Hetki alakulon seurassa - vieraana valtamerentutkija Steve Zissou

Antiikin Kreikassa melankolinen ihminen kärsi mustan sapen ylituotannosta - tästä sana melankholikós, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”mustan sapen vaivaamaa”. Ruumiillisten vatsaoireiden lisäksi musta sappi aiheutti myös outoja ryppyjä sieluntilaan, josta nykyinen käsitys melankoliasta tuntuu juontavan juurensa.

Melankoliaa pidettiin samankaltaisena tilana kuin kuumeetonta alakuloisuutta - joka oli puolestaan seurausta päähänpinttymistä -, ja se saattoi antiikin kreikkalaisten mukaan toimia alkusoittona erilaisille vaivoille: myrkyllisiä lääkkeitä kohtaan tuntemalle epäluulolle, ihmisvihalle, yksinäisyyden kaipuulle, taikauskoisuudelle tai ylipäänsä vain elämään kyllästymiselle. Melankolian puhkeamista edelsi aina aiheettomana pidetty hiljaisuus, synkeys tai hitaus. Taudin puhkeamisen myötä potilas kärsi kivuista ja häntä kalvoivat kammottavat valveunet - monet toivoivat kuolevansa, vajosivat horrokseen tai vain tylsistyivät lähtemättömästi. Melankoliaa todettiin esiintyvän useammin miehillä kuin naisilla. (ks. tarkemmin Antiikin ajan käsityksiä mielisairauksista.)

Nykymerkityksessään melankolia käsitetään alakuloisuutena, apeutena tai raskasmielisyytenä, jonakin epämääräisen haluttomuuden alhona, johon liittyy surun, manian tai nostalgisen ikävän tummia, raskaita ja joskus synkkiäkin piirteitä.

Monet näistä oireista luonnehtivat Wes Andersonin käsikirjoittaman ja ohjaaman Steve Zissoun vedenalainen maailma -elokuvan (The Life Aquatic With Steve Zissou, 2004) päähenkilön olemusta, hänen itsesäälin ryvettämiä mietteitään ja maanisia toimiaan. Andersonin elokuvissa esiintyy laajemmaltikin haikean herkkä juonne, jossa itsetietoisen kevyehkö, pokerinaamainen huumori on aina valmis lyömään kättä murheellisten ja traagistenkin kohtaloiden kanssa.

Kuka sitten on Steve Zissou? Steve Zissou (Bill Murray) on - lämminhenkisen parodian merkeissä - Jacques-Yves Cousteau -tyylinen, eksentrinen valtamerentutkija, joka tunnetaan ympäri meriä ulottuvista retkistään ja näitä valottavista dokumenttielokuvista. Kansainvälisesti tunnustettu ura on kuitenkin ollut laskujohteinen jo vuosien ajan, ja viimeisimmän tutkimusmatkan myötä Zissou kokee henkilökohtaisen murhenäytelmän, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä ja kollegansa joutuu mysteerisen ”jaguaarihain” syömäksi. Lisäksi matkasta kertova elokuva saa laimean hämmentyneen vastaanoton ja näin rahoitus- ja avio-ongelmien kanssa yhä sekavimmissa kursseissa ajelehtiva Zissou on valmis ajamaan tunne-elämänsä peruuttamattomasti karille.

Käymistilastaan huolimatta Zissou suuntaa itsepäisesti takaisin ulapalle kostaakseen ystävänsä kuoleman: hänen yksisilmäinen aikomuksensa on metsästää jaguaarihai käsiinsä, räjäyttää se kappaleiksi ja todistaa samalla sen olemassaolo suurelle, epäilevälle yleisölle - ja lunastaa näin sekä henkilökohtainen että julkinen arvo yhdessä monomaanisessa paketissa. Eklektisen miehistönsä, hänestä henkilökuvaa tekevän journalistin ja yllättäen estradille ilmaantuvan, mahdollisen poikansa kera Zissou astuu laivaansa harhaisten olettamuksiensa, Campari-pullojensa ja pikkupoikamaisten oikkujensa kanssa kohdatakseen Valkoisen valaansa. Zissou’n laivan, Belafonten, aallokossa draama ja komedia uivatkin rinta rinnan kirjavien lajityyppien ja brasilialaisen muusikko-näyttelijä Seu Jorgen akustisten David Bowie -tulkintojen siivittäminä.

Huolimatta Vedenalaisen maailman itsetarkoituksellisista ”omituisuuksista”, kitschistä ja viattomasta naiiviudesta - joista sitä on mielestäni turhankin kovalla kädellä moitittu -, esittää se tarinansa ja Zissou’n purjehduksen kaikessa häilyvyydessään ja banaalisuudessaan, ja juuri näihin seikkoihin konkretisoituu idea tarkoituksettomuuteen heräämisestä mitä kirkkaimmin; aivan kuten Vedenalainen maailma, myös muu todellisuus on täynnä harha-askelia, vilppilähtöjä ja suuntimia, jotka tuntuvat johtavan vain umpikujiin. Ja kaikessa tässä piilee jotain melankolisen vilpitöntä, samaan aikaan sekä mieletöntä että arvokasta - unohtamatta tietenkään sitä vapauttavan sarkastista henkeä, jolla nämä asiat esitetään.

Eräässä vaiheessa Zissou kysyykin katse - luonnollisesti - horisonttiin suunnattuna: ”Mitä minulle tapahtui? Menetinkö kykyni? Onnistunko enää ikinä?”

Ja muutamaa kohtausta ennen tätä yllättyneen loukkaantuneena: ”Ensimmäinen ajatus kapteenilla hänen havaitessaan kapinahenkeä on: ’Mitä olen tehnyt? Onko se minun syyni?’ Ettekö enää välitä minusta? Mitä minun pitäisi tehdä? En tiedä.”

Syyllistämisestä, välinpitämättömyydestä ja suoranaisesta neuvottomuudesta versoo kuitenkin hiljalleen ymmärrys jostain laajemmasta - kenties siitä, kuinka kaikesta huolimatta ja tästä eteenpäinkin vuorovedet jatkavat nousuaan ja laskuaan, meret käyntiään.

Edellä mainitussa on jotain hyvin 1800-lukulaista, jotain romantiikan piirteiden kanssa yhteneväistä. Sekin - laajassa mielessä - keskittyi juuri erikoispiirteisiin, yksilöllisyydestä kumpuaviin pyrkimyksiin, käsitykseen äärettömyydestä - niin maallisessa kuin uskonnollisessa - ja ihmiselämän irrationaaliseen puoleen. Näin ollen romantiikan henkeläiset kokivat itsensä suurten kosmisten ja historiallisten liikehdintöjen syleilemiksi erotuksena aiemmista puhtaan geometristä maailmaa ja mekanisoivaa järkeä vaalineista ideoista. He kokivat, että mielikuvitus oli se alus, jonka välityksellä ääretön tai ikuinen ilmaisi itsensä ja tuli näin itsestään myös tietoiseksi.

Tällä optimismin sävyttämällä heittäytymisellä oli kuitenkin myös kääntöpuolensa - “byronilaisen” kitkerä -, joka ruokki tuleaan melankolialla, kärsimyksellä, harhakuvitelmista heräämisellä, kaipauksella ja joissain tapauksissa myös kapinalla - ei vain yhteiskuntaa vaan koko maailmankaikkeutta vastaan. Tämä weltschmerz ei ollut kuitenkaan pelkkää poseerausta, vaan se halkoi muutosvoimaisena niin kirjallisuutta, kuvataiteita kuin filosofiaakin. (ks. edelleen Dictionary of the History of Ideas.)

Joka tapauksessa romantiikan kohdalla kyse oli ennen kaikkea tunteista - korskeista tai hauraista, hyvässä tai pahassa.

Zissou’n tapauksessa tunteiden ylivalta saa kuitenkin jälleen ironisen käsittelyn, sillä tunnustaessaan viimein poikansa, hän toteaa: ”Haluaisin ilmaista tunteeni, mutta saattaisin ruveta itkemään.”

Melankoliaa tuleekin käsitellä varoen, sillä se leijuu kiireettömimmin juuri hiljaisuudessa - oli tämä hiljaisuus kuinka valheellinen tahansa.