Ajan sitomana

Darren Aronofskyn (s. 1969) kolmas kokopitkä ohjaustyö, The Fountain (2006), kertoo kolme rinnakkaista tarinaa ajasta ja rakkaudesta, syntymästä ja kuolemasta. Kuvaukseltaan valon ja varjon vuoropuhelua kartoittava ja tunnelmaltaan hauras, tarkoituksellisen ”hidas” elokuva yhdistää niin 1500-luvun konkistadorien maailman, nykyhetken kuin kaukaisen tulevaisuudenkin mitä kauneimmaksi kokonaisuudeksi. Turhaan sitä ei olekaan kutsuttu psykedeeliseksi saduksi.

Elokuvan keskiössä voi nähdä lepäävän ajatuksen siitä, että loppujen lopuksi kaikki aika on yhtä. Sen eri aikatasot peilaavatkin toisiaan ja limittyvät toisiinsa muun muassa näyttelijöiden, leikkauksen sekä toistuvien kerronnallisten ja visuaalisten elementtien kautta, kunnes ajan ja avaruuden tuolla puolen millään ei ole enää selkeitä rajoja. On vain kokonaisuus, joka sitoo kaiken saumattomasti yhteen - ainoastaan meidän ehdollistunut perspektiivimme voi vielä tottumuksen voimasta erottaa kaiken erillisiksi osiksi.

Jos tämä kuulostaakin lähinnä eri perinteitä edustavien mystikkojen kauaskantoiselta pohdiskelulta, ei kyseisen kaltainen näkemys ole ollut teoreettiselle fysiikallekaan vieras ajatus vuosikymmeniin. Muun muassa kvanttifyysikko David Bohm (1917 - 1992) koki, ettei loppujen lopuksi ole mieltä nähdä maailmankaikkeuden koostuvan osista ja kohdella sitä jotenkin hajanaisena, koska kaikki on kuitenkin yhteydessä toisiinsa - aika ja avaruus koostuvat samasta perusolemuksesta kuin materiakin. Fyysikot kutsuvat tätä todellisuuden luonnetta epälokaalisuudeksi - systeemiä ei voi jakaa erillisiin osiin riippumatta siitä, kuinka hyvin systeemin osaset on erotettu toisistaan -, mystikot puolestaan ykseydeksi. Bohmin oma nimitys tälle oli ”jakamaton kokonaisuus”. (ks. tästä esimerkiksi David Bohm & F. David Peat: Tiede, järjestys ja luovuus. Gaudeamus, 1992.)

Jos todellisuus siis vain ilmenee meille erillisinä objekteina, voi ajankin sanoa muodostuvan erillisiksi, peräkkäisiksi hetkiksi tämän saman rajallisen periaatteen mukaisesti. Bohmin mukaan tämä aikakäsitys on tapahtunut pitkän historiallisen prosessin myötä, jossa aikajärjestys on saanut alati kasvavan merkityksen koko yhteiskunnassa (emt., s. 230). Hän jatkaa:

”Ei siis hämmästytä havaita, että nykyään tarkkaavaisuutemme näyttää toimivan lähes ainoastaan ajan ehdoilla, ja huomiokykyä hallitsee pelkästään tarve seuloa kokemusta ajan kannalta sopivan järjestyksen avulla. Niinpä itse kukin voi tosiaan kokea, että ’vain aika on olemassa’, ja ajaton järjestys on joko harhaa tai tyhjä älyllinen konstruktio.” (emt.)

Nykyfysiikan linjausten myötä kyseinen näkemys ajasta on kuitenkin väistämättä ”vanhentunut”, liuennut tieteenfilosofian pyörteisiin. Tämän siirtymisen myötä voidaan sanoa myös käsityksen tiukkarajaisesta yksilöllisyydestä väistämättä horjuneen. Niinpä painotuksen tulisikin kohdistua uudelleen ”minusta” tai ”sinusta” siihen, että on vain yksi ”me” - aivan kuten kaikki maailmankaikkeudessa liittyy kaikkeen muuhun, vaikkakin vaihtelevin astein.

Kaunis ajatus, joka pulppuaa elinvoimaisena myös The Fountainin kuulaasta ytimestä.