Erikseen yhdessä - tai kuinka kytkeä itsensä välittömään maailmaan

Kosmologi Joel R. Primack kirjoittaa maailmanjärjestystä hahmottelevista esityksistä seuraavasti:

"Jokaisella antropologian tuntemalla perinteisellä kulttuurilla on ollut kosmologiansa - tarinansa siitä, kuinka maailma sai alkunsa ja kuinka ihmiset asettuivat sen puitteisiin. Tarkoituksenmukainen kosmologia juurruttaa ihmisten jokapäiväiset odotukset toisistaan maailmankaikkeuden laajempiin kaavoihin. Tällainen jaettu kosmologia on kenties oleellinen menestyksellisen yhteisön ja jopa yksilön mielenterveyden kannalta. Kyseisen ymmärryksen ei tarvitse olla tieteellisesti täsmällistä. [...] Yksikään kuvaus ei kuitenkaan ole koskaan täysin tarkka, ellei se ole maailmankaikkeus itse. Mikään kartta ei edusta koko maastoa." ("In A Beginning...".)

Kokemuspohjaa näistä "perimmäisistä" tarinoista voi edelleen valottaa käsiteparilla idios kosmos/koinos kosmos. Näistä ensimmäinen (kreikan sanoista 'yksityinen' ja 'maailmanjärjestys') viittaa omakohtaiseen ja jälkimmäinen (kreikan sanasta 'yhteinen') jaettuun todellisuuteen tai universaaliin järjestykseen. Idios kosmos on siis se henkilökohtainen näkemys maailmankaikkeudesta, jota meistä jokainen kuljettaa mukanaan, ja koinos kosmos se, mitä yleisesti ajatellaan objektiivisena maailmankaikkeutena.

Näin ollen voidaan sanoa - Emmanuel Carrèrea seuraten -, että käsite 'todellisuus' on ainoastaan sopiva tapa viitata koinos kosmokseen, joka - tarkkaan ottaen - on vain meidän käsityksemme objektiivisesta todellisuudesta. Eikö? Todellisuus on siis vain tietynlainen sopimus ihmisten kesken, jotka yrittävät luoda jonkinlaisen vakaan pohjan keskinäisille suhteilleen, ja tässä valossa koinos kosmos näyttäytyykin eräänlaisena diplomaattisena fiktiona, kertomuksena.

Käsiteltäessä näinkin perustavia kysymyksiä on kuitenkin aina vaara lipsua vääränä pidettyyn suuntaan. Niinpä, kun jonkun idios kosmos poikkeaa liian suuresti siitä, mitä ajatellaan koinos kosmoksena, pidetään tätä jollain tavalla vajaamielisenä. Ei siis olekaan täysin merkityksetöntä, että sana idios on pohjana muun muassa englannin sanalle idiot. Yleisestä, hyväksytystä viitekehyksestä poikkeava henkilökohtainen perspektiivi onkin siis varma merkki mielisairaudesta.

Käsitepari idios kosmos/koinos kosmos näyttelee merkittävää roolia tieteiskirjailija Philip K. Dickin (1928 - 1982) tuotannossa, jonka paranoian, epävarmuuden ja riippuvuuksien värittämä elämä täyttää useita psykologisten epätasapainojen oppikirjaesimerkeistä. Dickin 1950-, 1960- ja 1970-luvulla työstämät - joidenkin mielestä jopa profeetalliset - näkymät tulevaisuudesta ja ihmisestä keskittyvät pääsääntöisesti juuri tilanteisiin ja murtumakohtiin, joissa todellisuus paljastuu loppujen lopuksi aivan muunlaiseksi, kuin minä sitä yleisesti pidetään. Kysymykset ihmismielestä, elämästä, kuolemasta, uskosta ja rakkaudesta punoutuvat ilmestyksissään pyörryttäviksi kudelmiksi, joita kyllästävät edelleen voimakkaasti Dickin omaelämäkerralliset elementit.

Dick pitikin itseään "fiktiota tuottavana filosofina", eikä niinkään "perinteisenä romaanikirjailijana". Hän sanoi tarinoidensa olevan valjastettu "saattamaan hänen omat havaintonsa sanamuotoon" ja piti niiden ytimenä totuutta taiteen sijasta. Hän kertoi siis peittelemättömän totuuden todellisuuden luonteesta, vaikkei pystynytkään tekemään mitään "sen lievittämiseksi tekojen tai selitysten kautta". Tämä lähes epätoivoisen rehellinen pyrkimys halkoikin Dickin kokemuksia, etsintää ja varmuuden kaipuuta koko hänen elämänsä ajan - niin hänen kirjojensa kuin oman idios kosmoksensa saralla. (Tarkempana johdatuksena Dickin elämään toimii mainiosti esimerkiksi jo edellä mainitun Emmanuel Carrèren oiva teos I Am Alive & You Are Dead: A Journey Into The Mind Of Philip K. Dick.)

Kaipuu kohti perimmäistä totuutta tai yhteyttä on luonnehtinut ihmiskunnan kokemusta itsestään, ympäristöstään ja historiastaan sen heräämisestä lähtien. Tähän perimmältään mystiseen kokemukseen on sittemmin vuosisatojen kuluessa lomittunut niin loogisia, matemaattisen analyyttisia kuin transsendentaalisen ideaalisia ajattelunhaaroja. Yhteistä näille on kuitenkin juuri halu päästä tietynlaisen loppu- tai paremminkin alkuratkaisun, tietynlaisen kaiken järjestävän periaatteen, logoksen (jolla on useita eri merkityksiä, muun muassa 'puhe', 'merkitys', 'ajattelu', 'järki', 'sääntö' ja 'oppi') lähteille. Tämän mysteerin ratkaisemiseen liittyvää oivallusta voidaan edelleen kuvata termillä gnosis (kreikan sanasta 'tieto'), joka sisältää sen itsetietoisuuden tilan, vapauttavan tiedon, jonka valossa ihmisen alkuperä ja päämäärä avautuvat.

Ajatus kaipuusta viittaa edelleen vahvasti ajatukseen erosta, joka ajaa ihmiset juuri etsimään keinoja purkaa tämä pulmallinen tilanne ja pyrkimään kohti jotain erottamatonta, kokonaista. Viitaten tähän peruslähtökohtaan on Alan Moore kirjoittanut seuraavasti:

"Vanhan testamentin Luoja ja vastasyntynyt pienokainen ymmärtävät alussa sekä maailmankaikkeuden että itsensä yhtenä erottamattomana yksilönä. [...] Antaessaan asioille nimet Jumala ja lapsi yhtä lailla erottavat itsensä kaikesta muusta kielen välityksellä, jakavat maan taivaasta, kalat linnuista ja luovat näin moninaisen maailmankaikkeuden ympärilleen." (Promethea #32.)

Tämän näkökulman mukaan asioiden taustalla piilee juuri nimeäminen, kielen ja sanojen oleellinen rooli todellisuuden hahmottamisessa, sen merkityksellistämisessä. Lisäksi tätä kautta korostuu myös se vaikeus, joka liittyy välittömiä kokemuksia määrittelevien termien, kuten logos - jonka yleisin merkitys on kuin onkin 'sana' - tai gnosis kääntämiseen. Toisaalta me siis muokkaamme todellisuutta sanoilla, yritämme asettaa sen tiettyihin ruutuihin ja muotteihin kielen avulla, toisaalta se taas väistämättä jakaa kaiken kahdeksi, toimii erojen synnyttäjänä.

Vanha alkemian periaate julistaa kuitenkin, että "kaikki on yhtä" - hen to pan. Toinen alkemian peruste kuuluu puolestaan "erota ja yhdistä" - solve et coagula. Ja loppujen lopuksi juuri tästä tuntuu olevan kyse näiden hajanaisten pohdintojen kohdalla: kuinka voittaa jakautuminen, irtaantuminen, kuinka yhdistää ja uudelleen liittää kaikki paremmaksi ja tarkemmaksi kuvaksi.

Uskoakseni tämän sisäistämiseen ei johda kuitenkaan tietty yksi, oikea tie. Argentiinalaista fabulistia, Jorge Luis Borgesia, mukaillen voisi mieluummin puhua useista haarautuvista poluista, jotka sisältävät lukuisista mahdollisuuksista samanaikaisesti yhden ja kaikki ja joiden varrella tiivistyy käsitys yhdestä hetkestä jokaisena hetkenä, yhdestä ihmisestä kaikkina ihmisinä ja lopulta siitä, joka tai mikä on kaikki.

Näin ollen kyse ei ole niinkään jostakin opista kuin tekniikasta, jolla löytää nämä polut ja se tahti, jolla lähteä kulkemaan niitä eteenpäin.

Nämä ovat premissit.

On kotitehtävien vuoro.