"Ole realisti - vaadi mahdotonta!"

Panegyriikka on muodollinen julkinen puhe tai kirjallinen esitys henkilöstä tai asiasta, mikä pidetään kiittävässä ja kehuvassa hengessä. Se on yleensä tarkkaan harkittu ylistyspuhe, jonka ei odotetakaan olevan kriittinen. Sana johtuu kreikasta - panegyris - ja tarkoittaa ”puhetta, joka on sovelias kansankokoukseen”. Antiikin Kreikassa tämän kaltaisia puheita pidettiin juhlien tai kisojen yhteydessä, joissa niiden tarkoitus oli kannustaa kansalaisia jäljittelemään esi-isiensä kunniallisia tekoja.

Kansainvälisten situationistien johtohahmon, Guy Debordin (1931 - 1994), kaksiosainen muistelmateos on nimeltään Panégyrique (1989 ja 1997). Tässä yhteydessä teoksen nimeä - aiempaan viitaten - voi pitää kuivan ironisena: se on lakonisen niukkasanainen hänen elämäntapahtumiensa suhteen - koostuen pikemminkin asioiden ympärillä käyvistä sivujuonteista ja alituisista sitaateista - ja tarkoituksellisen epäilevä perinteisen omaelämäkerran yksityiskohtaista rakennetta kohtaan.

Kansainväliset situationistit (L’Internationale Situationniste, englanniksi Situationist International, josta on vakiintunut lyhenne SI) oli avantgarderyhmä, joka toimi vuosina 1957 -1972. He olivat paitsi avantgarden - erityisesti dadan ja surrealismin - perillisiä, myös marxilaisuudesta vaikuttuneita radikaaleja yhteiskuntakriitikkoja. SI:n keskeisimmät teesit ovat löydettävissä Debordin vuonna 1967 kirjoittamasta teoksesta La Société du spectacle (Spektaakkelin yhteiskunta. Summa, 2005), jossa muotoillaan modernin yhteiskunnan tila. Niinpä:

”Sen sijaan, että kohtaisimme suoraan toiset ihmiset, kohtaamme spektaakkelissa suoraan vain kuvat. Ne välittävät suhteitamme toisiin ja ohjaavat toimintaamme, käsityksiämme ihmisistä, elämästä, oikeasta, väärästä, kauneudesta ja rumuudesta. Kuvat hallitsevat ja ohjaavat mielikuvitustamme.” (emt., s. 8)

Situationistien mukaan kuva on aina väärennös: se tuottaa todellisuutta ja sen - näin meille annetaan ymmärtää - arvo on suurempi kuin sen, mitä todella kykenisimme tekemään. Jälkiteollinen maailma siis suosii kuvaa asian, jäljitelmää alkuperäisen ja miellettä todellisuuden sijaan. Spektaakkeliteorian ydinajatus onkin, että ihminen on niin vieraantunut omasta elämästään, että saattaa osallistua siihen vain sivullisena tarkkailijana (ks. Marko Pyhtilä: Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla eli länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä. Like, 1999).

Vertailu- ja vastakohdan tälle spektaakkelimaiselle elämälle muodostavat kunkin yksilön halut, toiveet ja nautinnot - asiat, joihin Debordkin muistelmissaan keskittyy. Vain pyrkimyksellä totuuteen ja välittömään elämään on minkäänlaista arvoa tässä suljetussa, ennalta määritetyssä maailmassa. SI julistikin nykyhetken tärkeyttä, jokapäiväisen elämän vallankumousta.

Debord oli - ja on toki yhä - ristiriitainen hahmo: toisaalta häntä lähestulkoon palvotaan profeettana, toisaalta taas kritisoidaan sekä vaikeaselkoisena teoreetikkona että itsevaltaisena persoonana. Debord teki itsemurhan vuonna 1994. Tämän voi osaltaan nähdä vaikuttaneen kuvaan hänen merkityksestään - kuten Stewart Home on kirjoittanut: “itsemurhan täydellisyys sijaitsee sen monimerkityksisyydessä”. Toisaalta Debordin panosta yhteiskuntateoreettisessa mielessä ei voida missään mielessä sivuuttaa: hänen - ja Kansainvälisten situationistien - ajatukset ovat levinneet niin kulttuurin kuin politiikan alalla laaja-alaisesti ja vaikuttavat yhä voimallaan.

Miten Debord sitten henkilökohtaisesti onnistui avoimessa yrityksessään kieltäytyä, olla tekemättä yhteistyötä perinteisten käytäntöjen kanssa? Omien sanojensa mukaan:

"En ole koskaan ymmärtänyt, missä kohden elämäni olisi voinut olla toisin tai kuinka sen tulisi olla oikeutettu." (Panegyric. Verso, 2004. s. 44)

Ja ehkei tätä kautta asian pidemmällä pohdinnalla ole niin väliä - viime kädessä yritys ratkaisee, se että antaa kapinalle mahdollisuuden:

”Jo siinä, että joku ajattelee kapinoivansa, on kapinaa.”