18.5.2007

Ruutujen välistä - eli välähdyksiä ambivalenssin, The Fablesin ja kommunikaation maisemiin

ambivalenssi vars. psyk. kahden vastakkaisen tarpeen t. tunteen samanaikaisuus; tunteiden kaksinaisuus.
(Kielitoimiston sanakirja, 1. osa, A-K. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2006)

Ristiriitaisuuden lähteet voivat olla moninaiset, matkattiin sitten psykologian, kulttuurin tai yhteiskunnan turvallisissa tai huonosti valaistuissa maastoissa. Kyse on kuitenkin lähes aina joksikin perustavaksi oletetusta konfliktista, jossa usein arvoihin ja moraaliin kietoutuvat seikat synnyttävät tarpeiden ja motiivien suhteen kuolleen kulman ja huoliteltujen selitysten kannalta epävarmuuden tilan. Semantikko Alfred Korzybskia seuraten voidaan kuitenkin sanoa, että ihmiset heijastavat itse kuvittelemansa vastakkaisuudet maailmaan, jolloin ristiriita on vain ihmisen mielessä ja tämän symboleissa, ei luonnossa.

Edelleen voidaan sanoa, että ristiriitaisuutta ei tarvitse tapauksesta toiseen nähdä pelkästään negatiivisessa valossa, vaan se voi tarkoittaa myös monitulkintaisuutta, jolloin tunnustetaan eri ilmiöiden moniulotteisuus ja niiden lukuisat keskinäiset suhteet. Ymmärryksen prosessit pohjaavatkin aina lukuisille erilaisille koodeille, symboleille ja merkeille, eikä yksikään näistä tavoista - tai niiden erityisistä muodoista, kuten kulttuurin kohdalla vaikkapa sarjakuvat - ole toisistaan erillinen saareke tyhjiössä. Niinpä esimerkiksi sarjakuviakin tuotetaan ja luetaan lukuisin eri tavoin ja niiden merkitykset muodostuvat aina suhteessa johonkin aikaan, paikkaan, sosiaaliseen tilaan ja kulttuuriseen kontekstiin.

Sarjakuvaa on lähes aina pidetty massa- ja lastenkulttuurina, ja vasta 1980-luvun lopulta alkaneen "kypsymisen" - johon vaikuttivat suuresti muun muassa Alan Mooren, Neil Gaimanin, Frank Millerin ja Grant Morrisonin kaltaiset tekijät - ja tästä virinneen akateemisen kiinnostuksen myötä ovat sarjakuvat saaneet osittaisen synninpäästönsä - jos ne nyt sitä koskaan halusivatkaan. Sarjakuvista on kieltämättä tullut yhä kompleksisempia, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö niiden tuottamiseen ja tulkitsemiseen olisi aina liittynyt jo mainittua monitulkintaisuutta tai moninaisia mielihyvän mahdollisuuksia. Ja vaikka sarjakuvalla on toki oma ilmaisukielensä, olisi laajassa mielessä rakentavinta ymmärtää se eräänä muistin, ajattelun ja tiedostamisen välineenä, erityisenä tiedon ja kommunikaation keinona, jolloin kyse on - kuten muunkin kulttuurisen toiminnan kohdalla - todellisuuden kokemisen muodoista, ymmärryksen rakenteista.

Kun puhutaan edelleen todellisuuden havaitsemiseen, sen lukemiseen tai tulkitsemiseen tai synnyttämiseen liittyvistä seikoista, on mahdotonta jättää huomiotta useita erilaisia ja useista erilaisista lähtökohdista kumpuavia tapoja maailmassa käymiseen ja näiden risteymiä, toisiinsa lomittumisia ja limittymisiä, joista versoo vuorostaan laaja paletillinen erilaisia tuntemuksia kokemuksesta toiseen - ja joista osa voi olla keskenään hyvinkin vastakkaisia. Omalla kohdallani tuorein esimerkki ambivalenssin epävakaalla reunalla tasapainoilemisesta liittyy The Fables -nimiseen sarjakuvaan.

The Fables on Vertigon kustantama suosittu sarja, joka tätä kirjoitettaessa on edennyt lehteen numero 61 kaavaillusta 100:sta. Sarjassa kaikki on saanut alkunsa tapahtumista, joiden myötä meille tuttujen satujen ja faabeleiden henkilöhahmot ovat joutuneet jättämään vanhat kotinsa ja mantunsa "Sielunviholliseksi" kutsutun uhkan ja tämän armeijoiden väkivaltaisten valloitusretkien tieltä. Faabelit, joiksi pakolaiset itseään kutsuvat, ovat sittemmin asettuneet New Yorkiin ja asustaneet siellä omassa yhteisössään muun maailman tietämättömien silmien alla. Näistä lähtökohdista käsin sarja kuvaa faabeleiden arkielämää nykyajassa sekoittaen useita kulttuurisia lajityyppejä hyvinkin onnistuneella tavalla. Sarjan kirjoittaja Bill Willingham onkin liittynyt sen pitkän tradition riveihin, joissa kukin sukupolvi omaksuu ja muokkaa vanhat legendat ja tarut, sankarit ja roistot omiin pyrkimyksiinsä ja toiveisiinsa.

Willingham ammentaa monista lähteistä, niin Grimmin-veljesten saduista ja popkulttuurista kuin 1900-luvun kirjallisuudesta tai eri kulttuurien kansantarinoista. Nämä runsaat elementit on valjastettu edelleen useiden lajityyppien käyttöön, joiden kirjo ulottuu etsiväkertomuksesta tilannekomediaan, urbaanista fantasiasta romanttiseen saippuaoopperaan. Keskeisten hahmojen ironinen uudelleen käsittely - esimerkkeinä "parannuksen" tehnyt iso paha susi, pavunvarsiseikkailuistaan tuttu itsekeskinen opportunisti Jaakko, lipevä naistenmetsästäjä Prinssi Uljas, eksistentialististen pulmien ristipaineessa loputonta esipuberteettia poteva Pinokkio, avio-ongelmien kanssa painivat Kaunotar ja Hirviö tai asein proletariaatin ehdotonta vallankumousta ajava Kultakutri - yhdistettynä terävään, humoristiseen dialogiin, saduista periytyvien ominaisuuksien ja kohtaloiden ravisteluun sekä lukuisiin herkullisiin sivuhahmoihin ja juonilankoihin tarjoavat sylin täydeltä kevyttä psykologisointia, intertekstien hurmaa ja ennen kaikkea viihdyttävää luettavaa. Tässä kaikessa tuntuukin - tietyllä tavalla - olevan kyse siitä, mistä elokuvakriitikko Robin Wood on kirjoittanut seuraavasti:

"Pienet lapset vaativat melkein loputonta toistoa - saman leikin leikkimistä kerran toisensa jälkeen. Kun he vihdoin alkavat väsyä täsmälleen saman asian toistoon he alkavat vaatia pientä vaihtelua: leikin on oltava yhä helposti tunnistettavissa mutta ei täysin ennustettavissa. Voidaan väittää, että tämä käyttäytymismalli muodostaa pohjan suurelle osalle siitä mielihyvästä, jonka aikuinenkin saa perinteisestä taiteesta". (Hollywood Vietnamista Reaganiin, s. 182. VAPK, 1989)

Mistä sitten kokemani tunteiden kaksinaisuus kyseistä sarjakuvaa kohtaan?

Syy tähän juontaa pääsääntöisesti sarjan numerosta 50, jossa faabeleiden edustaja kohtaa vihdoin heidän päävastustajansa silmästä silmään ja esittää tälle ultimaatuminsa, jonka moraalinen pohja omaa koodistoani vasten asetettuna näyttäytyy täysin kestämättömältä:

"Ever hear of a country called Israel?"
"Who knows? Maybe. Why's that important?"
"Here's what you need to know about it. Israel is a tiny country surrounded by much larger countries dedicated to its eventual total destruction."
"And why should that concern me?"
"Because they stay alive by being a bunch of tough little bastards who make the other guys pay dearly every time they do anything against Israel. Some in the wider world constantly wail and moan about the endless cycle of violence and reprisal. But since the alternative is non-existence, the Israelis seem determined to keep at it. They have a lot of grit and iron. I'm a big fan of them."
"Are you near to being done? I'd like to go back to sleep."
"Here's the part that concerns you. Fabletown has decided to adopt the Israel template in whole. You've no doubt guessed that you guys play the part of the vast powers arrayed against us. Every time you hurt us we're going to damage you much worse in return. It will always happen. Always. You're the only one who can end the cycle. And keep this in mind. You have a huge empire to protect. Guard the ten million most likely targets and there will still be a hundred million ripe, unprotected targets we can hit." (The Fables #50, s. 23 - 24)

Ensi katsomalta kyse ei ole niinkään sarjan sisäisistä ristiriitaisuuksista kuin lukijana kokemistani ristiriitaisista tuntemuksista: toisaalta nautin suunnattomasti useistakin sen edellä mainituista elementeistä, toisaalta taas edellinen esimerkki ei voi moraaliselta kannalta synnyttää voimakkaita vastareaktioita. Kyseisen analogian voi tietenkin lukea "pelkkänä" vertauksena niistä ongelmista, jotka nykymaailmaa riipivät, mutta tästä huolimatta tämä väkivaltaista ehdottomuutta uhkuva, kaikenlaisen kommunikaation poissulkeva sivallus tuntuu mitä sokeimmalta hypyltä tyhjän päälle - varsinkin kun samaan aikaan menetetään karkean yksinkertaistavalle käsittelylle se leikittelevän metafiktiivinen ote, joka sarjaa muutoin kyllästää. Lisäksi tämä seikka syö edelleen pohjaa siltä tärkeältä piirteeltä, jossa hahmojen ja tapahtumien rajat ovat olleet häilyviä, perinteiset moraliteetit ovat osoittautuneet yksioikoisiksi, eikä "hyvää" tai "pahaa" ole pidetty itsestäänselvyytenä.

Perinteisesti faabelin moraali on kuitenkin ollut juuri pienten ja alistettujen moraalia: siinä pienten täytyy taipua suurten maailmassa ja säilyttää oveluudella henkensä. Tämän myötä faabeleihin kuuluu keskeisesti opettavaisuus, mutta sen opettavaisuus ei kuitenkaan sisällä yhteiskuntakritiikkiä. Faabelit esittävät sen sijaan ajattoman ja yleispätevän moraalin, joka vetoaa vain yksilöön, ei yhteiskuntaan. Faabeleissa oleva yhteiskunta onkin sosiaalisesti konservatiivinen, niissä vallitseva sosiaalinen järjestys esitetään yleispätevänä. (ks. Euroopan kirjallisuushistoria. Faabelit ja yhteiskunta.) Tätä vasten ei kuitenkaan ole kyse siitä, etteikö sarjakuvissa voisi murtaa näitä yleispätevinä pidettyjä lähtökohtia - kuten The Fablesissa on osittain tehty - tai etteikö niissä voisi käsitellä kipeitäkin poliittisia aiheita. Kyse on pikemminkin näkökulmien, arvojen ja ideologian kentästä, jota kerronta osaltaan rakentaa ja jota se pyrkii myös rajaamaan, joissain tapauksissa jopa pakottamaan tietynlaiseksi.

Lukijat eivät kuitenkaan ole voimattomia tämän kaiken edessä, ja jos haluamme purkaa hedelmällisellä tavalla edellisen kaltaista joko-tai-ajattelua, tarkoittaa se edelleen myös ”me vs. nuo” -mallin kriittistä tar­kastelua. Ajatus "me olemme samanlaisia tietyssä suhteessa erotuksena noista” uusintaa vanhoillisia käsityksiä yhteisöllisyydestä, jotka vahvistavat edelleen keskus/periferia-jaot­telua ja siihen liittyviä ideologioita. Näin ollen “me vs. nuo” -konflikti on fiktiivistä - siis jo­tain kerrottua, tuotettua. Kyse on yksinkertaisesti eturistiriidoista niiden välillä, jotka kokevat tarvetta muutokseen, ja niiden, jotka taasen haluavat vastustaa muu­tosta. Valtaapitävät luonnollisestikin haluavat säilyttää asioiden vallitsevan tilan: tiet­tyjen arvojen ja käsitysten säilyttäminen koetaan järjestäytyneen yhteiskunnan ylläpitämi­sen kannalta välttämättömänä. Aivan kuten on tiettyjä geenejä, joilla ei ole muuta tehtä­vää, kuin vastustaa mutaatiota, toimii yhteiskunnissa erilaisia instituutioita, jotka uurasta­vat kaikkensa vastustaakseen muutosta, kuten mediatutkija Douglas Rushkoff asian osuvasti kiteyttää.

Ja todellakin - näkymä, jossa mahdollisuus kommunikointiin on kiistetty ja joka haluaa pysyä mykkänä, kääriytyy silmänkantamattomiin synkeän mustavalkoisena, peitellyn ristiriidattomana. Sen elottomissa tienvarsikyltteissä ja mainostauluissa, pölyisillä penkereillä lojuvissa sanomalehdissä ja välkkyvissä ruuduissa esitettävissä uutisissa toistuvat sanat "joko", "tai", "me", "ne" illasta toiseen, hengästyttävän usein. Eikä meidän auta muu, kuin vähän väliä pysähtyä ja polvistua tämän painavan sanoman edessä, päämme painaen.

Ovatko silmäsi auki?

Näyttääkö tutulta?

Sillä tämä on se maisemareitti halki arkitodellisuuden, jonka me olemme kuljettavaksemme ja kokeaksemme rakentaneet. Ei vaihtoehtoja. Ei kaksisuuntaista liikennettä. Vain sokaistun oppaan ontto kutsu.

Tai näin meidän ainakin annetaan ymmärtää, sillä kiistattomuus ei voi hengittää vapaasti kuin itsensä seurassa. Konsensuksen on oltava luodinkestävä, perustelujen itsestään selviä ja viritettyjä laukeamaan hetkellä millä hyvänsä.

Niinpä ensi viikon otsikot painettiin jo eilen.

Muttei maailma kuitenkaan näin selkeärajainen ole, ei viime kädessä: se on pikemminkin sekä-että- kuin joko-tai-muotoinen, Korzybskia jälleen lainaten. Ongelma on siinä, että linjat on katkottu huolella, ovet suljettu pitkien käytävien varsilta, eikä yhteisyydelle ole minkäänlaista sijaa. Hajaannus on täydellinen, aivan kuten käsite ’kommunikaatio’ palautuu latinan sanaan ’communis’, joka merkitsee ’yhteistä’. Näin ollen kommunikaatio on paitsi ’viestintää’, myös ’yhteisyyttä’. Jos siis ajatellaan, että viestintä vaatii aina tiettyä yhteisyyttä osapuolten kesken, voidaan edelleen sanoa, että kommunikaatio - ”elävänä”, kielellisenä vaihtona ymmärrettynä - tapahtuu aina kahden tai useamman tasavertaisen henkilön tai tahon välillä. Lisäksi, kun kommunikaatio tapahtuu tasavertaisten tahojen kesken, mikään ei ole lukkoon lyötyä, toisin kuin niissä päämäärissä, joihin joko-tai-mallissa pyritään.

Mutta kuinka kauan meidän tarvitsee vielä pidätellä hengitystämme?

Kuinka kauan?


"Ihmisen vioista: Juppiter on sälyttänyt meille kaksi laukkua. Toisessa laukussa ovat meidän omat vikamme: sitä me kannamme selässämme. Toisessa laukussa ovat muiden viat: se on etupuolella ja painaa rintaa. Siksi emme kykene näkemään omia puutteitamme, mutta arvostelemme ankarasti muiden vikoja." (Otollinen tilaisuus. Antiikin faabeleita. Tammi, 2002. Kääntäneet ja toimittaneet Arto Kivimäki & Seppo Vesterinen)