Runoilijan sisimmässä

Yhdysvaltalaisrunoilija Walt Whitman (1819 - 1892) kirjoitti, että hänet löytääkseen tulisi etsijän vilkaista saappaanpohjiaan. Whitman testamenttasikin itsensä - monellakin tapaa - mullalle ja lupasi kasvaa ruohosta, jota niin kovin rakasti. Aisti- ja todistusvoimaisena hän yhdisti hengen ja käytännön, luonnonlait sekä ihmisten pyrinnöt ja rakennelmat kuvaksi siitä, mitä on on kokea oleminen "tässä, tästä lähtien".

Kirjassaan Aaveita (Tammi, 1986) Paul Auster kertoo kaksi Whitmaniin liittyvää anekdoottia:

1) Koska Whitman oli monien mielestä nero, haluttiin hänen aivojaan tutkia, "jotta nähtäisiin oliko niissä jotain erikoista. Joten kuoleman jälkeisenä päivänä eräs lääkäri poisti Whitmanilta aivot - leikkasi ne irti - ja lähetti Amerikan Antropometriseen Seuraan mitattaviksi ja punnittaviksi. [...] Aivot tuodaan laboratorioon, ja juuri kun niitä aletaan tutkia, yksi apulaisista pudottaa ne lattialle. [...] Ne levisivät ympäri huonetta - joten se siitä. Amerikan huomattavimman runoilijan aivot lakaistiin lattialta ja heitettiin roskiin." (s. 56)

2) Erään kerran kuuluisa kirjailija Henry David Thoreau vieraili Whitmanin luona: "Thoreau ja hänen ystävänsä Bronson Alcott tulivat Whitmanin luo Myrtle Avenuelle, ja Waltin äiti lähetti heidät ullakkokamariin, jossa Walt asui yhdessä vajaaälyisen veljensä Eddyn kanssa. Kaikki sujui mainiosti. He kättelivät, vaihtoivat kuulumisia ja niin edelleen. Mutta sitten kun istuttiin keskustelemaan elämänkatsomuksista, Thoreau ja Alcott huomasivat keskellä lattiaa täysinäisen potan. Walt oli tietysti avarakatseinen kaveri eikä piitannut siitä, mutta uusenglantilaisten oli vaikea jutella, kun edessä oli potallinen ulostetta. Lopulta he sitten menivät alakerran olohuoneeseen ja jatkoivat keskustelua siellä." (s. 58)

Ergo) "Ja kun oikein ajattelee, niissä on jotain yhteistä. Siis aivopoimuissa ja pökäleissä. Selvä yhteys. Aivot ja suolet, ihmisen sisälmykset. Aina puhutaan siitä, että yritetään päästä kirjailijan sisään, jotta ymmärrettäisiin paremmin hänen teoksiaan. Mutta kun siihen ryhtyy oikein toden teolla, sieltä ei löydy paljon mitään - ei ainakaan mitään poikkeuksellista." (s. 59)

Ylä- ja alatyylin ilmaukset, ruumiin ja sielun ilot ja tuskat, tämä ja tuonpuoleinen, kaikki nämä johtavat Whitmanin riveissä yhden ja saman meren rannalle: sinne, missä pitkät mainingit seuraavat toisiaan, sulautuvat toisiinsa alati herkeämättöminä sarjoina. Whitman lauloi itsestään ja näin ollen kaikista muista. Tai kääntäen: hän lauloi muista ja samalla itsestään. Elämän "mahtava näytelmä", maa, rakkaus ja kuolema, yhdistääkin jokaisen ihmisen ja olemassaolon atomin sopusointuiseen kudokseensa.

Yksinkertaista ja näin ollen ei niinkään poikkeuksellista - ainakaan melkein, kuten Whitman kirjoittaa:

"Oikeastaan nämä ovat kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina ja
kaikissa maissa, eivät ne minusta ole lähtöisin,
elleivät ne ole sinun siinä kuin minunkin ne ovat yhtä tyhjän
kanssa tai ainakin melkein,
jos ne eivät ole arvoitus ja arvoituksen ratkaisu ne
ovat yhtä tyhjän kanssa,
jos ne eivät ole lähellä niin kuin kaukana ne ovat
yhtä tyhjän kanssa."
(Walt Whitman: Valitut runot, s. 36. Sammakko, 2007.)