28.9.2007

Lisukkeita 3 - romaanit

“The Filth and the Fury”

Lähinnä sarjakuvakäsikirjoittajana - mm. Transmetropolitan, The Authority, Fell - kunnostautuneen Warren Ellisin ensimmäinen romaani, Crooked Little Vein, on hervotonta luettavaa. Kovaksikeitetyn dekkarin ja pulp-kirjallisuuden kliseitä häpeilemättömästi hyväksikäyttävä esikoinen onkin mitä kieroin katsaus amerikkalaisen nyky-yhteiskunnan visvaisiin lievealueisiin.

Tarinan keskipisteessä on Yhdysvaltojen toisen, salaisen perustuslain etsintä - perustuslain, joka oikein käytettynä voisi suoristaa maan moraalisen selkärangan. Tämä toimii kuitenkin vain kerronnallisena rekvisiittana sitä matkaa ja niitä lukuisia perversioita varten, joita kirjan päähenkilö kumppaninsa kera joutuu todistamaan ja toisinaan myös kivuliaasti läpikäymään.

Ellisin sarjakuvista, kolumneista ja blogeista tuttu tyyli luo kerronnalle kärkevän ytimekästä täsmällisyyttä ja terävät kehykset, joiden rajaaman näkymän voi tiivistää viimekädessä kysymykseen: mikä on enää marginaalia todellisuudessa, jossa tietoverkot, kännykät ja vastaavat teknologiat ovat mahdollistaneet lähes rajattoman pääsyn äärimmäisten kulttuuri-ilmiöiden ja sensuroimattoman informaation höyryäville rannoille?

Kaikeksi onneksi tätä rujoa matkaa sävyttävät kuitenkin “vaivattoman” oloinen rakkaustarina ja pidäkkeetön huumori, jotka hiovat terävimmät kulmat hehkuvan saastan purskahduksista. Ellis kirjoittaa niukan viettävää tekstiä, joka terävimpien satiirikkojen - mm. Jonathan Swiftin ja William Burroughsin - hengessä onnistuu vangitsemaan jotakin olennaista siitä outoudesta, jonka keskellä me elämme. Ja samalla tietenkin viihdyttämään - kuin viimeistä päivää.

(Ohessa näyte Crooked Little Vein -opuksesta.)

***

”Ja mikään ei muuttunut”

Kirjallisen häirikön, Stewart Homen, viimeisin antiromaani on nimeltään Memphis Underground.

Kaikesta päätellen se on moniääninen “kertomus” syrjäisestä skotlantilaisesta yhteisöstä, korruptiosta, vaimojen vaihdosta, sotilaallisista salaisuuksista, taiteilijaksi tekeytyvästä freelancekirjastonhoitajasta ja klassisesta soulmusiikista diggailevasta Kuolemasta. Ja tietenkin Stewart Homesta “itsestään”.

Toisaalta sitä voi pitää parodiana nykytaiteesta, toisaalta satiirina julkisuudesta ja tuotteistumisesta.

Tai vain modernin kirjallisuuden - ja ennen kaikkea brittiläisen romaanin - dekonstruktiona, toiston ja pilkan pelikenttänä.

Se on osaksi manifesti, osaksi elämäkerta - kritiikki ja vedätys samassa paketissa.

Kaiken tämän lisäksi se on, kuten Homen tuotanto laajemmaltikin, kirja kirjoittamisesta.

Kuitenkin:

“Perhaps I should explain that Memphis Underground isn’t really a novel… After Joyce, post Finnegan’s Wake, there really isn’t any point in writing novels - Literature is dead.”

Tästä huolimatta Home jatkaa uraansa itsepäisen johdonmukaisesti - ja kaikesta päätellen nauttii suuresti siitä, mitä tekee.

Kuten minäkin.

(Tästä Stewart Homen kotisivuille - ja tästä Memphis Undergroundin henkilökohtaiselle MySpace-sivustolle.)

***

“Ajan henki gibsonilaisittain”

William Gibsonin yhdeksäs romaani, Spook Country, on lyhyesti - ja kenties hieman mielikuvituksettomasti - sanottuna hyvä kirja. Se jatkaa teemoiltaan hänen edellisen romaaninsa, Pattern Recognitionin (2003), jalanjäljissä ja on käsittelyltään gibsonilaisen tarkkanäköinen.

Washington Post on kirjoittanut teoksesta seuraavasti:

“Despite a full complement of thieves, pushers and pirates, Spook Country is less a conventional thriller than a devastatingly precise reflection of the American zeitgeist, and it bears comparison to the best work of Don DeLillo. Although he is a very different sort of writer, Gibson, like DeLillo, writes fiction that is powerfully attuned to the currents of dread, dismay and baffled fury that permeate our culture. Spook Country - which is a beautifully multi-leveled title - takes an unflinching look at that culture. […] In Spook Country, Gibson takes another large step forward and reaffirms his position as one of the most astute and entertaining commentators on our astonishing, chaotic present.”

Gibsonin tyyli käyttää useita henkilöhahmoja tapahtumien keskiössä on jälleen läsnä. Tämän kautta sokkelon kaltainen, mutta yhtä kaikki taloudellinen kerronta yhdistyy pienten yksityiskohtien ja voimakkaasti resonoivien metaforien syvän vakuuttavaan maisemaan. Ja ennen kaikkea Gibsonin kieli, hänen niukan runollinen ja huoliteltu tapansa jäsentää tekstiä, säilyttää yhä tyylinsä, ja jo tämä seikka sinänsä on huomion arvoinen.

Kyse on siis trillerin muotoon uutetusta, sosiokulttuurisesta kommentaarista nykymaailmasta, sen globaalin teknologian, median ja politiikan herkistä risteyskohdista - ja luonnollisesti paljon muusta. Kuten hyvästä kirjasta, jota lukee nauttien ja arvostaen.

Lisukkeita 2 - sarjakuvat

“Aye aye, Seaguy!”

Sain viimein ostettua ja luettua Grant Morrisonin kirjoittaman ja Cameron Stewartin kuvittaman Seaguy-sarjakuvan.

Seaguy on kertomus märkäpukuun ja maskiin sonnustautuneesta supersankarista - joka on kuin sekoitus nuorta Peter O’Toolea ja Owen Wilsonia - maailmassa, jossa heitä ei enää tarvita. Tapahtumaköyhän arjen täyttävätkin shakkiottelut Kuoleman kanssa, psykopaattisen masentava televisiosarja Mickey Eye ja kaikkialta ylitsevuotavat vakuuttelut siitä, että asiat eivät voisi paremmin olla. Seaguy uneksii kuitenkin todellisesta seikkailusta yhdessä apurinsa, merimieshattuisen, sikaria polttavan ja leijuvan tonnikalan Chubby Da Choonan, kanssa - ja kuinka ollakaan, tilaisuus pelastaa pittoreski merenrantamaailma ja lunastaa salaisen ihastuksensa sammumaton huomio tarjoutuvat kuin itsestään.

Seaguyn maailma on värikäs sekoitus hulluttelua, eriskummallisuutta ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä, parodiaa teemapuistoista ja kyynisistä sarjakuvista sekä täynnä hienovaraisia viittauksia mitä vaihtelevimpiin lähteisiin - mm. gnostilaisiin teemoihin, legendaariseen brittisarjaan The Prisoneriin, arthuriaaniseen kirjallisuuteen ja utooppisiin perinteisiin. Ensisilmäyksellä näennäisen kevyeltä vaikuttava paketti sisältää kuitenkin purevan analyysin edustussopimusten, tuotteistamisen ja viihteen pukuun sonnustautuneen korporaatiofasismin läpitunkemasta todellisuudesta - utopiasta keinotekoisesta onnesta ja turvallisesta tekomaailmasta, jotka eivät viime kädessä voi olla kuin mielikuvituksettoman kestämättömiä.

Tämä mainio minisarja jäi näillä näkymin suunnitellusta kolmesta kirjasta ensimmäiseen, mutta tällaisenaankin sen hämäävän kevyt, psykedeelinen ote on mitä vangitsevin.









***

”Rian Hughes”

Kirjoitin edellisessä merkinnässäni Seaguy-nimisestä sarjakuvasta. Ohessa oli sarjan logo, jonka huomasin Rian Hughesin suunnittelemaksi - ja niinpä en voinut olla palaamatta hänen töihinsä, jotka kokoelmistani löytyvät.

Rian Hughes on brittiläinen graafinen suunnittelija, kuvittaja ja sarjakuvataitelija. Suhteeni tähän herrasmieheen johtaa useiden vuosien päähän, aina aikaan, jolloin seurasin vielä brittiläistä, viikoittain ilmestyvää 2000AD-lehteä. Tämän legendaarisen lehden sivuilla ovat debytoineet monet sittemmin maailmanmaineeseen nousseet kirjoittajat ja taiteilijat. Niin myös Hughes, joka on työskennellyt menestyksellisesti mm. Grant Morrisonin (Dan Dare ja Really & Truly) kanssa.

Jo tuolloin kiinnitin huomiota Hughesin omaperäiseen tyyliin, jossa puhtaat väripinnat ja tekstuurit yhdistyvät usein epäsymmetrisiin ja dynaamisiin layouteihin ja varta vasten suunniteltuihin fontteihin. Tämä sommittelun, kuvituksen ja typografian liitto viittaa Hughesin omien sanojen mukaan voimakkaasti 1900-luvun alkupuolen julistetaiteilijoiden - mm. Stenbergin veljesten, Cassandren ja Jean Carlun - töihin, joissa he pyrkivät juuri fontin, kuvan ja layoutin toisiaan täydentävään, integroituun kokonaisuuteen.

Myös muita kaikuja on Hughesin töistä havaittavissa - niin Warner Brothersin vanhoista animaatioista ja futurismista kuin 1960-lukulaisesta estetismistä ja 1970-lukulaisesta kitschistä. Jokin tässä yhdistelmässä vetosi jo ensisilmäyksellä, eikä tämä vaikutus ole kieltämättä vieläkään laantunut palattuani näiden töiden pariin nyt uudemman kerran.

Nyttemmin Hughes suunnittelee pääasiassa fontteja ja logoja ja tuottaa kokonaisilmeitä mainoskampanjoihin, levyn- ja kirjankansiin, sarjakuviin ja televisioon. Vaihtelevien toimeksiantojen johdosta hänen työnsä ja tyylinsä ovat säilyneet monipuolisina ja -muotoisina, eikä Hughes ole missään nimessä - eikä ole koskaan ollutkaan - raja-aitojen kahlitsema kuvittaja tai suunnittelija.

Tästä Rian Hughesin tutustumisen arvoisille kotisivuille.

Lisukkeita - levyt

”Kuuluisuuden kiroista”

Eräs viime kesän kuunnelluimmista levyistä oli Tex Perkinsin (mm. Beasts of Bourbon ja Cruel Sea) ja Tim Rogersin (You Am I) muodostaman T’N’T:n suorastaan häikäisevän leppoisa ja sykähdyttävä My Better Half -albumi.

Kyse on kahden aussiveteraanin “täydellisestä liitosta”, kokoelmasta akustisia kappaleita, joissa yhdistyvät kumpaisenkin herrasmiehen karhean kostea elämänkaari kuivan ironiseen sensibiliteettiin.

Perkins on kommentoinut yhteistyötä seuraavasti:

“It’s so typical of all of the things I do. It starts out as a bit of a lark and an excuse to get some beers and some cash and suddenly it becomes a serious concern.”

Rogers on puolestaan täydentänyt:

“The thought of going to see someone play acoustic always curdles my milk. So every show we do, we know we have to make it something more than a couple of guys with acoustic guitars. After each gig we’ve done, we knew it was something special.”


Perkins: “Are you thinking what I’m thinking?”

Rogers: “If it’s something to do with getting crazy-eight shickered on cheap whiskey and releasing the comedy album of the year, OH YES INDEEDY MY SIMIAN FRIEND.”

***

"Sex And Mayhem"

Jokin aika sitten kuumeisessa päässäni soi yhä uudelleen ja uudelleen Devastations-nimisen yhtyeen kappale "Sex And Mayhem". Oireellista kenties...

Tämä alun perin australialainen mutta nyttemmin Lontoo-Berliini-akselilla (déjà-vu!) vaikuttava kokoonpano on julkaissut kolme levyä: The Devastations (2003), Coal (2005) ja Yes, U (2007). Edellä mainittu hieno viisu löytyy näistä tuotoksista keskimmäiseltä.

Tässä yhteydessä ei ole ollenkaan yllättävää, että Devastationsista puhuttaessa nousevat samat nimet kerta toisensa jälkeen esille - Leonard Cohen, Nick Cave, Tindersticks, Dirty Three.

Joka tapauksessa “Sex And Mayhem” on saatavilla mp3-muodossa yhtyeen kotisivuilta.

22.9.2007

On juhlan aika

Nicholas Edward Cave täyttää tänään 50 vuotta!

















"It's a very happy day
We had lots of fun fun fun
And it's ice-cream and jelly
and a punch in the belly
How much can you throw over the walls?"

19.9.2007

"Ole realisti - vaadi mahdotonta!"

Panegyriikka on muodollinen julkinen puhe tai kirjallinen esitys henkilöstä tai asiasta, mikä pidetään kiittävässä ja kehuvassa hengessä. Se on yleensä tarkkaan harkittu ylistyspuhe, jonka ei odotetakaan olevan kriittinen. Sana johtuu kreikasta - panegyris - ja tarkoittaa ”puhetta, joka on sovelias kansankokoukseen”. Antiikin Kreikassa tämän kaltaisia puheita pidettiin juhlien tai kisojen yhteydessä, joissa niiden tarkoitus oli kannustaa kansalaisia jäljittelemään esi-isiensä kunniallisia tekoja.

Kansainvälisten situationistien johtohahmon, Guy Debordin (1931 - 1994), kaksiosainen muistelmateos on nimeltään Panégyrique (1989 ja 1997). Tässä yhteydessä teoksen nimeä - aiempaan viitaten - voi pitää kuivan ironisena: se on lakonisen niukkasanainen hänen elämäntapahtumiensa suhteen - koostuen pikemminkin asioiden ympärillä käyvistä sivujuonteista ja alituisista sitaateista - ja tarkoituksellisen epäilevä perinteisen omaelämäkerran yksityiskohtaista rakennetta kohtaan.

Kansainväliset situationistit (L’Internationale Situationniste, englanniksi Situationist International, josta on vakiintunut lyhenne SI) oli avantgarderyhmä, joka toimi vuosina 1957 -1972. He olivat paitsi avantgarden - erityisesti dadan ja surrealismin - perillisiä, myös marxilaisuudesta vaikuttuneita radikaaleja yhteiskuntakriitikkoja. SI:n keskeisimmät teesit ovat löydettävissä Debordin vuonna 1967 kirjoittamasta teoksesta La Société du spectacle (Spektaakkelin yhteiskunta. Summa, 2005), jossa muotoillaan modernin yhteiskunnan tila. Niinpä:

”Sen sijaan, että kohtaisimme suoraan toiset ihmiset, kohtaamme spektaakkelissa suoraan vain kuvat. Ne välittävät suhteitamme toisiin ja ohjaavat toimintaamme, käsityksiämme ihmisistä, elämästä, oikeasta, väärästä, kauneudesta ja rumuudesta. Kuvat hallitsevat ja ohjaavat mielikuvitustamme.” (emt., s. 8)

Situationistien mukaan kuva on aina väärennös: se tuottaa todellisuutta ja sen - näin meille annetaan ymmärtää - arvo on suurempi kuin sen, mitä todella kykenisimme tekemään. Jälkiteollinen maailma siis suosii kuvaa asian, jäljitelmää alkuperäisen ja miellettä todellisuuden sijaan. Spektaakkeliteorian ydinajatus onkin, että ihminen on niin vieraantunut omasta elämästään, että saattaa osallistua siihen vain sivullisena tarkkailijana (ks. Marko Pyhtilä: Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla eli länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä. Like, 1999).

Vertailu- ja vastakohdan tälle spektaakkelimaiselle elämälle muodostavat kunkin yksilön halut, toiveet ja nautinnot - asiat, joihin Debordkin muistelmissaan keskittyy. Vain pyrkimyksellä totuuteen ja välittömään elämään on minkäänlaista arvoa tässä suljetussa, ennalta määritetyssä maailmassa. SI julistikin nykyhetken tärkeyttä, jokapäiväisen elämän vallankumousta.

Debord oli - ja on toki yhä - ristiriitainen hahmo: toisaalta häntä lähestulkoon palvotaan profeettana, toisaalta taas kritisoidaan sekä vaikeaselkoisena teoreetikkona että itsevaltaisena persoonana. Debord teki itsemurhan vuonna 1994. Tämän voi osaltaan nähdä vaikuttaneen kuvaan hänen merkityksestään - kuten Stewart Home on kirjoittanut: “itsemurhan täydellisyys sijaitsee sen monimerkityksisyydessä”. Toisaalta Debordin panosta yhteiskuntateoreettisessa mielessä ei voida missään mielessä sivuuttaa: hänen - ja Kansainvälisten situationistien - ajatukset ovat levinneet niin kulttuurin kuin politiikan alalla laaja-alaisesti ja vaikuttavat yhä voimallaan.

Miten Debord sitten henkilökohtaisesti onnistui avoimessa yrityksessään kieltäytyä, olla tekemättä yhteistyötä perinteisten käytäntöjen kanssa? Omien sanojensa mukaan:

"En ole koskaan ymmärtänyt, missä kohden elämäni olisi voinut olla toisin tai kuinka sen tulisi olla oikeutettu." (Panegyric. Verso, 2004. s. 44)

Ja ehkei tätä kautta asian pidemmällä pohdinnalla ole niin väliä - viime kädessä yritys ratkaisee, se että antaa kapinalle mahdollisuuden:

”Jo siinä, että joku ajattelee kapinoivansa, on kapinaa.”

17.9.2007

Ajan sitomana

Darren Aronofskyn (s. 1969) kolmas kokopitkä ohjaustyö, The Fountain (2006), kertoo kolme rinnakkaista tarinaa ajasta ja rakkaudesta, syntymästä ja kuolemasta. Kuvaukseltaan valon ja varjon vuoropuhelua kartoittava ja tunnelmaltaan hauras, tarkoituksellisen ”hidas” elokuva yhdistää niin 1500-luvun konkistadorien maailman, nykyhetken kuin kaukaisen tulevaisuudenkin mitä kauneimmaksi kokonaisuudeksi. Turhaan sitä ei olekaan kutsuttu psykedeeliseksi saduksi.

Elokuvan keskiössä voi nähdä lepäävän ajatuksen siitä, että loppujen lopuksi kaikki aika on yhtä. Sen eri aikatasot peilaavatkin toisiaan ja limittyvät toisiinsa muun muassa näyttelijöiden, leikkauksen sekä toistuvien kerronnallisten ja visuaalisten elementtien kautta, kunnes ajan ja avaruuden tuolla puolen millään ei ole enää selkeitä rajoja. On vain kokonaisuus, joka sitoo kaiken saumattomasti yhteen - ainoastaan meidän ehdollistunut perspektiivimme voi vielä tottumuksen voimasta erottaa kaiken erillisiksi osiksi.

Jos tämä kuulostaakin lähinnä eri perinteitä edustavien mystikkojen kauaskantoiselta pohdiskelulta, ei kyseisen kaltainen näkemys ole ollut teoreettiselle fysiikallekaan vieras ajatus vuosikymmeniin. Muun muassa kvanttifyysikko David Bohm (1917 - 1992) koki, ettei loppujen lopuksi ole mieltä nähdä maailmankaikkeuden koostuvan osista ja kohdella sitä jotenkin hajanaisena, koska kaikki on kuitenkin yhteydessä toisiinsa - aika ja avaruus koostuvat samasta perusolemuksesta kuin materiakin. Fyysikot kutsuvat tätä todellisuuden luonnetta epälokaalisuudeksi - systeemiä ei voi jakaa erillisiin osiin riippumatta siitä, kuinka hyvin systeemin osaset on erotettu toisistaan -, mystikot puolestaan ykseydeksi. Bohmin oma nimitys tälle oli ”jakamaton kokonaisuus”. (ks. tästä esimerkiksi David Bohm & F. David Peat: Tiede, järjestys ja luovuus. Gaudeamus, 1992.)

Jos todellisuus siis vain ilmenee meille erillisinä objekteina, voi ajankin sanoa muodostuvan erillisiksi, peräkkäisiksi hetkiksi tämän saman rajallisen periaatteen mukaisesti. Bohmin mukaan tämä aikakäsitys on tapahtunut pitkän historiallisen prosessin myötä, jossa aikajärjestys on saanut alati kasvavan merkityksen koko yhteiskunnassa (emt., s. 230). Hän jatkaa:

”Ei siis hämmästytä havaita, että nykyään tarkkaavaisuutemme näyttää toimivan lähes ainoastaan ajan ehdoilla, ja huomiokykyä hallitsee pelkästään tarve seuloa kokemusta ajan kannalta sopivan järjestyksen avulla. Niinpä itse kukin voi tosiaan kokea, että ’vain aika on olemassa’, ja ajaton järjestys on joko harhaa tai tyhjä älyllinen konstruktio.” (emt.)

Nykyfysiikan linjausten myötä kyseinen näkemys ajasta on kuitenkin väistämättä ”vanhentunut”, liuennut tieteenfilosofian pyörteisiin. Tämän siirtymisen myötä voidaan sanoa myös käsityksen tiukkarajaisesta yksilöllisyydestä väistämättä horjuneen. Niinpä painotuksen tulisikin kohdistua uudelleen ”minusta” tai ”sinusta” siihen, että on vain yksi ”me” - aivan kuten kaikki maailmankaikkeudessa liittyy kaikkeen muuhun, vaikkakin vaihtelevin astein.

Kaunis ajatus, joka pulppuaa elinvoimaisena myös The Fountainin kuulaasta ytimestä.