11.12.2007

Psykomaantiede

Moderni kaupunkisuunnittelu tuotti Kansainvälisten situationistien mukaan “ennaltamäärättyjä liikkumisen ja käyttäytymisen malleja”, jotka johtivat ”järjestelmälliseen sosiaaliseen eristyneisyyteen”. Tämän ongelman purkamiseksi se vaati strategiaa, joka kartoittaisi ympäristön - niin rakennetun kuin luonnollisen - vaikutuksia tunteisiin ja käyttäytymiseen. Kyseistä tutkimuskamaraa se kutsui psykomaantieteeksi.

Eräs psykomaantieteen keskeisimmistä toimintatavoista on dérive - tarkoittaen 'poikkeamaa', 'ajelehtimista' -, jossa pidättäydytään liikkumisen yleisistä vaikuttimista ja rutiineista ja sen sijaan annetaan ympäristön, hetken mielijohteen tai muun vastaavan ärsykkeen johdattaa matkaa. Näiden kävelyretkien kautta pyritään kehittämään tietoisuutta niistä tavoista, joiden myötä jokapäiväistä elämää ehdollistetaan ja hallitaan: kyse on ympäristön tutkimisesta, siihen perehtymisestä ilman ennakkokäsityksiä ja viime kädessä sen ymmärtämisestä.

Klassisia menetelmiä näiden ennalta annettujen mallien sekoittamiseksi ovat muun muassa kirjaimellisesti seurata nenäänsä jonkin tietyn hajun perässä tai suunnistaa kaupungin läpi käyttäen toisen kaupungin karttaa. Eräät tahot ovat hyödyntäneet tutkimustensa toteuttamisessa myös erilaisia algoritmeja, jotka tarjoavat kulkusuunnan ilman karttaa.

(Kaskitien neoistisen kollektiivin 1. psykomaantieteellinen retki, sunnuntai 30.3.2003. Toteutettu seuraavaa kaavaa hyödyntäen: 1) toinen oikealle, 2) toinen oikealle, 3) ensimmäinen vasemmalle, 4) toista alusta)

Kirjalliselta puolella tuoreita esimerkkejä psykomaantieteellisestä näkökulmasta löytyy kiitettävästi: Muun muassa brittikirjailija Will Self tarkkailee hiljattain ilmestyneessä teoksessaan Psychogeography purevasti sitä, miten ”nykymaailma vinouttaa psyykeen ja tilan välisen suhteen”. Kirja koostuu kolumneista, jotka on alun perin julkaistu The Independent -sanomalehdessä ja jotka ovat yhä luettavissa sen verkkosivuilta. Toinen esimerkillinen tapaus on niin ikään brittiläisen Bryan Talbotin sarjakuva Alice In Sunderland, jossa kartoitetaan Lewis Carrollin, Alice Liddellin - Liisa ihmemaassa -kirjan päähenkilön esikuvan - ja Sunderlandin kaupungin kytköksiä häkellyttävän laaja-alaista historiallista, sosiaalista ja kulttuurista taustaa vasten.

Psykomaantieteen perinne on Kansainvälisten situationistien (1957 -1972) jälkeenkin voinut hyvin: käsitteen yleistymisen ja leviämisen lisäksi - kuten edelliset esimerkit osaltaan osoittavat - sitä ovat pitäneet yllä muun muassa useisiin eri kaupunkeihin perustetut seurat ja yhdistykset. Kuuluisin näistä on varmaankin Lontoon psykomaantieteellinen yhdistys (London Psychogeographical Association, LPA), jonka ainoa jäsen Richard Essex yhdisti "toiminnassaan" urbaania kaupunkitutkimusta ja okkultistisia teorioita. Vuonna 1998 hän kuitenkin julisti pitkäaikaisen liikkeensä hajonneen ”sisäisiin erimielisyyksiin” - kulttuurisen ”hölynpölyn” kunniakkaan perinteen suureksi harmiksi (ks. Marko Pyhtilä: Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä. Like, 1999).

(PS. Viiden vuoden hiljaiselon jälkeen LPA:n toiminta käynnistettiin uudestaan. Psykomaantieteellisistä suuntimista ja algoritmeista kiinnostuneet voivat niin ikään koettaa ottaa yhteyttä Vallilan psykomaantieteelliseen seuraan (VPS).)

4.12.2007

Kuten ylhäällä, niin myös alhaalla

Tiedelehti New Scientist uutisoi viime elokuussa radioastrologeista, jotka ovat löytäneet suurimman tunnetun aukon maailmankaikkeudessa. Tämä suunnaton tyhjyys, joka on halkaisijaltaan lähes miljardin valovuoden levyinen, haastaakin osaltaan teoriat siitä, miten maailmankaikkeuden rakenteiden on ajateltu muotoutuneen.

Perinteinen kosmologia nojaa oletukseen, jonka mukaan - tarkasteltaessa maailmankaikkeutta laajimmilla mittakaavoilla - materia levittäytyy tasaisesti kaikkialla avaruudessa. Kosmologit kutsuvatkin tätä ”tasaiseksi” rakenteeksi. Löydetty aukko on puolestaan täysin tyhjä. Näin ollen se ei sovi perinteisten mallien periaatteisiin, koska niiden mukaan yhdessä kohdassa ei tulisi olla suurta aukkoa ja toisessa jättimäistä materiarypästä.

Vastauksena tähän on esitetty, että maailmankaikkeus on itse asiassa fraktaali. Fraktaalit - latinan sanasta fractus, 'rikottu kivi', 'epäsäännöllinen' - ovat geometrisiä kuvioita, joiden rosoinen muoto säilyy samana, vaikka niitä suurennettaisiin mielivaltaisesti - niiden muoto toistaa itseään siis mittakaavasta ja asteesta riippumatta. Hyvä esimerkki fraktaalisesta kuviosta, jossa sama rakenne toistuu eri mittakaavoissa, on Kochin käyrä:

Kochin käyrän lähtökohtana on tasasivuinen kolmio. Jokaiselle sen sivuista asetetaan uusi kolmio, jonka sivun pituus on kolmannes alkuperäisen kolmion sivun pituudesta - näin on muodostunut kuusisakarainen tähti. Jatkamalla tätä menetelmää lukuisia kertoja saadaan muoto, joka muistuttaa lumihiutaletta ja jonka reunaviivaa suurentamalla saadaan näkyviin yhä uusia ja uusia sakaroita - aina äärettömään saakka.

Näin ollen maailmankaikkeus olisi siis erittäin yksityiskohtainen, muttei koskaan tasainen. Fraktaalien mukaan järjestynyt maailmankaikkeus ohittaisikin ne kosmologian standardiopit, joihin on totuttu luottamaan: esimerkiksi Einsteinin kosmologiset yhtälöt sekä teoria alkuräjähdyksestä ja universumin laajenemisesta menettäisivät nykyisen vallitsevan asemansa. Nykyfysiikan pääongelmien - kuinka esimerkiksi yhdistää pieni erittäin suuren kanssa - ratkaisussa fraktaaleilla näyttäisi kuitenkin olevan oma keskeinen asemansa - kyse kun on kuitenkin juuri mittakaavaan sidotuista ja niitä käsittelevistä kysymyksistä.

Joka tapauksessa tutkimukset vaihtelevilla aloilla ovat jo osoittaneet, että useita eri toimintoja ja ilmiöitä voidaan mallintaa fraktaaleilla: muun muassa verisuonten haaroittumista, galaksien jakautumista, kasvien kasvua, maanjäristysten ja rannikoiden muotoja. Onkin mielenkiintoista huomata, että tämä toistuvuus, tämä samankaltaisia rakennelmia tuottava toimintaperiaate esiintyy niin laaja-alaisena ja perustavanlaatuisena.

Tätä vasten ei pitäisikään olla minkäänlainen ihme, kuinka kuvat aivosolusta ja astrofyysikoiden simuloimasta universumin kehityksestä muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan:

2.12.2007

Runoilijan sisimmässä

Yhdysvaltalaisrunoilija Walt Whitman (1819 - 1892) kirjoitti, että hänet löytääkseen tulisi etsijän vilkaista saappaanpohjiaan. Whitman testamenttasikin itsensä - monellakin tapaa - mullalle ja lupasi kasvaa ruohosta, jota niin kovin rakasti. Aisti- ja todistusvoimaisena hän yhdisti hengen ja käytännön, luonnonlait sekä ihmisten pyrinnöt ja rakennelmat kuvaksi siitä, mitä on on kokea oleminen "tässä, tästä lähtien".

Kirjassaan Aaveita (Tammi, 1986) Paul Auster kertoo kaksi Whitmaniin liittyvää anekdoottia:

1) Koska Whitman oli monien mielestä nero, haluttiin hänen aivojaan tutkia, "jotta nähtäisiin oliko niissä jotain erikoista. Joten kuoleman jälkeisenä päivänä eräs lääkäri poisti Whitmanilta aivot - leikkasi ne irti - ja lähetti Amerikan Antropometriseen Seuraan mitattaviksi ja punnittaviksi. [...] Aivot tuodaan laboratorioon, ja juuri kun niitä aletaan tutkia, yksi apulaisista pudottaa ne lattialle. [...] Ne levisivät ympäri huonetta - joten se siitä. Amerikan huomattavimman runoilijan aivot lakaistiin lattialta ja heitettiin roskiin." (s. 56)

2) Erään kerran kuuluisa kirjailija Henry David Thoreau vieraili Whitmanin luona: "Thoreau ja hänen ystävänsä Bronson Alcott tulivat Whitmanin luo Myrtle Avenuelle, ja Waltin äiti lähetti heidät ullakkokamariin, jossa Walt asui yhdessä vajaaälyisen veljensä Eddyn kanssa. Kaikki sujui mainiosti. He kättelivät, vaihtoivat kuulumisia ja niin edelleen. Mutta sitten kun istuttiin keskustelemaan elämänkatsomuksista, Thoreau ja Alcott huomasivat keskellä lattiaa täysinäisen potan. Walt oli tietysti avarakatseinen kaveri eikä piitannut siitä, mutta uusenglantilaisten oli vaikea jutella, kun edessä oli potallinen ulostetta. Lopulta he sitten menivät alakerran olohuoneeseen ja jatkoivat keskustelua siellä." (s. 58)

Ergo) "Ja kun oikein ajattelee, niissä on jotain yhteistä. Siis aivopoimuissa ja pökäleissä. Selvä yhteys. Aivot ja suolet, ihmisen sisälmykset. Aina puhutaan siitä, että yritetään päästä kirjailijan sisään, jotta ymmärrettäisiin paremmin hänen teoksiaan. Mutta kun siihen ryhtyy oikein toden teolla, sieltä ei löydy paljon mitään - ei ainakaan mitään poikkeuksellista." (s. 59)

Ylä- ja alatyylin ilmaukset, ruumiin ja sielun ilot ja tuskat, tämä ja tuonpuoleinen, kaikki nämä johtavat Whitmanin riveissä yhden ja saman meren rannalle: sinne, missä pitkät mainingit seuraavat toisiaan, sulautuvat toisiinsa alati herkeämättöminä sarjoina. Whitman lauloi itsestään ja näin ollen kaikista muista. Tai kääntäen: hän lauloi muista ja samalla itsestään. Elämän "mahtava näytelmä", maa, rakkaus ja kuolema, yhdistääkin jokaisen ihmisen ja olemassaolon atomin sopusointuiseen kudokseensa.

Yksinkertaista ja näin ollen ei niinkään poikkeuksellista - ainakaan melkein, kuten Whitman kirjoittaa:

"Oikeastaan nämä ovat kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina ja
kaikissa maissa, eivät ne minusta ole lähtöisin,
elleivät ne ole sinun siinä kuin minunkin ne ovat yhtä tyhjän
kanssa tai ainakin melkein,
jos ne eivät ole arvoitus ja arvoituksen ratkaisu ne
ovat yhtä tyhjän kanssa,
jos ne eivät ole lähellä niin kuin kaukana ne ovat
yhtä tyhjän kanssa."
(Walt Whitman: Valitut runot, s. 36. Sammakko, 2007.)