Innoituksen pauloissa - muusat, genius, tiedostamaton

Antiikin mytologia nimeää yhdeksän muusaa, taiteiden ja tieteiden runotarta: Erato (hilpeät lemmenlaulut), Euterpe (huilunsoitto ja lyyrinen runous), Kalliope (eeppinen sankarirunous), Kleio (historia), Melpomene (tragedia), Polyhymnia (hymnirunous), Terpsikhore (kuorolyriikka ja piiritanssi), Thaleia (komedia ja idyllinen runous) ja Urania (tähtitiede).

Alun perin muusia oli vain yksi, runottareksi personoitu inspiraation lähde, mutta kun tällaisia luovia voimia ilmentyi useammilla aloilla, ajateltiin muusia sittemmin olevan yhdeksän. Ne olivat Zeuksen ja Mnemosynen kauniita tyttäriä, joiden johtaja oli Apollon ja joille oli pyhitetty aivan oma paikka - museo. (Atomi ja missi. Vierassanojen etymologinen sanakirja. WSOY, 1990.)


Muusat olivat siis tiedon ja inspiraation ruumiillistumia, jotka armollaan takasivat hedelmällisen luomisprosessin, mahdollistivat taiteilijan ylittää tavallisen minänsä rajat. ’Inspiraatio’ johtuukin latinan sanasta inspiratio, joka merkitsee sisäänhengitystä ja innoitusta - aluksi uskonnollista, mutta myöhemmin myös taiteellista. Sanan lähtökohtana on verbi inspirare, joka merkitsee sisään puhaltamista, hengittämistä tai tunteen synnyttämistä.

Tämän hengittämiseen liittyvän ulottuvuutensa kautta onkin mielenkiintoista vetää kaaria inspiraatiosta erilaisiin meditatiivisiin harjoituksiin, joissa korostetaan juuri hengityksen, sen luonnollisen rytmin ja tämän tarkkailemisen merkitystä. Näitä keskittymisharjoituksia hyödynnetään laajalti niin itä- kuin länsimaisissa mystisissä perinteissä ja tietenkin myös näiden ulkopuolella. Yhteistä näille tuntuu kuitenkin olevan juuri tietynlaisen tietoisuuden lisääminen ja tuleminen osaksi tuntemuksia, joita ei muita polkuja pitkin välttämättä saavuteta.

Näiden harjoitteiden rinnalle voidaan asettaa myös erilaiset muuntuneet tietoisuudentilat, joiden kautta on mahdollista päästä käsiksi tietoon, jonka katsotaan olevan tavallisten kognitiivisten kykyjen saavuttamattomissa. Innoittumisen voi siis katsoa vaativan omanlaisensa tajunnantason, yleensä juuri jostakin normaalina pidetystä eroavan. Tai toisaalta luovia pyrkimyksiä sähköistävää voimaa on selitetty yksilölle ominaisella, erityisellä luonnollisella hengellä tai olemuksella, geniuksella, joka liittyy latinan sanaan ingenium - luontainen ominaisuus, taipumus, kyky.

Taiteiden saralla nämä ”poikkeustilat” ovat saaneet vaihtelevia muotoja: muun muassa brittiläisen taitelijan ja mystikon William Blaken (1757 - 1827) on sanottu kuvanneen runojaan ja maalauksissaan töiksi, jotka syntyivät ilman harkintaa ja jopa hänen tahtonsa vastaisesti, aivan kuin sanelun mukaan, määräyksestä. Ajatus geniuksesta, jostakin kykyyn sidotusta, muuttuikin romantiikan kuluessa vähitellen ajatukseen nerosta, näkijästä, joka toimi jonkin myötäsyntyisen ja irrationaalisen ohjauksesta ”luonnollisen” ylittäen ja kontrollin ulkopuolella.

Eräänä inspiraation jatkettuna tai tiivistettynä muotona on pidetty myös niin sanottua automaattikirjoittamista tai -piirtämistä, tahdosta riippumatonta toimintaa, jossa taiteilija tukahduttaa kätensä tietoisen liikkeen ja antaa tiedostamattoman ottaa komennon (ks. edelleen The Oxford Dictionary of Art). Automatismia hyödynnettiin laajalti varsinkin surrealismin parissa: André Breton (1896 - 1966) kehottikin kirjoittamaan ”sattumanvaraisesti” ja ilman minkäänlaista erityistä aietta, koska tällä tavalla tuotettu kirjoitus kuvaa juuri tiedostamattoman tuntemattomia virtauksia.

Automatismi esiintyi voimakkaasti myös brittiläisen taiteilijan ja okkultistin Austin Osman Sparen (1886 - 1956) näkemyksissä. Kirjassaan The Book of Pleasure (I-H-O Books, 2005, julkaistu alunperin 1913) Spare kirjoittaa, kuinka taiteen ”ainoa laki on sen spontaanisuus” (s. 55), kuinka ”inspiraatio sijaitsee aina tyhjässä hetkessä” ja kuinka ”useat suurista löydöistä ovat satunnaisia, yleensä näännytetyn mielen aikaan saamia” (s. 48). Näin ollen innoitus on mukana olemisen, ei niinkään keksimisen tai löytämisen tuotosta.

1900-luvulle tultaessa taiteellinen innoitus kiertyikin yhä etenevässä määrin sisäänpäin, syvälle taiteilijan psyykeen uumeniin. Tähän muutokseen vaikutti osaltaan psykoanalyysi. Muun muassa Carl Gustav Jungin (1875 - 1961) teoretisoinnin mukaan taiteilija on virittynyt johonkin persoonattomaan, johonkin henkilökohtaisen kokemuksen ulkopuolella olevaan - toisin sanoen kollektiiviseen tiedostamattomaan, jossa sijaitsevat arkkityypit ja myytit, yleismaailmalliset symbolit ja kuvat, joissa merkitys on kasaantunut merkityksen päälle.

Porttina näiden merkityslähteiden luo on pidetty mielikuvitusta, joka Sparen mukaan on ”todeksi uneksimista”. Tai jollei portti ole täysin sopiva tapa kuvata asiaa, niin ehkä olisi parempi puhua lautasta, joka tahdolla ja huolella luotsattuna tarjoaa sekä keinon päästä jonnekin että tilaisuuden ihailla reitin varrella avautuvia häikäiseviä näköaloja. William Blaken mukaan taiteen avulla onkin mahdollista saavuttaa yhteys tähän mielikuvituksen ikuiseen todellisuuteen.