24.8.2007

Innoituksen pauloissa, osa 3 - myytin paluu

Yhdysvaltalaiskirjailija Kathy Acker (1947 - 1997) aloitti kirjallisen uransa pirstaleisilla, itsetietoisilla teksteillä, jotka luotasivat ja purkivat kielen, identiteetin, seksuaalisuuden ja politiikan äärilaitoja. Muun muassa William Burroughsista, Black Mountain -runoilijoista ja ranskalaisesta nykyajattelusta inspiroitunut Acker sivuutti perinteiset kerronnan tavat, koosti tekstejään useista lähteistä, plagioi ja kyseenalaisti eri instituutioiden roolin.

Myöhemmässä tuotannossaan Acker ”palasi” takaisin rakenteen pariin ja ryhtyi tutkimaan myyttien luonnetta. Hän koki, että myytti oli keino tutkia mielikuvituksen, uneksimisen ja taiteen historiaa. Edelleen se korosti ideaa jostain yhteisestä: “Perinteessä, joka minulle opetettiin - klassinen kreikkalainen draama -, myytti lähentyi yhteistä. Näytelmä alkoi auringon noustessa ja loppui auringon laskiessa ja toimi kollektiivin, joka osallistui yhdessä tapahtumaan, luonnostaan lankeavan ajan puitteissa.” ("A Conversation With Kathy Acker".)

Myytti tarjosi Ackerille myös mallin elämiselle - mallin, jossa taide ja politiikka, aktiivinen luominen ja toimiminen, punoutuivat väistämättä toisiinsa ja joka kuului pikemminkin yhteisen kuin yksilöllisen alueeseen. Jos Ackerin ensimmäiset tekstit pyrkivätkin hajottamaan ja purkamaan osiin eri kulttuurisia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä, kohdistui hänen myöhempi tuotantonsa kohti rakentavaa päämäärää - löytää myytti, jolla elää.

Tämä malli olemisesta vaati edelleen lukuisten muiden kysymysten ratkaisemista: eräs näistä oli mahdollisuus kommunikaatioon, laajemmaltikin oleellinen teema Ackerin tuotannossa. Niinpä myyttienkin täytyi loppujen lopuksi olla “tapa puhua toisillemme, jossa on järkeä ja joka ei löyhkää täydelliseltä nihilismiltä”. (emt.)

Myyttitutkijoiden mukaan myytit toimivat karkeasti ottaen kahdella tavalla: Ensinnäkin niillä on selittäviä - mm. maailmanjärjestyksen syntyä kuvaavia - tai ohjaavia - ihmisen toiminnalle mallin tai esikuvan tarjoavia - ominaisuuksia. Toiseksi ne toimivat myös luovalla, kuvitteellisella tasolla metaforien, symbolien ja ideoiden moninaisuutena ja mahdollisuutena, merkityksiä yhteen punoen ja niitä edelleen tuottaen.

Ranskalaiskirjailija Michel Tournierin (s. 1924) luonnehdinnan mukaan myytit siirtävätkin eteenpäin käsityksiä siitä, mitä ihmisenä ja maailmassa oleminen on. Hän korostaa, ettei myyteillä ole vain yhteisöön sopeuttamisen, vaan myös yksilön minuuden ja maailmankuvan muotoutumisen prosessiin liittyvä merkitys. Myytit eivät siis toimi pelkästään rajoittavina ”mallitarinoina”, jotka kertovat, miten asiat ovat, vaan tarjoavat yksilöille myös väyliä luovaan toimintaan.

Myytit eivät myöskään ole jotain pelkkiin stereotypioihin tai yleispäteviin käsityksiin verrattavaa. Lisäksi on hyvä huomata, että puhetapa, jossa myyttiä pidetään valheellisena uskomuksena, pelkkänä oletuksena asiaintilasta, on sekin kovin rajoittava. Kyseisen kaltainen näkemys liittyy järkikeskeiseen ajatteluun, jossa pyritään koviin, tieteellisiin faktoihin ja jossa selittämätön, tieteen rajojen ulkopuolinen ”todellisuus” nähdään pelkkänä spekulaationa - toisin sanoen tarpeettomana pohdiskelun aiheena, joka ei sovi luonnontieteelliseen maailmankuvaan. (ks. "Myytti-sarja. Myyttien lyhyt historia".)

Lähestyttiin myyttejä sitten ylihistoriallisina ”totuuksina” tai pelkästään kulttuurisina rakennelmina ovat ne monien mielestä kuitenkin välttämättömiä todellisuuden ja ihmiselämän hahmottamisen apukeinoja: esimerkiksi Tournierin mukaan on kyse siitä, että myytit ovat olleet meille ”aina” olemassa ja siten luonnollisia, itsestään selviä ja huomaamattomia todellisuuden hahmottamisen malleja - elämisemme tapahtuu ikään kuin myyttien hyrinässä (Liisa Saariluoma (toim.): Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa. SKS, 2000. s. 46).

Myytit eivät siis vain muokkaa ja selitä kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia järjestelmiä, ne ilmaisevat myös mielikuvitusta, kykyä kutoa erillisiä kokemuksia omaksi vastaavuuksien, mielikuvien ja tunteiden maailmaksi. Myytit ovatkin niitä kollektiivisia kertomuksia, joiden resonanssi on mitä syvin, jotka tuovat itsensä julki meidän välityksellämme ja jotka eräässä mielessä ovat universaaleja kuten ideat - jotakin yleistä, yhteistä, merkityksellistä, jopa ikuista.

Ja jos myytit ovatkin fiktiota, on kuitenkin hyvä palauttaa mieleen se seikka, että ne ovat todella säilyneet ajasta toiseen, ovat yhä täällä, elämään tarrautuneena - ja tämän jo itsessään täytyy merkitä jotain. Myytit ovat eläneet kauemmin kuin luojansa, ne vaikuttavat edelleen ihmisten ajattelutapaan, joten ehkä meidän olisi syytä pureutua hieman syvemmälle niiden olemukseen ja yrittää ymmärtää, mitä ne merkitsevät ihmisille ja mitä ne voivatkaan tehdä meille ilmeisen tuolla puolen.

17.8.2007

Innoituksen pauloissa, osa 2 - plagioitu vastakuva aiempaan

Koska sanamme ja tekstimme eivät koskaan ole täysin omiamme, on kenties parempi unohtaa myytti jostain aidosta ja puhua toisten sanoilla tai kielillä - sen kaikissa merkityksissä. Jos siis lausahdus, jonka mukaan kaikki on jo ehditty sanoa, pitää paikkansa, niin onko myöskään mahdollista löytää tai keksiä enää mitään uutta? Ehkä kyse onkin vain vanhan toistamisesta niin kauan, että joku ottaa sen kuuleviin korviinsa.

Tässä ei ole mitään uutta - ei tietenkään. Ja kuinka voisikaan olla.

Grant Morrison on todennut, että plagiarismi on demokraattista, koska jokainen pystyy lainaamaan: ”teksti saa aivan toisen merkityksen, kun se on kulkenut plagioijan lävitse”. On ehkä turhaa korostaa, että Morrison on tuotannossaan nostanut etualalle juuri kysymyksen kirjoittamisesta, tekstien ja niiden tuottamisen ja ylipäänsä koko kulttuurin luonteesta. Niinpä lainaaminen tässä yhteydessä ei ole aidan matalimman kohdan etsimistä - se on ennen kaikkea ilmaisumuoto.

Ja sanoessani "plagiarismi", en suinkaan tarkoita pelkkää tyhjyyttään kumisevaa, automatisoitua toimintaa, jonka voi katsoa vastaavan nimilappujen vaihtamista toisiin. Kopiointi sinänsä onkin puhtaasti merkityksetöntä, mekaanista toistoa, mutta usein plagioinnista puhuttaessa ei nähdä tämän kapean määritelmän tuolle puolen. Näin katse kiinnittyy ainoastaan itseään heijastavaan pintaan. Huomion tulisi kuitenkin kohdistua niihin tuloksiin, joita lainaaminen tuottaa: rinnastuksiin, uudelleenlukuun, kommentteihin, parodiaan, koko itsetietoisten keinojen laajaan, kriittiseen kirjoon.

Tietynlainen kopiointi kuului ennen 1700-lukua niin taiteen kuin tieteenkin käytäntöön. Lainaaminen ei alkujaan ollut häpeäksi lainaajalle, vaan osoitti plagioijan oppineisuutta ja nosti alkuperäisen tekstin ja tekijän mainetta. Niinpä kirjoja on aina tehty toisista kirjoista, ja ylipäänsä kulttuurin voi sanoa - toki kärjistetysti - syövän, sulattavan ja ulostavan itseään yhä uudestaan. Toisin sanoen, jos jollekin työlle annetaan erivapaus vain siksi, että se vaikuttaa uudelta tai ainutkertaiselta, sivuutetaan pahemman kerran jotain olennaista kulttuurin olemuksesta.

Eri avantgardistiset liikkeet - muun muassa dadaismi, kansainväliset situationistit ja Fluxus - ovat osaltaan kyseenalaistaneet ajatuksen siitä, että on mahdollista ”omistaa” luovia töitä ja estää muita käyttämästä ja jälleentulkitsemasta niitä. Tätä varten ne omaksuivat erilaisia menetelmiä, joilla edesauttaa ideoiden vaihtuvuutta, niiden uudelleenkäyttöä ja kehittämistä. Näihin kuuluivat niin kierrättäminen ja postitaide, uudelleenkokoaminen ja taidelakot, moninimien käyttäminen ja plagiarismi kuin détournement - aiempien teosten tai ideoiden käyttäminen ja muokkaaminen omia, uusia ja kriittisiä tarkoitusperiä silmällä pitäen.

Edellä mainittuihin liikkeisiin vaikuttaneella Comte de Lautréamontille (oikealta nimeltään Isidore Ducasse, 1846 - 1870) kirjoittaminen oli todellakin prosessi, joka ei voinut jäädä kesken edes kirjoittajan kuollessa, vaan muiden tuli jatkaa hänen ajatustensa kehittelyä. Kirjoittaminen oli siis jatkuvaa korjailua, kieltämistä, muuttelua. Jo kirjoittamisen lähtökohdan, kielen, olemuksen kannalta tämä on mitä ymmärrettävintä - onhan kieli on jo jotain perittyä ja annettua, jonka me omimme ja jonka piirissä me jäljittelemme sanomisiamme yhä uudelleen ja uudelleen.

Grant Morrisonin vuosina 1989 - 1992 kirjoittamassa Doom Patrol -sarjakuvassa on kyse juuri edellä mainitusta. Sen kitschmäinen huolettomuus ja skitsoidinen liioittelu luovat värikkään, popkulttuurista kyllästetyn näyttämön, jonka absurdistisissa ja itsetietoisissa kulisseissa joukko sosiogeneettisiä hylkiöitä yrittää selviytyä keskellä villiintynyttä, revittelevää todellisuutta. Morrison tulkitsee uudelleen ja ”turmelee” alun perin 1960- ja 1970-luvulla ilmestynyttä sarjaa, vandalisoi, anastaa ja kierrättää moninaisia, ristiriitaisiakin lähteitä. Doom Patrolin sivuilla ei olekaan eroa korkealla ja matalalla, asianmukaisella ja ei-asianmukaisella, kaikki on lainattua ja hetkellistä, kiihkeää jäljittelyä ja itseensä imemistä.


Morrisonin tekstejä yleensäkin lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että ideat ovat kuin viruksia, jotka pariutuvat toisten ideoiden kanssa, muuttavat muotoaan, vaihtavat kasvupaikkaa. Kuka siis keksi, että ideat voisi vangita tyhjiöön, että niiden käyttöä voisi rajoittaa, että niistä voisi tehdä yksityisomaisuutta, harvojen etuoikeutta?

Kuten jo alussa kirjoitin, ei tässä ole mitään uutta. Ja tietenkin nämä ovat vain teoreettisia näkökulmia. Käytäntöä valaisee kuitenkin seuraava kysymys: mikä tässä tekstissä on ”omaa”, mikä ”lainattua”?

Osaanko vastata esittämääni kysymykseen tämän tekstin kirjoittajana?

14.8.2007

Innoituksen pauloissa - muusat, genius, tiedostamaton

Antiikin mytologia nimeää yhdeksän muusaa, taiteiden ja tieteiden runotarta: Erato (hilpeät lemmenlaulut), Euterpe (huilunsoitto ja lyyrinen runous), Kalliope (eeppinen sankarirunous), Kleio (historia), Melpomene (tragedia), Polyhymnia (hymnirunous), Terpsikhore (kuorolyriikka ja piiritanssi), Thaleia (komedia ja idyllinen runous) ja Urania (tähtitiede).

Alun perin muusia oli vain yksi, runottareksi personoitu inspiraation lähde, mutta kun tällaisia luovia voimia ilmentyi useammilla aloilla, ajateltiin muusia sittemmin olevan yhdeksän. Ne olivat Zeuksen ja Mnemosynen kauniita tyttäriä, joiden johtaja oli Apollon ja joille oli pyhitetty aivan oma paikka - museo. (Atomi ja missi. Vierassanojen etymologinen sanakirja. WSOY, 1990.)


Muusat olivat siis tiedon ja inspiraation ruumiillistumia, jotka armollaan takasivat hedelmällisen luomisprosessin, mahdollistivat taiteilijan ylittää tavallisen minänsä rajat. ’Inspiraatio’ johtuukin latinan sanasta inspiratio, joka merkitsee sisäänhengitystä ja innoitusta - aluksi uskonnollista, mutta myöhemmin myös taiteellista. Sanan lähtökohtana on verbi inspirare, joka merkitsee sisään puhaltamista, hengittämistä tai tunteen synnyttämistä.

Tämän hengittämiseen liittyvän ulottuvuutensa kautta onkin mielenkiintoista vetää kaaria inspiraatiosta erilaisiin meditatiivisiin harjoituksiin, joissa korostetaan juuri hengityksen, sen luonnollisen rytmin ja tämän tarkkailemisen merkitystä. Näitä keskittymisharjoituksia hyödynnetään laajalti niin itä- kuin länsimaisissa mystisissä perinteissä ja tietenkin myös näiden ulkopuolella. Yhteistä näille tuntuu kuitenkin olevan juuri tietynlaisen tietoisuuden lisääminen ja tuleminen osaksi tuntemuksia, joita ei muita polkuja pitkin välttämättä saavuteta.

Näiden harjoitteiden rinnalle voidaan asettaa myös erilaiset muuntuneet tietoisuudentilat, joiden kautta on mahdollista päästä käsiksi tietoon, jonka katsotaan olevan tavallisten kognitiivisten kykyjen saavuttamattomissa. Innoittumisen voi siis katsoa vaativan omanlaisensa tajunnantason, yleensä juuri jostakin normaalina pidetystä eroavan. Tai toisaalta luovia pyrkimyksiä sähköistävää voimaa on selitetty yksilölle ominaisella, erityisellä luonnollisella hengellä tai olemuksella, geniuksella, joka liittyy latinan sanaan ingenium - luontainen ominaisuus, taipumus, kyky.

Taiteiden saralla nämä ”poikkeustilat” ovat saaneet vaihtelevia muotoja: muun muassa brittiläisen taitelijan ja mystikon William Blaken (1757 - 1827) on sanottu kuvanneen runojaan ja maalauksissaan töiksi, jotka syntyivät ilman harkintaa ja jopa hänen tahtonsa vastaisesti, aivan kuin sanelun mukaan, määräyksestä. Ajatus geniuksesta, jostakin kykyyn sidotusta, muuttuikin romantiikan kuluessa vähitellen ajatukseen nerosta, näkijästä, joka toimi jonkin myötäsyntyisen ja irrationaalisen ohjauksesta ”luonnollisen” ylittäen ja kontrollin ulkopuolella.

Eräänä inspiraation jatkettuna tai tiivistettynä muotona on pidetty myös niin sanottua automaattikirjoittamista tai -piirtämistä, tahdosta riippumatonta toimintaa, jossa taiteilija tukahduttaa kätensä tietoisen liikkeen ja antaa tiedostamattoman ottaa komennon (ks. edelleen The Oxford Dictionary of Art). Automatismia hyödynnettiin laajalti varsinkin surrealismin parissa: André Breton (1896 - 1966) kehottikin kirjoittamaan ”sattumanvaraisesti” ja ilman minkäänlaista erityistä aietta, koska tällä tavalla tuotettu kirjoitus kuvaa juuri tiedostamattoman tuntemattomia virtauksia.

Automatismi esiintyi voimakkaasti myös brittiläisen taiteilijan ja okkultistin Austin Osman Sparen (1886 - 1956) näkemyksissä. Kirjassaan The Book of Pleasure (I-H-O Books, 2005, julkaistu alunperin 1913) Spare kirjoittaa, kuinka taiteen ”ainoa laki on sen spontaanisuus” (s. 55), kuinka ”inspiraatio sijaitsee aina tyhjässä hetkessä” ja kuinka ”useat suurista löydöistä ovat satunnaisia, yleensä näännytetyn mielen aikaan saamia” (s. 48). Näin ollen innoitus on mukana olemisen, ei niinkään keksimisen tai löytämisen tuotosta.

1900-luvulle tultaessa taiteellinen innoitus kiertyikin yhä etenevässä määrin sisäänpäin, syvälle taiteilijan psyykeen uumeniin. Tähän muutokseen vaikutti osaltaan psykoanalyysi. Muun muassa Carl Gustav Jungin (1875 - 1961) teoretisoinnin mukaan taiteilija on virittynyt johonkin persoonattomaan, johonkin henkilökohtaisen kokemuksen ulkopuolella olevaan - toisin sanoen kollektiiviseen tiedostamattomaan, jossa sijaitsevat arkkityypit ja myytit, yleismaailmalliset symbolit ja kuvat, joissa merkitys on kasaantunut merkityksen päälle.

Porttina näiden merkityslähteiden luo on pidetty mielikuvitusta, joka Sparen mukaan on ”todeksi uneksimista”. Tai jollei portti ole täysin sopiva tapa kuvata asiaa, niin ehkä olisi parempi puhua lautasta, joka tahdolla ja huolella luotsattuna tarjoaa sekä keinon päästä jonnekin että tilaisuuden ihailla reitin varrella avautuvia häikäiseviä näköaloja. William Blaken mukaan taiteen avulla onkin mahdollista saavuttaa yhteys tähän mielikuvituksen ikuiseen todellisuuteen.