Innoituksen pauloissa, osa 3 - myytin paluu

Yhdysvaltalaiskirjailija Kathy Acker (1947 - 1997) aloitti kirjallisen uransa pirstaleisilla, itsetietoisilla teksteillä, jotka luotasivat ja purkivat kielen, identiteetin, seksuaalisuuden ja politiikan äärilaitoja. Muun muassa William Burroughsista, Black Mountain -runoilijoista ja ranskalaisesta nykyajattelusta inspiroitunut Acker sivuutti perinteiset kerronnan tavat, koosti tekstejään useista lähteistä, plagioi ja kyseenalaisti eri instituutioiden roolin.

Myöhemmässä tuotannossaan Acker ”palasi” takaisin rakenteen pariin ja ryhtyi tutkimaan myyttien luonnetta. Hän koki, että myytti oli keino tutkia mielikuvituksen, uneksimisen ja taiteen historiaa. Edelleen se korosti ideaa jostain yhteisestä: “Perinteessä, joka minulle opetettiin - klassinen kreikkalainen draama -, myytti lähentyi yhteistä. Näytelmä alkoi auringon noustessa ja loppui auringon laskiessa ja toimi kollektiivin, joka osallistui yhdessä tapahtumaan, luonnostaan lankeavan ajan puitteissa.” ("A Conversation With Kathy Acker".)

Myytti tarjosi Ackerille myös mallin elämiselle - mallin, jossa taide ja politiikka, aktiivinen luominen ja toimiminen, punoutuivat väistämättä toisiinsa ja joka kuului pikemminkin yhteisen kuin yksilöllisen alueeseen. Jos Ackerin ensimmäiset tekstit pyrkivätkin hajottamaan ja purkamaan osiin eri kulttuurisia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä, kohdistui hänen myöhempi tuotantonsa kohti rakentavaa päämäärää - löytää myytti, jolla elää.

Tämä malli olemisesta vaati edelleen lukuisten muiden kysymysten ratkaisemista: eräs näistä oli mahdollisuus kommunikaatioon, laajemmaltikin oleellinen teema Ackerin tuotannossa. Niinpä myyttienkin täytyi loppujen lopuksi olla “tapa puhua toisillemme, jossa on järkeä ja joka ei löyhkää täydelliseltä nihilismiltä”. (emt.)

Myyttitutkijoiden mukaan myytit toimivat karkeasti ottaen kahdella tavalla: Ensinnäkin niillä on selittäviä - mm. maailmanjärjestyksen syntyä kuvaavia - tai ohjaavia - ihmisen toiminnalle mallin tai esikuvan tarjoavia - ominaisuuksia. Toiseksi ne toimivat myös luovalla, kuvitteellisella tasolla metaforien, symbolien ja ideoiden moninaisuutena ja mahdollisuutena, merkityksiä yhteen punoen ja niitä edelleen tuottaen.

Ranskalaiskirjailija Michel Tournierin (s. 1924) luonnehdinnan mukaan myytit siirtävätkin eteenpäin käsityksiä siitä, mitä ihmisenä ja maailmassa oleminen on. Hän korostaa, ettei myyteillä ole vain yhteisöön sopeuttamisen, vaan myös yksilön minuuden ja maailmankuvan muotoutumisen prosessiin liittyvä merkitys. Myytit eivät siis toimi pelkästään rajoittavina ”mallitarinoina”, jotka kertovat, miten asiat ovat, vaan tarjoavat yksilöille myös väyliä luovaan toimintaan.

Myytit eivät myöskään ole jotain pelkkiin stereotypioihin tai yleispäteviin käsityksiin verrattavaa. Lisäksi on hyvä huomata, että puhetapa, jossa myyttiä pidetään valheellisena uskomuksena, pelkkänä oletuksena asiaintilasta, on sekin kovin rajoittava. Kyseisen kaltainen näkemys liittyy järkikeskeiseen ajatteluun, jossa pyritään koviin, tieteellisiin faktoihin ja jossa selittämätön, tieteen rajojen ulkopuolinen ”todellisuus” nähdään pelkkänä spekulaationa - toisin sanoen tarpeettomana pohdiskelun aiheena, joka ei sovi luonnontieteelliseen maailmankuvaan. (ks. "Myytti-sarja. Myyttien lyhyt historia".)

Lähestyttiin myyttejä sitten ylihistoriallisina ”totuuksina” tai pelkästään kulttuurisina rakennelmina ovat ne monien mielestä kuitenkin välttämättömiä todellisuuden ja ihmiselämän hahmottamisen apukeinoja: esimerkiksi Tournierin mukaan on kyse siitä, että myytit ovat olleet meille ”aina” olemassa ja siten luonnollisia, itsestään selviä ja huomaamattomia todellisuuden hahmottamisen malleja - elämisemme tapahtuu ikään kuin myyttien hyrinässä (Liisa Saariluoma (toim.): Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa. SKS, 2000. s. 46).

Myytit eivät siis vain muokkaa ja selitä kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia järjestelmiä, ne ilmaisevat myös mielikuvitusta, kykyä kutoa erillisiä kokemuksia omaksi vastaavuuksien, mielikuvien ja tunteiden maailmaksi. Myytit ovatkin niitä kollektiivisia kertomuksia, joiden resonanssi on mitä syvin, jotka tuovat itsensä julki meidän välityksellämme ja jotka eräässä mielessä ovat universaaleja kuten ideat - jotakin yleistä, yhteistä, merkityksellistä, jopa ikuista.

Ja jos myytit ovatkin fiktiota, on kuitenkin hyvä palauttaa mieleen se seikka, että ne ovat todella säilyneet ajasta toiseen, ovat yhä täällä, elämään tarrautuneena - ja tämän jo itsessään täytyy merkitä jotain. Myytit ovat eläneet kauemmin kuin luojansa, ne vaikuttavat edelleen ihmisten ajattelutapaan, joten ehkä meidän olisi syytä pureutua hieman syvemmälle niiden olemukseen ja yrittää ymmärtää, mitä ne merkitsevät ihmisille ja mitä ne voivatkaan tehdä meille ilmeisen tuolla puolen.