Satakielen riivattu kutsu - gotiikasta groteskiin

YLE Teema esitti viime sunnuntaina Charles Laughtonin ainoaksi ohjaustyöksi jääneen elokuvan Räsynukke (Night Of The Hunter, 1955). Sen tarina kuuluu lyhykäisyydessään seuraavasti: Elokuvan alussa nuori perheenisä on ryöstänyt pankin ja murhannut kaksi ihmistä. Saalikseen saamansa rahat hän piilottaa pienen tyttärensä räsynukkeen ja vannottaa lapsiaan pitämään rahakätkön salaisuuden omana tietonaan. Jäätyään kiinni mies tuomitaan kuolemaan, mutta ennen tuomionsa täytäntöönpanoa hänen sellitoverinsa, saarnaaja Harry Powellin, onnistuu saada vihiä rahoista. Vapauduttuaan Powell etsii lesken käsiinsä ja valloittaa tämän sydämen. Perheen lapset vaistoavat kuitenkin kieron saarnamiehen aikeet ja joutuvat loppujen lopuksi pakenemaan suoranaisen väkivallan uhkaa kätketty ryöstösaalis mukanaan.

Ilmestyessään Räsynukke sai murskaavan vastaanoton: 1930-luvun lamakaudelle sijoittuvaa rikoselokuvaa - joka yhdistää pölyisen realismin ja ekspressionismin ja sekoittaa aineksia uskonnosta kansantarinoihin - pidettiin sekasikiönä, jonka monimuotoisuus ei tarjonnut tilaa helpolle kategorisoinnille. Sittemmin elokuva on noussut arvossaan, eikä vähiten sen sisältämien roolisuoritusten ansiosta, joista mieleenpainuvimman tarjoaa Robert Mitchumin esittämä Harry Powell - omatekoinen uskonmies, jonka rystysiin tatuoidut sanat L.O.V.E. ja H.A.T.E. muodostavat elokuvan hengen ja temaattisen akselin. Tämä osin pakkomielteinen, osin unenomainen, osin vangitseva ja osin uskalias elokuva onkin kyllästetty mitä voimakkaimmin puhtaan gotiikan kuvastolla.

Yhdysvaltalaisessa taidemaisemassa gotiikka on vaikuttanut laajemmaltikin niin kirjallisuuden, elokuvan kuin kuvataiteiden saralla. 1800-luvulla kulki varsinkin kirjallisuuden halki levoton, tumma juonne, joka kyseenalaisti nuorehkon kansakunnan ”sokean uskon” ja ”herpaantumattoman optimismin” värittämät pyrkimykset. Muun muassa Edgar Allan Poen, Nathaniel Hawthornen, Emily Dickinsonin ja Herman Melvillen tekstit esittivät levottomuuttakin herättäviä kysymyksiä yleisesti kodikkaina pidetyistä ideoista, jotka koskivat ihmisyyttä, yhteiskuntaa ja maailmankaikkeutta. Gotiikan kuvastoa voikin edelleen luonnehtia juuri visioksi langenneesta maailmasta ja langenneesta ihmisestä, joka elää keskellä pelkoa ja vieraantumista ja jota vainoavat myyttisiin mittoihin kasvavat heijastuspinnat - ja viime kädessä myös uhkaava tietoisuus omasta vääjäämättömästä kohtalostaan.

Oman alalajinsa tälle amerikkalaiselle gotiikalle muodostaa niin sanottu etelän gotiikka, jossa epätavallisia tilanteita ja ”vajavaisia” henkilöhahmoja käytetään usein tumman ironisessa hengessä perkaamaan Yhdysvaltojen ”syvän etelän” sosiaalisia kysymyksiä ja kulttuurista luonnetta. Niin William Faulkner ja Flannery O’Connor kuin Harper Lee ja Donna Tartt ovat osaltaan rakentaneet tekstejään kyseiselle maastolle, joiden myötä mielikuvat Yhdysvaltojen kaakkoisista osavaltioista ovat viettäneet aivan tietynlaiseen suuntaan. Kaavat eksentrisiin kuvaelmiinsa ne ovatkin leikanneet siitä kankaasta, joka Tennessee Williamsin sanoin ”vangitsee intuition siitä kammottavuudesta, joka modernissa kokemuksessa piilee”.

Eräs gotiikan läheisistä seuralaisista on niin ikään groteski. Sanalla ”groteski” on monia eri merkityksiä: Ensisijaisesti se on muotoutunut tarkoittamaan luonnottomasti liioiteltua, suhdatonta, irvokasta. Tämän lisäksi se tarkoittaa myös renessanssin suosimaa koristekuviotyyliä tai pääteviivatonta kirjasinlajia (sans-serif). Groteski johtuu alun perin italian sanoista pittura grottesca, jolla kuvattiin antiikin Rooman aikaisista ”luolista” - jotka tarkempien kaivausten myötä paljastuivat huoneiksi - löytyneitä seinämaalauksia. Näin ollen sillä on sama juuri kuin latinan sanalla grotto, joka tarkoittaa ’pientä luolaa’.

Joka tapauksessa groteskina pidetään yleisesti sellaista, jota on vaikea muulla tavoin määritellä. Kari Matilainen kirjoittaakin, että

”se, mikä on omituista, epämuodostunutta, hirviömäistä, sovinnaisia merkityskategorioita pakenevaa, samalla kertaa pelottavaa ja huvittavaa, on useimmiten jollain tapaa groteskia.”

Matilainen jatkaa vielä, että omassa epämääräisyydessään groteski vertautuu usein luontevasti perinteisesti ulkopuolelle suljettuihin "toiseuksiin" - kuten esimerkiksi ruumiillisuuteen, feminiiniseen, ei-länsimaiseen tai rahvaanomaiseen. Siis moniin niistä ominaisuuksista, joita korostetaan tarkoituksellisesti gotiikan piirissä.

Eräs gotiikan ja groteskin esimerkillisimmistä yhteen naittamisista on Nick Caven romaani Kun aasintamma näki Herran enkelin (And The Ass Saw The Angel, 1989). Yhdessä albumin The Firstborn Is Dead (1985) kanssa se muodostaa riisutun kuvan Caven uran alkuvuosille tyypillisestä lihan ja hengen, halun ja armon, maallisen ja taivaallisen painille pyhitetystä evankeliumista. Väkivaltaisen runollisena mylvivä ja vaikeroiva kertomus kerii auki mykän pojan piinattua elämää keskellä uskonnollista, ahdasmielistä yhteisöä. Jumalallisuudessaan räjähdysherkkien ilmestysten ja äänien kansoittama matka on tietenkin - kuin kaikkia gotiikan sääntöjä syleillen - tuomittu luisumaan ensimmäisestä hapuilevasta askeleestaan lähtien kohti lopullista, epäämätöntä ratkaisuaan.

Eräissä yhteyksissä Caven romaania on arvosteltu siitä, että läpeensä etelän gotiikan kyllästämä teos on australialaisen, ulkopuolisen kirjoittama. Mielestäni tämä argumentti tukehtuu kuitenkin jo heti kättelyssä omaan mahdottomuuteensa - ja ainoana ansionaan korostaa käänteisesti sitä seikkaa, että romaanitaiteen kohdalla kyse on ennen kaikkea fiktiosta, jostakin tuottamalla tuotetusta, jonka rakenteisiin ja käytänteisiin ei kenelläkään voi olla minkäänlaisia alueellisia vaatimuksia tai yksinoikeuksia.

Näin lopuksi - asian luonnetta vielä hahmottaakseni - onkin syytä lainata ranskalaisfilosofi Jean Baudrillardia (1929 - 2007), joka on osuvasti kirjoittanut:

“On astuttava sisään Amerikan fiktioon, Amerikkaan fiktiona. Sillä juuri tässä ominaisuudessa Amerikka hallitsee maailmaa." (Amerikka, s. 28. Like, 1996.)