asiatekstejä. […] Kirjoituskäytäntöjä ei kuitenkaan ratkaise pelkästään viestintäkanava, vaan niihin vaikuttaa aina myös koko kirjoitustilanne, kuten kirjoittajan ja viestin saajan suhde.”

”Yhtenäisistä oikeinkirjoituskäytännöistä on hyötyä sekä kirjoittajalle että lukijalle. Mitä paremmin kirjoittaja tuntee oikeinkirjoitussuositukset, sitä enemmän hän voi keskittyä asiaan ja sen selkeään muotoiluun.”

Kieli on siis sekä aktiivista käytäntöä että joukko käytäntöjä. Sitä voi hedelmällisesti lähestyä historiallis-yhteiskunnallisena - ja näin ollen yhteisenä - perustana, jonka välityksellä tarttua todellisuuteen ja jonka avulla edelleen artikuloida tätä kokemusta eteenpäin. Tähän kielen luonteeseen kuuluu - kuten oppaan johdannossakin todetaan -, että se muuttuu koko ajan, joten kieltä pitää luonnollisesti myös päivittää, saattaa silloin tällöin ajan tasalle.

Loppujen lopuksi kyse ei ole niinkään opinkappaleista tai kiveen hakatuista totuuksista kuin suuntimista jaetun muutoksen sisäistämiseen.

2. Nick Cave & The Bad Seedsin Euroopan-kiertue - uuden Dig, Lazarus, Dig!!! -levyn myötä - käynnistyy huhtikuun 21. päivä ja käsittää yhteensä 22 keikkaa. Tämän johdosta tieni käykin toukokuun 16. päivä Osloon - kaupunkiin, jossa en ole aiemmin vieraillut tai oikeastaan edes ajatellut vierailla ennen tätä.

Valintani kohdalla päällimmäisiksi motiiveiksi eivät kuitenkaan nousseet maantieteelliset - olisin toki voinut päätyä Oslon sijasta vaikkapa Kööpenhaminaan tai Amsterdamiin - tai taloudelliset seikat - tullessani tosin tietoiseksi vasta lipun ostamisen jälkeen siitä, että Norja on Euroopan kalleimpia maita -, vaan matkakohdetta olennaisempana tekijänä voi pitää aktia itseä, Nick Cave & The Bad Seedsiä. Tulevan retken ytimessä onkin jotain hyvin ”minua itseäni” määrittävää.

Turismia - tai ehkä tässä yhteydessä on parempi puhua matkustamisesta yleisemmin - on luonnehdittu nykyajassamme muun muassa hyvin paikalliseksi, spesifiksi, kontekstisidonnaiseksi - ja mitä suurimmassa määrin symboliseksi. Matkustamisen muodot niihin liittyvine merkityksineen ja kokemuksineen vaihtelevat tietenkin matkasta ja matkaajasta toiseen, mutta pähkinänkuoressa voidaan kuitenkin sanoa, että vaikka matkustamisen taustalla olevien tarpeiden ilmaukset ovat moninaiset, ovat nämä tarpeet itsessään sangen harvat.

Matkustaminen - sosiaalisen ja kulttuurisen kuluttamisen ja rakentamisen muotona - on edelleen nähty tapana ja jopa pyrkimyksenä määrittää ja ylläpitää identiteettejä. Matkustaminen koetaan usein juuri voimistuneena kokemuksen muotona, jossa etsitään jonkinlaista - kenties näennäistäkin - autenttisuuden muotoa arkipäiväisen, tavallisen tai vieraantuneen ulkopuolelta.

Niinpä tällä aiemmin mainitsemallani ”itseä määrittävällä” elementillä voikin katsoa olevan yhteistä myös pyhiinvaelluksen kanssa - toisaalta onhan pyhiinvaellusta erinäisissä tutkimuksissa pidetty juuri modernin turismin ja matkustamisen edelläkävijänä. Tutkija Roger C. Aden onkin kirjoittanut symbolisista pyhiinvaelluksista, joissa yhteisesti - esimerkiksi jonkin faniryhmän kesken - jaetut symboliset ”luvatut maat” nousevat hetkellisesti materiaalisen maailman periaatteita ja valintoja tärkeämmiksi (ks. Popular Stories and Promised Lands: Fan Cultures and Symbolic Pilgrimages, 1999).

Kaiken kaikkiaan olen siis ottamassa osaa mitä korkealentoisimpaan toimintaan tulevana toukokuuna - niin fanina kuin matkaajana.

25.1.2008

There Will Be Blood - etukäteen

Yleensä en juurikaan perusta puffeista ja niiden ennakko-odotuksin sävytetyistä kuorrutteista. Tällä kertaa aion kuitenkin epätyypillisesti ja lähes oudon pakotettuna - tai ehkei nyt sentään pakotettuna - puuttua muutamalla pikaisella rivillä tiettyyn elokuvaan ennen sen varsinaista näkemistä.

Kyseessä on Paul Thomas Andersonin viides ohjaustyö There Will Be Blood, joka saa Suomen ensi-iltansa helmikuun 22. päivä. Se perustuu löyhästi Upton Sinclairin (1878 - 1968) vuonna 1927 julkaistuun romaaniin Oil!, ja elokuvan synopsis tietää kertoa siitä seuraavaa:

”There Will Be Blood on Kalifornian öljykuumeen vuosiin 1900-luvun taitteeseen sijoittuva eeppinen kertomus perheestä, uskosta, vallasta ja öljystä. Tarinan keskipisteessä on Daniel Plainview (Daniel Day-Lewis), joka omalla työllään nousee ainoaa poikaansa kasvattavasta kovaonnisesta hopeamainarista rikkaaksi öljypohataksi.”

”Kun Plainview saa sattumalta vinkin siitä, että erään Lännen kaupungin alla on öljyä niin, että sitä tihkuu pinnalle asti, hän lähtee poikansa H.W:n (Dillon Freasier) kanssa koettamaan onneaan rähjäiseen Little Bostonin kaupunkiin. Karussa kyläpahasessa, jossa suurin ohjelmanumero on karismaattinen saarnaaja Eli Sunday (Paul Dano), Plainview ja H.W. sitten iskevät öljysuoneen. Mutta vaikka öljylähde tuokin heille rikkautta, mikään ei pysy entisellään, kun ristiriidat kärjistyvät ja virtaava öljy uhkaa huuhtoa mukanaan inhimilliset arvot - rakkauden, toivon, yhteisöllisyyden, uskon, kunnianhimon ja jopa isän ja pojan suhteen - ja hukuttaa ne korruption ja petoksen pyörteisiin.”

Temaattisesti - valta, yhteisöllisyys, usko, petos - elokuvan premissit kuulostavat kovin tutuilta: ne ovat niitä samoja, joiden puoleen käännytään yhä uudelleen ja uudelleen ”syvien”, ihmisluonteen ”todellista” olemusta esiin kaivavien merkitysten toivossa.

Toteutuksen - niin kehuttujen näyttelijäsuoritusten, taustatyön kuin Andersonin aikaisempien töiden - puolesta uskallan kuitenkin toivoa jotain muuta: jo elokuvan trailerin tummat kuvat, pölyisen runolliset maisemat ja Daniel Day-Lewisin jälleen kerran maanisen keskittynyt läsnäolo toimivat väkevinä impulsseina. Tämän lisäksi elokuvan soundtrack - jota olen viime päivinä kuunnellut yllättävänkin paljon - onnistuu jousille, pianolle ja perkussioille sovitettuna luomaan minimalistisen, osin hiljaisen, osin suorasukaisen, mutta yhtä kaikki pahaenteisen taustan, jota vasten kierrättää mielikuvien jännittyneitä varjoja.

Tyhjentäviä yrityksiä kaihtaen en kuitenkaan lähde tämän enempää purkamaan sitä, mistä kaikki nämä vahvat resonanssit kumpuavat. En sinänsä odota ”ilotulituksia” tai shakespearemaista suureellisuutta - vaikka olenkin siitä lukenut tämän elokuvan yhteydessä ja kieltämättä pidän hänen tuotannostaan hyvin, hyvin paljon -, joten ehkä innostuminen itsessään on se seikka, joka jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen ja joka sai minut nyt ylipäänsä puuttumaan koko asiaan.

Kenties.

(Elokuvan nähtyäni on luonnollisesti jälkikäteen-osion vuoro, joka muodostaa niin ikään luontevan vastinparin ja jatkon edellisille riveille.)

(Tässä yhteydessä vielä Heath Ledgeriä (1979 - 2008) muistaen.)

22.1.2008

Alentamisen taidosta - eli huumorin mutkainen tie ruumiinnesteistä komiikkaan

"Der Untershied zwischen ordentlichen und ausserordentlichen Professoren besteht darin, dass die ordentlichen nichts ausserordentliches und die ausserordentlichen nichts ordentliches leisten."

Brittiläisessä Monty Python -komediaryhmässä vaikuttaneen Grahan Chapmanin (1941 - 1989) ”omaelämäkerta” A Liar’s Autobiography. Volume VI (1980) on juurikin sitä, mitä "vaatimattomaksi, hiljaiseksi suurisuuksi" mainitulta häiriköltä voi odottaa: absurdin vinolla - mutta samalla niin rehellisellä - otteella se kursii kokoon joukon tapahtumia, henkilöitä ja käänteitä ja sekoittaa faktan ja fiktion juurikaan mitään tai ketään - teoksen viittä tekijää mukaan lukien - kumartaen. Juuri samanlaisista lähtökohdista voi Monty Pythoninkin sanoa toimineen.

Huumori on tunnetusti kiperä, liukas, jopa salakavalan epävakaa aihe, jonka ytimen tarkka kirjaaminen on viime kädessä itkuun ja hampaiden kiristykseen sidottu yritys. Niinpä tässä yhteydessä riittääkin, kun siitä puhuttaessa mainitaan vaikkapa "yllätyksellisyyden", "epämukaisuuden" ja "mielettömyyden" usein käytetyt määreet, jotka kuvaavatkin kyseistä sarkaa enemmän tai vähemmän tyydyttävästi.

Huumorin etymologia on sekin mitä monipolvisin juonne. Se pohjaa latinan sanaan umor, joka merkitsee 'ruumiinnestettä'. Antiikin ja keskiajan fysiologiassa huumori tarkoittikin mitä tahansa ruumiin neljästä perusnesteestä - verta, limaa, keltaista sappea tai melankoliaa aiheuttavaa mustaa sappea -, joiden keskinäisen suhteen ja määrän ajateltiin määrittävän ihmisen mielentilan. Tästä johtui puolestaan sanan myöhempi merkitys juuri 'mielialana', 'tilapäisenä mielentilana', joka 'päähänpiston' ja 'oikun' kautta päätyi viimein tarkoittamaan 'hupaisuutta', tajua 'huvittavasta ominaisuudesta'.

Huumorin matka myötäilee siis mitä läheisimmin ruumiillisuutta, ja muun muassa kirjallisuusteoreetikko Mihail Bahtin (1895 - 1975) on teoksessaan Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru (Taifuuni, 1995) selvittänyt tätä huumorin maahan ja ruumiiseen sidottua historiaa. Tämän perinteen ilmentymää Bahtin kutsuu groteskiksi realismiksi, jonka pääpiirteenä hän pitää alentamista, ”siis kaiken ylevän, henkisen, ideaalisen, abstraktin” kääntämistä ”materiaalis-ruumiilliselle tasolle” (s. 20).

Myös Monty Pythonin huumorille on tyypillistä pidäkkeetön groteskius, joka - kuten aiemmin on käynyt ilmi - karttaa sovinnaisia merkityksiä. Tämä vuosina 1969 - 1974 Monty Pythonin lentävää sirkusta koostanut ryhmä teki kyseisen tv-sarjan lisäksi yhdessä viisi elokuvaa sekä erinäisen määrän kirjoja ja äänilevyjä. Ryhmän maine huumorin kentällä on kieltämättä kiistaton ja suurelta osin tämä vaikutusvaltaisuus perustuu sen itsetietoisen ”anarkistiseen”, korkean ja matalan raja-aidat runtelevaan lähestymistapaan: sen käsissä tiukat, säädellyt hierarkiat kääntyivät nurin ja vallitsevat kuvallisen ja sanallisen esittämisen konventiot vääntyivät miltei tuntemattomiksi, kuten kulttuurintutkija Mikko Lehtonen kirjoittaa teoksessaan Pikku jättiläisiä. Maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen (Vastapaino, 1995, s. 168).

Kirjallisuudentutkija Stephen W. Gilbert on linjannut edelleen, ettei groteskille antautuminen tarkoita alentamiselle itselleen nauramista, vaan nauramista pikemminkin ”alhaalta käsin”, jolloin materiaalis-ruumiilliselle kerrostumalle, sen "vääjäämättömälle, uusiutuvalle elinvoimalle annetaan sen täysi voima" ja samalla "tunnustetaan ja hyväksytään se sellaisena kuin se on" - ”tasa-arvoisena, lopullisena ja peruuttamattomana”.

Ja juuri tämän kaltaisesta havainnoivasta, täysin tietoisesta, rehellisestä otteesta pitäisi mielestäni olla kyse, kun ollaan tekemisissä huumorin kanssa tai yritetään hahmottaa sen vapauttavaa olemusta.

17.1.2008

Anarkomarko ja muita opettavaisia tarinoita

YLE Teemalla alkoi kuluvan viikon maanantaina kuusiosainen dokumenttisarja Punklandia, joka valottaa punkin rantautumista Suomeen. Aiemmin, viime vuoden loppupuolella, ilmestyi niin ikään Mika Saastamoisen historiikki Parasta lapsille. Suomipunk 1977 - 1984 (Johnny Kniga), joka osaltaan kertaa kotimaisen punkin vaiheita kattavan bändi- ja haastatteluotannan kautta.

”Merkkivuoden” leimasta huolimatta näiden esitysten yhteydessä ei kuitenkaan ole kyse jälkijättöisestä legitimoinnista tai ylinostalgisesta kaunistelusta, vaan - kaikeksi onneksi - kirjavien äänien ja kuvien esille tuomisesta vaihtelevissa perspektiiveissä. Ja kaikeksi onneksi näin, koska punk oli - ja on sitä tietenkin yhä - jollei moniulotteinen niin ainakin monitahoinen liikehdintä.

Tässä vaiheessa on kuitenkin hyvä muistaa Stewart Homea, joka kirjassaan Cranked Up Really High: Genre Theory & Punk Rock (1995) kirjoittaa punkin älyllistämistä vastaan ja siitä, kuinka sen liittäminen ”vakavaan kulttuuriin” on tuomittu epäonnistumaan kaikessa teennäisyydessään. Homen mukaan

"PUNK ROCK ei ollut/ole 'syvällinen', ei ollut/ole 'avantgarden ilmentymä' ja että jokainen, joka 'etsii elämän tarkoitusta äänilevystä', haaskaa aikaansa.”

Kyse on Homen mukaan pikemminkin siitä, ettei punkin merkitystä kyetä - edes tähän ”liikkeeseen” osallistuneiden toimesta - ratkaisemaan lopullisesti, koska musiikillisesti punk on häilyvä genre, jonka ”rajat ovat jatkuvan uudelleen selvittelyn kohteena”.

Niinpä punk - ilman minkäänlaista poliittista ohjelmaa tai ”syvällistä” sosiaalista analyysia - yksinkertaisesti hyödynsi vieraantuneisuuden ja ”sosiaalisen tyytymättömyyden reserviä ja loi vihan ja energian räjähdyksen”. Se tuotti ennen kaikkea joukon lyhyitä, iskulausein varustettuja kappaleita, jonka tahdissa pogota. Punk ei yrittänytkään olla taidetta.

Paatuneimmat voisivat edelleen tukeutua Tuomas Nevanlinnan luonnehdintaan, jonka mukaan punk oli Malcolm McLarenin tietoinen ja alusta saakka kaupallinen luomus ja jonka elävyys ja "autenttisuus" toteutui siinä reaktiossa, jonka Sex Pistols sai aikaan. Tähän tyyli ennen sisältöä -periaatteeseen sen ihmeemmin puuttumatta Nevanlinnan leikkauksessa on merkille pantavaa erityisesti idea reaktiosta - syntyi se sitten musiikkiteollisuuden, päättäjien, nuorten tai heidän vanhempiensa taholta. Punk mahdollistikin - suoranaisen provokaation ohella - väylän osallistumiseen, toimimiseen, vapauteen tehdä - ilman vaikutusta ei voi olla vastavaikutusta ja toisinpäin.

Lisäksi punkin myötä tee se itse -käytäntö ja ajatus siitä, että periaatteessa kuka tahansa saattoi perustaa bändin, nousi tekemisen keskiöön. Yksinkertaisuus ohitti jäykät kulttuurikäsitykset ja asenteet, ja vaikka punk oli syntyessään kenties - Stewart Homea jälleen lainaten - ”sisällötöntä, pinnallista ja triviaalia”, oli tämä juuri sen alkuperäinen vahvuus. Punk leikitteli käsityksillä annetusta, kyseenalaisti hyväksytyn niin musiikin kuin yhteiskunnan saralla ja tätä puolta - joukon iskevien levyjen ja kappaleiden ohella - voi pitää sen kestävimpänä perintönä.

(Pete Malmi (1960 - 2007) ja Kaaos Jakke (1965 - 2007) R.I.P.)

9.1.2008

Terra damnata

Pidempi hiljaisuus kirjoituspuolella on ollut luonnollinen osa pidempää lomaa, jonka vuodenvaihde mahdollisti - vai onko kyse sittenkin ollut jonkin suuremman kypsymisestä? Tuskin sentään.

Impulssin uudelle merkinnälle tarjoaa joka tapauksessa Cormac McCarthyn antiwestern Blood Meridian: Or the Evening Redness in the West (1985), jonka henkeäsalpaavia näkymiä - niin runollisessa kuin kammottavassa mielessä - olen viime päivinä todistanut. Ja todistanut hyvinkin, sillä juuri kyseiseen sanaan - siihen konkreettisesti sisältyvään silminnäkijänä olemiseen tai jonkin olemassaolon osoittamiseen - kokemus romaanin arkaaisesta, moraalin ylittävästä, brutaalista panoraamasta tuntuu tiivistyvän. Tähän kokemiseen liittyy osaltaan myös todistamisen hengellinen ulottuvuus, mutta Blood Meridianin kohdalla tuo usko on kuitenkin venytetty kangastuksen ohueksi.

Yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden keskeisimpiin nimiin nostetun McCarthyn yhteydessä mainitaan usein niin Faulkner ja Melville kuin Milton ja Dostojevski. Blood Meridian - jota pidetään hänen päätyönään - on kertomus nimettömän nuorukaisen matkoista Teksasin ja Meksikon välisillä rajaseuduilla 1800-luvun puolessa välissä. Sen pituuspiiri halkoo väkivallan ja poetiikan, kielen ja luonnon myyttisiin koordinaatteihin asetettuja tasankoja, eikä se yritäkään kaikessa eläytymättömässä kerronnassaan selitellä äärimmäisiä, järjellisestä merkityksestä irrallaan olevia kuviaan: esille tuotua pahuutta ei pyritä niinkään ymmärtämään kuin kirjaamaan sen iäisyys.

Kyseisen kaltaisessa valotuksessa ei tietenkään ole mitään uutta, mutta silti tämän tapaisia, herpaantumattomia teoksia on harvassa. Se, mitä olemme kuvitelleet Lännestä, luonteen lujuudesta, rajaseutuelämän ”koettelemuksista” osoitetaan kiistanalaiseksi, tyhjennetään kaikesta pyhästä. Mikään historian alue ei olekaan koskematon, viaton tai millään tavoin myyttisten pyrkimysten ulottumattomissa. Vaikka Blood Meridian pohjaa historiallisille tapahtumille ja aikalaiskuvauksille, se ei kuitenkaan korosta tätä millään tavalla. Pikemminkin sen lakoninen pohjavire kuiskii: ”Tämä on fiktiota - ja kuitenkin näin asiat todella tapahtuvat.”

Kärjistetysti voisikin sanoa, ettei historia pelkästään voittajien kirjoittama ole - se on ylipäänsä kirjoitettu ja tämä sinänsä kertoo sen olemuksen.