Innoituksen pauloissa, osa 2 - plagioitu vastakuva aiempaan

Koska sanamme ja tekstimme eivät koskaan ole täysin omiamme, on kenties parempi unohtaa myytti jostain aidosta ja puhua toisten sanoilla tai kielillä - sen kaikissa merkityksissä. Jos siis lausahdus, jonka mukaan kaikki on jo ehditty sanoa, pitää paikkansa, niin onko myöskään mahdollista löytää tai keksiä enää mitään uutta? Ehkä kyse onkin vain vanhan toistamisesta niin kauan, että joku ottaa sen kuuleviin korviinsa.

Tässä ei ole mitään uutta - ei tietenkään. Ja kuinka voisikaan olla.

Grant Morrison on todennut, että plagiarismi on demokraattista, koska jokainen pystyy lainaamaan: ”teksti saa aivan toisen merkityksen, kun se on kulkenut plagioijan lävitse”. On ehkä turhaa korostaa, että Morrison on tuotannossaan nostanut etualalle juuri kysymyksen kirjoittamisesta, tekstien ja niiden tuottamisen ja ylipäänsä koko kulttuurin luonteesta. Niinpä lainaaminen tässä yhteydessä ei ole aidan matalimman kohdan etsimistä - se on ennen kaikkea ilmaisumuoto.

Ja sanoessani "plagiarismi", en suinkaan tarkoita pelkkää tyhjyyttään kumisevaa, automatisoitua toimintaa, jonka voi katsoa vastaavan nimilappujen vaihtamista toisiin. Kopiointi sinänsä onkin puhtaasti merkityksetöntä, mekaanista toistoa, mutta usein plagioinnista puhuttaessa ei nähdä tämän kapean määritelmän tuolle puolen. Näin katse kiinnittyy ainoastaan itseään heijastavaan pintaan. Huomion tulisi kuitenkin kohdistua niihin tuloksiin, joita lainaaminen tuottaa: rinnastuksiin, uudelleenlukuun, kommentteihin, parodiaan, koko itsetietoisten keinojen laajaan, kriittiseen kirjoon.

Tietynlainen kopiointi kuului ennen 1700-lukua niin taiteen kuin tieteenkin käytäntöön. Lainaaminen ei alkujaan ollut häpeäksi lainaajalle, vaan osoitti plagioijan oppineisuutta ja nosti alkuperäisen tekstin ja tekijän mainetta. Niinpä kirjoja on aina tehty toisista kirjoista, ja ylipäänsä kulttuurin voi sanoa - toki kärjistetysti - syövän, sulattavan ja ulostavan itseään yhä uudestaan. Toisin sanoen, jos jollekin työlle annetaan erivapaus vain siksi, että se vaikuttaa uudelta tai ainutkertaiselta, sivuutetaan pahemman kerran jotain olennaista kulttuurin olemuksesta.

Eri avantgardistiset liikkeet - muun muassa dadaismi, kansainväliset situationistit ja Fluxus - ovat osaltaan kyseenalaistaneet ajatuksen siitä, että on mahdollista ”omistaa” luovia töitä ja estää muita käyttämästä ja jälleentulkitsemasta niitä. Tätä varten ne omaksuivat erilaisia menetelmiä, joilla edesauttaa ideoiden vaihtuvuutta, niiden uudelleenkäyttöä ja kehittämistä. Näihin kuuluivat niin kierrättäminen ja postitaide, uudelleenkokoaminen ja taidelakot, moninimien käyttäminen ja plagiarismi kuin détournement - aiempien teosten tai ideoiden käyttäminen ja muokkaaminen omia, uusia ja kriittisiä tarkoitusperiä silmällä pitäen.

Edellä mainittuihin liikkeisiin vaikuttaneella Comte de Lautréamontille (oikealta nimeltään Isidore Ducasse, 1846 - 1870) kirjoittaminen oli todellakin prosessi, joka ei voinut jäädä kesken edes kirjoittajan kuollessa, vaan muiden tuli jatkaa hänen ajatustensa kehittelyä. Kirjoittaminen oli siis jatkuvaa korjailua, kieltämistä, muuttelua. Jo kirjoittamisen lähtökohdan, kielen, olemuksen kannalta tämä on mitä ymmärrettävintä - onhan kieli on jo jotain perittyä ja annettua, jonka me omimme ja jonka piirissä me jäljittelemme sanomisiamme yhä uudelleen ja uudelleen.

Grant Morrisonin vuosina 1989 - 1992 kirjoittamassa Doom Patrol -sarjakuvassa on kyse juuri edellä mainitusta. Sen kitschmäinen huolettomuus ja skitsoidinen liioittelu luovat värikkään, popkulttuurista kyllästetyn näyttämön, jonka absurdistisissa ja itsetietoisissa kulisseissa joukko sosiogeneettisiä hylkiöitä yrittää selviytyä keskellä villiintynyttä, revittelevää todellisuutta. Morrison tulkitsee uudelleen ja ”turmelee” alun perin 1960- ja 1970-luvulla ilmestynyttä sarjaa, vandalisoi, anastaa ja kierrättää moninaisia, ristiriitaisiakin lähteitä. Doom Patrolin sivuilla ei olekaan eroa korkealla ja matalalla, asianmukaisella ja ei-asianmukaisella, kaikki on lainattua ja hetkellistä, kiihkeää jäljittelyä ja itseensä imemistä.


Morrisonin tekstejä yleensäkin lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että ideat ovat kuin viruksia, jotka pariutuvat toisten ideoiden kanssa, muuttavat muotoaan, vaihtavat kasvupaikkaa. Kuka siis keksi, että ideat voisi vangita tyhjiöön, että niiden käyttöä voisi rajoittaa, että niistä voisi tehdä yksityisomaisuutta, harvojen etuoikeutta?

Kuten jo alussa kirjoitin, ei tässä ole mitään uutta. Ja tietenkin nämä ovat vain teoreettisia näkökulmia. Käytäntöä valaisee kuitenkin seuraava kysymys: mikä tässä tekstissä on ”omaa”, mikä ”lainattua”?

Osaanko vastata esittämääni kysymykseen tämän tekstin kirjoittajana?