Viattomuuden aika

”Mikä kehäpäätelmä on saanut meidät myöntämään, että sukupuoli on kielletty, paljastamaan avoimesti, kuinka olemme kätkeneet sen, ja puhumaan siitä, kuinka siitä vaikenemme?” (Michel Foucault: Seksuaalisuuden historia, s. 15. Gaudeamus, 1998.)

Kolme toisilleen ennestään tuntematonta naista kohtaavat ensimmäisen maailmansodan partaalla Itävallan rajalla sijaitsevassa, Himmelgarten-nimisessä hotellissa: kuusissakymmenissä oleva aristokraatti Lady Fairchild, Yhdysvaltojen keskilännestä kotoisin olevan Dottie Gale ja epätyydyttävässä avioliitossa elävä rva Potter. Syrjäisessä paikassa eristyksissä olevat naiset ajautuvat väistämättä toistensa seuraan ja - tiettyjen kirjallisten konventioiden mukaisesti - ryhtyvät kertomaan toisilleen eroottisluonteisia tarinoita nuoruudestaan - vain havaitakseen niiden hämmästyttävän yhdenkaltaisuuden.

Alan Mooren kirjoittama ja hänen vaimonsa Melinda Gebbien kuvittama Lost Girls lainaa hahmonsa tuttujen lastenkirjojen sivuilta: Lady Fairchild on Liisa teoksesta Liisan seikkailut ihmemaassa (1865), Dottie on Dorothy teoksesta Ihmemaa Oz (1900) ja rva Potter on Leena teoksesta Peter Pan (1904). Mooren ja Gebbien 16-vuotinen projekti ei sorru kuitenkaan halpahintaiseen hyväksikäyttöön, vaan tulkitsee alkuperäiset tarinat fantasiaksi, "päiväuniksi" seksuaalisesta heräämisestä, halun keksimisestä. Samalla se upottaa kirjavan palettinsa eroottisen lukemiston laajempaan perinteeseen, mukaillen sivuillaan muun muassa Henry Gauthiers-Villarsin, Aubrey Beardsleyn ja Pierre Louÿsin töitä.

Kuvatun kaltainen teos ylittää luonnollisesti rajoja, jotka joidenkin mielestä pitäisi jättää omaan rauhaansa kaikkia soveliaisuuden sääntöjä noudattaen. Freudin, Kinseyn ja Reichin jälkeenkin seksuaalisuus herättää yhä kahtalaisia tunteita, luo vaivaannuttavia hetkiä ja kömpelöitä tai vain suoranaisen karkeita kiertoilmauksia ja eufemismeja. Kulttuurin näkökulmasta tämä tilanne näyttäytyy edelleen mitä epätasapainoisimmalta. Mooren mielestä

"[...] seksi genrenä on surkean aliedustettu kirjallisuudessa. Jokaiselle muulle inhimillisen kokemuksen alueelle [...] on omistettu kokonaisia lajityyppejä. Sitä vastoin ainoa genre, jonka yhteydessä seksistä voidaan puhua, on siivoton, ankea, tiskin alta myyty ilman minkäänlaista tasoa."

Erotiikan ja pornografian välinen ero on tunnetusti epävakaa, mutta riskien otoissaankin Lost Girls onnistuu välttämään Mooren kommentoiman ankeuden: tyylitietoisena kirjailijana Moore väistää mekaaniset konventiot ja helpot vastaukset ja Gebbien sensuaaliset, lähestulkoon hauraat kuvat vahvistavat osaltaan tätä käsittelytapaa. Päähenkilöiden toimet sidotaan edelleen aikakauden historiallisten tapahtumien punokseen, jolloin esitys halusta ja patoumista, sortamisesta ja ajasta sekä ennen kaikkea näihin liittyvistä seurauksista - joista kaikki eivät todellakaan ole oikeutettuja - syvenee entisestään.

Kuten niin monen muun kertomuksen ja käytänteen kohdalla, myös tämän tarinan keskiössä lepää tarinankerronnan lähtemätön vaade. Seksi ja siitä puhuminen yhdistyvät Lost Girlsin sivuilla usein yhdeksi ja samaksi toiminnaksi ja kertominen sinänsä toimii keinona ymmärtää niitä muutoksia, joita seksuaalisuuden kohtaaminen tuo vääjäämättä mukanaan. Aihealueensa pulmallisuudesta huolimatta se on kuitenkin kaikessa rehellisyydessään avoin puheenvuoro asioista, joista on mitä turvallisin vaieta.