30.7.2007

"It's either this... or prison" - dandyismi, kieltäytyminen, Morrissey

”Yksimielisyys saa minut tuntemaan, että olen sittenkin väärässä.”
Oscar Wilde

Dandyismi on monitahoinen, aikojen kuluessa vaihteleviakin painotuksia saanut ilmiö, joka pelkistetään usein vain ulkoista tyylittelyä tai ylenmääräistä aineellista eleganssia korostavaksi suuntaukseksi. Kyse on kuitenkin jostain hieman ”syvemmälle” menevästä: historiallisesti dandyismi liittyy ennen kaikkea siihen, miten romantiikan taiteilijat pyrkivät määrittelemään todellisuutta teollistumisen ja massakulttuurin pyörteissä. Sen pääasiallisena polttoaineena voidaan pitää tahtoa kamppailla tavanomaista ja tasapäistävää vastaan kaikissa sen nykyisissäkin vivahteissa.

Charles Baudelairen (1821 - 1867) kuuluisan esseen ”Modernin elämän maalari” mukaan dandy tuntee ”kiihkeää tarvetta tehdä itsestään poikkeusyksilö kaikissa ulkoisen sopivaisuuden rajoissa”. Hän pyrkii hämmästyttämään ja kokee ”pöyhkeää tyydytystä siitä, ettei itse hämmästy koskaan”. Dandyn suurin intohimo onkin ”ennen kaikkea erottautuminen”. (Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, s. 210. Desura, 2001.)

Baudelairen edellä mainitun esseekokoelman suomentanut Antti Nylén on luonnehtinut edelleen, että dandyismi on omavaltaista persoonan pyhittämistä aikana, jota Jumala tai historia ei enää vakuuta. Ajatukseen lujasta mielenlaadusta ja ”koko maailman moraalisen rakenteen hienovaraisesta ymmärryksestä” (emt.) liittyy kuitenkin väistämättä melankolian ja yksinäisyyden henki, jota vasten dandyn ”sankarillinen” stoalaisuus, hänen provosoiva asenteensa kaikessa viileydessään vain entisestään korostuu. Niinpä dandy saattaakin olla kärsivä ihminen, ”mutta jos hän kärsii, hän hymyilee kuin spartalainen, jota ketunpoika raatelee” (emt.).

Toisaalta tässä ”marttyyriudessa” on kuitenkin myös oma sisäinen, käänteinen puolensa: Nylénin suomentaman esseekokoelman arvostelussa Antti Hynönen toteaakin, että

”luonnollisesti Baudelairen dandy on vähintään yhtä paradoksaalinen hahmo kuin moderni taiteilijakin. Dandy on Baudelairen mukaan itseriittoinen, mutta toisaalta, mikäli dandyn ensisijaisena tavoitteena on distinktio, on hän nimenomaan riippuvainen siitä 'ulkopuolesta', jota vastaan hän eron kautta itsensä määrittelee. Jos dandy onkin porvarillisen yhteiskunnan vastapooli, hän on sellaisena samalla hahmo, joka voidaan tunnistaa, joka oikeastaan voi olla olemassakin, vain tämän yhteiskunnan sisällä”. (”Paradoksien mies”.)

Tämä paradoksaalisuus, ambivalenttisuus kanavoituu moniin eri tapoihin olla ja toimia, muun muassa ironiaan. Niinpä ei olekaan ihme, että ironia - ja luonnollisesti myös itseironia - on tullut tunnetuksi dandyn tunnusomaisena strategiana - purevimmin ehkäpä juuri Oscar Wilden (1854 - 1900) kohdalla, joka puolestaan on edelleen laulaja Steven Patrick Morrisseyn (s. 1959) esikuvista suurin.

Wilde tunnetaan myös lähtemättömän sanankäytön ja nokkeluuden - jota englannissa kutsutaan termillä wit ja joka ei tarkoita pelkästään älyä, nokkeluutta tai sanavalmiutta, vaan näitä kaikkia ja vielä jotain muuta - mestarina, ja yhtä lailla nämä määreet ovat olennainen osa myös Morrisseyn "hahmoa”, hänen kompleksista julkista kuvaansa ja sanomisiaan.

”I can’t be wrong about everything. I can’t be… it’s impossible.” Kyseiset sanat Morrissey suuntaa yleisölleen vuonna 2005 taltioidulla Live at Earls Court -levyllä. Morrisseyn maine kärjistämisen, liioittelun ja melodraaman saralla onkin kiistämätön. Lisäksi hän on vienyt ajatuksen ironiasta keinona, jolla ”lyödyt kostavat voittajilleen”, omaan kiistattomaan huippuunsa: jo vuonna 1991 hän julisti NME:n haastattelussa, että "riippumatta siitä, mitä ihmiset sanovat, minä olen voittanut". Näin ollen Antti Nylénin huomio siitä, että eräs dandyismin ytimistä piilee juuri passiivisessa aggressiossa, ei Morrisseyn kohdalla olekaan kovin yllättävää (ks. ”Minä ja Morrissey. Merkintöjä erään äänen olemuksesta ja vaikutuksesta”).


Edelleen Nylén hahmottelee itsensä estämisen ja kieltäytymisen dandyn hyveisiin (emt.). Morrisseyn kohdalla tämä on tarkoittanut muun muassa jo uran alkuvaiheessa annettua selibaattipäätöstä ja haluttomuutta puhua seksuaalisuudestaan. Morrisseyn itsepintainen mutta johdonmukainen asenne on ärsyttänyt monia, kysymyksen ympärillä on käyty hermostunutta tanssia jo vuosia, ja useat ovatkin sitä mieltä, kuin tämä olisi se yksi ainoa palanen, jonka ”todellisen” Morrisseyn ratkaiseminen vaatisi.

Tätä kaikkea vasten onkin mielenkiintoista, että Morrisseyn uusimmalla levyllä Ringleaders of the Tormentors (Attack, 2006) pelastus - ehkäpä jopa sanan jokaisessa merkityksessä - löytyy lihallisuuden myötä. Siinä missä klassinen dandy - ja aiemmin toki Morrisseykin - vastustaa ruumiillisuutta, koska ”vasta ruumiissa aika tuntuu todelta” ja koska ”elämä on raadollista ja sotkuista, ihmiset ovat lyhytikäisiä, rappeutuvia ja helposti sairastuvia petoja” (Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, s. 333), kokee Morrissey viimein pelastuksen ja syntymänsä juuri tämän ”sotkuisuuden” kautta:

”At last I am born
Living the one true free life born
I once thought I had numerous reasons to cry
And I did, but I don’t anymore
Because I am born, born, born
At last I am born
At last I am born

It took me a long, long time
But now I am born
I once was a mess of guilt because of the flesh
It’s remarkable what you can learn
Once you are born, born, born”.

Toisaalta jo edellä mainitun paradoksaalisuuden valossa tämä ei ole niinkään oudoksuttavaa - itse asiassa melkeinpä päinvastoin. On kuin vuosien ja taas vuosien mittaisen kiirastulen pitikin purkautua juuri tällä nimenomaisella tavalla: vaikka halu onkin koettu jonakin ansaitsemattomana, on se yhtä kaikki ollut aina kiusaavaa ja vaativaa. Katolisen kulttuuripiirin - josta dandyismikin aikoinaan ponnisti - ankarat säännöt, sen kieltäytymisen ja maailmalle selän kääntämisen ihannointi, ylenkatse ja masokismi ovat toki vieläkin havaittavissa Morrisseyn lyriikoissa, mutta näiden ohella vaikuttaa yhä voimallisemmin tunne, jonka myötä "the heart feels free, the heart feels free” - keskellä tukahduttavinta ”sikolättiäkin”.

Oli kyseessä sitten pelastus tai lankeemus - enkä ryhdy setvimään asiaa tässä yhteydessä tämän tarkemmin -, on jotain oleellista joka tapauksessa täytetty. Alituinen, tuskallinen tyytymättömyys ja kyvyttömyys ovat kuin ovatkin voitettavissa.

Aika tosin näyttää, onko tämä vain tilapäinen torjuntavoitto vai kenties jotain pysyvämpää.


(Mutta kuinka ihmeelliseltä oikeassa olemisen sietämätön keveys tämän kaiken jälkeen tuntuukaan…)

”Jos kertoo totuuden, tulee varmasti ennemmin tai myöhemmin ilmi.”
Oscar Wilde

5.7.2007

Erikseen yhdessä - tai kuinka kytkeä itsensä välittömään maailmaan

Kosmologi Joel R. Primack kirjoittaa maailmanjärjestystä hahmottelevista esityksistä seuraavasti:

"Jokaisella antropologian tuntemalla perinteisellä kulttuurilla on ollut kosmologiansa - tarinansa siitä, kuinka maailma sai alkunsa ja kuinka ihmiset asettuivat sen puitteisiin. Tarkoituksenmukainen kosmologia juurruttaa ihmisten jokapäiväiset odotukset toisistaan maailmankaikkeuden laajempiin kaavoihin. Tällainen jaettu kosmologia on kenties oleellinen menestyksellisen yhteisön ja jopa yksilön mielenterveyden kannalta. Kyseisen ymmärryksen ei tarvitse olla tieteellisesti täsmällistä. [...] Yksikään kuvaus ei kuitenkaan ole koskaan täysin tarkka, ellei se ole maailmankaikkeus itse. Mikään kartta ei edusta koko maastoa." ("In A Beginning...".)

Kokemuspohjaa näistä "perimmäisistä" tarinoista voi edelleen valottaa käsiteparilla idios kosmos/koinos kosmos. Näistä ensimmäinen (kreikan sanoista 'yksityinen' ja 'maailmanjärjestys') viittaa omakohtaiseen ja jälkimmäinen (kreikan sanasta 'yhteinen') jaettuun todellisuuteen tai universaaliin järjestykseen. Idios kosmos on siis se henkilökohtainen näkemys maailmankaikkeudesta, jota meistä jokainen kuljettaa mukanaan, ja koinos kosmos se, mitä yleisesti ajatellaan objektiivisena maailmankaikkeutena.

Näin ollen voidaan sanoa - Emmanuel Carrèrea seuraten -, että käsite 'todellisuus' on ainoastaan sopiva tapa viitata koinos kosmokseen, joka - tarkkaan ottaen - on vain meidän käsityksemme objektiivisesta todellisuudesta. Eikö? Todellisuus on siis vain tietynlainen sopimus ihmisten kesken, jotka yrittävät luoda jonkinlaisen vakaan pohjan keskinäisille suhteilleen, ja tässä valossa koinos kosmos näyttäytyykin eräänlaisena diplomaattisena fiktiona, kertomuksena.

Käsiteltäessä näinkin perustavia kysymyksiä on kuitenkin aina vaara lipsua vääränä pidettyyn suuntaan. Niinpä, kun jonkun idios kosmos poikkeaa liian suuresti siitä, mitä ajatellaan koinos kosmoksena, pidetään tätä jollain tavalla vajaamielisenä. Ei siis olekaan täysin merkityksetöntä, että sana idios on pohjana muun muassa englannin sanalle idiot. Yleisestä, hyväksytystä viitekehyksestä poikkeava henkilökohtainen perspektiivi onkin siis varma merkki mielisairaudesta.

Käsitepari idios kosmos/koinos kosmos näyttelee merkittävää roolia tieteiskirjailija Philip K. Dickin (1928 - 1982) tuotannossa, jonka paranoian, epävarmuuden ja riippuvuuksien värittämä elämä täyttää useita psykologisten epätasapainojen oppikirjaesimerkeistä. Dickin 1950-, 1960- ja 1970-luvulla työstämät - joidenkin mielestä jopa profeetalliset - näkymät tulevaisuudesta ja ihmisestä keskittyvät pääsääntöisesti juuri tilanteisiin ja murtumakohtiin, joissa todellisuus paljastuu loppujen lopuksi aivan muunlaiseksi, kuin minä sitä yleisesti pidetään. Kysymykset ihmismielestä, elämästä, kuolemasta, uskosta ja rakkaudesta punoutuvat ilmestyksissään pyörryttäviksi kudelmiksi, joita kyllästävät edelleen voimakkaasti Dickin omaelämäkerralliset elementit.

Dick pitikin itseään "fiktiota tuottavana filosofina", eikä niinkään "perinteisenä romaanikirjailijana". Hän sanoi tarinoidensa olevan valjastettu "saattamaan hänen omat havaintonsa sanamuotoon" ja piti niiden ytimenä totuutta taiteen sijasta. Hän kertoi siis peittelemättömän totuuden todellisuuden luonteesta, vaikkei pystynytkään tekemään mitään "sen lievittämiseksi tekojen tai selitysten kautta". Tämä lähes epätoivoisen rehellinen pyrkimys halkoikin Dickin kokemuksia, etsintää ja varmuuden kaipuuta koko hänen elämänsä ajan - niin hänen kirjojensa kuin oman idios kosmoksensa saralla. (Tarkempana johdatuksena Dickin elämään toimii mainiosti esimerkiksi jo edellä mainitun Emmanuel Carrèren oiva teos I Am Alive & You Are Dead: A Journey Into The Mind Of Philip K. Dick.)

Kaipuu kohti perimmäistä totuutta tai yhteyttä on luonnehtinut ihmiskunnan kokemusta itsestään, ympäristöstään ja historiastaan sen heräämisestä lähtien. Tähän perimmältään mystiseen kokemukseen on sittemmin vuosisatojen kuluessa lomittunut niin loogisia, matemaattisen analyyttisia kuin transsendentaalisen ideaalisia ajattelunhaaroja. Yhteistä näille on kuitenkin juuri halu päästä tietynlaisen loppu- tai paremminkin alkuratkaisun, tietynlaisen kaiken järjestävän periaatteen, logoksen (jolla on useita eri merkityksiä, muun muassa 'puhe', 'merkitys', 'ajattelu', 'järki', 'sääntö' ja 'oppi') lähteille. Tämän mysteerin ratkaisemiseen liittyvää oivallusta voidaan edelleen kuvata termillä gnosis (kreikan sanasta 'tieto'), joka sisältää sen itsetietoisuuden tilan, vapauttavan tiedon, jonka valossa ihmisen alkuperä ja päämäärä avautuvat.

Ajatus kaipuusta viittaa edelleen vahvasti ajatukseen erosta, joka ajaa ihmiset juuri etsimään keinoja purkaa tämä pulmallinen tilanne ja pyrkimään kohti jotain erottamatonta, kokonaista. Viitaten tähän peruslähtökohtaan on Alan Moore kirjoittanut seuraavasti:

"Vanhan testamentin Luoja ja vastasyntynyt pienokainen ymmärtävät alussa sekä maailmankaikkeuden että itsensä yhtenä erottamattomana yksilönä. [...] Antaessaan asioille nimet Jumala ja lapsi yhtä lailla erottavat itsensä kaikesta muusta kielen välityksellä, jakavat maan taivaasta, kalat linnuista ja luovat näin moninaisen maailmankaikkeuden ympärilleen." (Promethea #32.)

Tämän näkökulman mukaan asioiden taustalla piilee juuri nimeäminen, kielen ja sanojen oleellinen rooli todellisuuden hahmottamisessa, sen merkityksellistämisessä. Lisäksi tätä kautta korostuu myös se vaikeus, joka liittyy välittömiä kokemuksia määrittelevien termien, kuten logos - jonka yleisin merkitys on kuin onkin 'sana' - tai gnosis kääntämiseen. Toisaalta me siis muokkaamme todellisuutta sanoilla, yritämme asettaa sen tiettyihin ruutuihin ja muotteihin kielen avulla, toisaalta se taas väistämättä jakaa kaiken kahdeksi, toimii erojen synnyttäjänä.

Vanha alkemian periaate julistaa kuitenkin, että "kaikki on yhtä" - hen to pan. Toinen alkemian peruste kuuluu puolestaan "erota ja yhdistä" - solve et coagula. Ja loppujen lopuksi juuri tästä tuntuu olevan kyse näiden hajanaisten pohdintojen kohdalla: kuinka voittaa jakautuminen, irtaantuminen, kuinka yhdistää ja uudelleen liittää kaikki paremmaksi ja tarkemmaksi kuvaksi.

Uskoakseni tämän sisäistämiseen ei johda kuitenkaan tietty yksi, oikea tie. Argentiinalaista fabulistia, Jorge Luis Borgesia, mukaillen voisi mieluummin puhua useista haarautuvista poluista, jotka sisältävät lukuisista mahdollisuuksista samanaikaisesti yhden ja kaikki ja joiden varrella tiivistyy käsitys yhdestä hetkestä jokaisena hetkenä, yhdestä ihmisestä kaikkina ihmisinä ja lopulta siitä, joka tai mikä on kaikki.

Näin ollen kyse ei ole niinkään jostakin opista kuin tekniikasta, jolla löytää nämä polut ja se tahti, jolla lähteä kulkemaan niitä eteenpäin.

Nämä ovat premissit.

On kotitehtävien vuoro.