19.4.2007

Subjekti kasvattaa viikset - myytti, maskuliinisuus, rock

"A man without a moustache is rather like a woman with one."
Nick Cave

Vapaan ja yksilöllisen minän harras toive on lähes aina ollut sama ja joka suhteessa itsensä toteuttava: olla vapaa ja ennen kaikkea yksilöllinen niissä kaikissa moninaisissa teoissa, joissa se pääsee toteuttamaan itseään, ja joiden kautta tämän vapauden koetaan kiistattomasti syntyvän. Ajankohdasta riippuen kyseinen kaipuu on omaksunut vaihtelevia rooleja suhteessa erilaisiin yhteiskunnallisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin todellisuuksiin, mutta yhä edelleen subjektien toimia määrittää ihanne tietystä autonomiasta - oli tämä itsemääräämisoikeus sitten kuinka illusorinen tahansa. Halu vastata vallitseviin, hyväksyttyihin odotuksiin koetaan normaalina ja usein täysin ongelmattomana toimintana, mutta tällöin astutaan vääjäämättä myyttisen puheen alueelle, jossa juuri selitetään ja pakotetaan kyseinen normaalius, taataan sen pysyvyys ja näin ollen vahvistetaan vallalla olevia uskomuksia.

Myös maskuliinisuuden muodostumiseen liittyy mitä voimallisimpia myyttisiä elementtejä - elementtejä, joita myyttisen puheen vahvistamana pidetään itsestäänselvyyksinä, luonnonmukaisina tosiasioina. Näistä ilmeisimpiä ovat vapaus, itsenäisyys, rationaalisuus, kaikkivoipaisuus. Kuva maskuliinisuudesta - tai paremminkin maskuliinisuuksista - vaihtelee ja aaltoilee kuitenkin aivan samassa määrin kuin mikä tahansa muu kulttuurinen muodostuma: rakentuessaan useista esittämisen järjestelmistä, jotka ovat toisinaan jopa ristiriidassa toisiinsa nähden, se joutuu turvautumaan yhtenäisyyttä, täydellisyyttä ja varmuutta huokuviin kertomuksiin peittääkseen tuotetun, epävakaan ja joissakin tapauksissa hauraankin luonteensa.

Tähän fantasiaan liittyvä symbolinen ulottuvuus sisältää edelleen useita malleja ja rakennuskappaleita, jotka vaihtelevat ylevästä alhaiseen, suuresta pieneen. Eräänä tällaisena maskuliinisen identiteetin tunnuksena voidaan pitää viiksiä, jotka eivät suinkaan operoi vain esteettisissä yhteyksissä - ymmärrettynä suppeasti ulkonäöllisinä kysymyksinä -, ne ovat lähtemättömästi ja ennen kaikkea myös osa laajempaa symbolista ulottuvuutta, niitä moninaisia mielikuvia, vaikutelmia ja arvotuksia, joita viiksiin liitetään ja jotka toimivat niiden pääasiallisena polttoaineena.

Emmanuel Carrèren romaanissa Viikset (Like, 2002) tätä mielikuvien luomaa varmuutta kuvataan mitä absurdein kääntein. Siinä maskuliinisuus purkautuu vastakohdan, negaation kautta: romaanin päähenkilö on kokonainen mies vain viiksiensä kautta ja ne ajettuaan hän ei kykene enää palaamaan takaisin sille "reviirille, jossa saisi aloitteen taas itselleen ja voisi hallita tilannetta". Päätös ajaa viikset tietynlaisena hyväntahtoisena pilana johtaa näin mielenhäiriön partaalle, jossa turvalliset oletukset identiteetistä ja objektiivisuudesta hajoavat, kun kukaan ei huomaa, että minkäänlaista muutosta olisi edes tapahtunutkaan; kaikkialle levittäytyvä kaoottisuus asettuu hoidettujen viiksien kohtalokkaaksi vastinpariksi, ja puhkeava epävarmuus omasta rationaalisesta olemassaolosta muuttuu suoranaiseksi "jumalantuomioksi". Kyse on kuin antiikin taruissa esiintyvästä hybriksestä, asetetut rajat ylittävästä ylpeydestä, josta seuraa jumalien kosto. Ajattelemattomuus itsestä ja ympäröivästä todellisuudesta saa tragikoomisen hätkähdyttäviä piirteitä, jossa paranoia määrää kuljetun suunnan ja itseymmärrys lyö kättä itsetuhon kanssa. Kuitenkin:

"Viikset alkoivat saada takaisin muotoaan ja virittivät hänessä omituisen toivon pilkahduksen, että paluu entiseen ulkomuotoon saisi kaikki viiksien ajamisesta seuranneet käsittämättömyydet häviämään, pyyhkisi ne taannehtivasti pois. Hänen ruumiillinen ja henkinen elämänsä ja historiansa eheytyisivät kertaheitolla, ja kaikki sekaannuksen jäljetkin unohtuisivat. [---] Jos hän mieli havitella taivaan armoa, hänellä ei ollut muuta apukeinoa kuin kasvattaa viikset takaisin, ja pitää niistä huolta, luottaa niiden parantavaan voimaan." (suom. Kristina Haataja)

Siinä missä ajamatonta partaa voidaan pitää siivottomana maastona, jota täytyy lähes rituaalinomaisesti hallita, on viiksien kohdalla kyse puolestaan asioiden tasalla olemisesta, yksilöllisen minän omasta tahdosta, josta kertovan arvomerkin hoidetut viikset jo itsessään muodostavat. Tätä kautta kyse ei loppujen lopuksi ole edes siitä, minkälaiset viikset esimerkiksi muodoltaan ovat, kunhan ne vain pystyvät vakuuttamaan kantajansa ulkoisen minän. Ja koska maskuliinisuuden saralla kaikella on oltava jokin vakaa tarkoitus, on viiksien ikään kuin "tultava todelliseksi", kiistattomaksi asiaksi, joka vaatii edelleen jo puheena olleisiin myyttisiin leimoihin tukeutumista.

Myös rockin traditio - jos mikään - rakentuu hyvin voimakkaasti myyttisten elementtien olemassaololle: hyvin usein rock'n'roll edustaa toimijoilleen juuri individualismia ja äärimmäistä vapautta. Tähän liittyy edelleen perinteinen kuva maskuliinisuudesta, jossa sanotaan se, mitä todella ajatellaan ja toimitaan niin, kuin todella halutaan. On kyse siis totuuden maaperästä, jossa täytyy olla - kaikkien epäilyjenkin keskellä - vakaa kuin kallio.

Tosin rockinkaan kohdalla ei voida puhua vakaista ja staattisista perusteista - siihen liittyvistä lukuisista mystifiointiyrityksistä huolimatta. Ne tabut ja sosiaaliset normit, joita vastaan sukupolvien välisistä eroista ammentanut ja siihen sittemmin enemmän tai vähemmän juurtunut ilmiö asettui, ovat kokeneet murtumisensa jo hyvän aikaa sitten - ja osa rockin myötävaikutuksesta. Niinpä tästäkin näyttämöstä on tullut yhä vahvemmin osa yleisempää erilaistumisen ja erottautumisen käytäntöä, rajojen rikkominen on liuennut yhä uudelleen toistuviin eleisiin, ilmeisiin, niin sanottuihin tapoihin ilmaista itseään; hyvin pian syntymisensä jälkeen rockista tulikin muotia, ja kuten muoti, myös rock kierrättää asioita. Samalla rockin erottautuminen "pelkästä viihteestä" loi vaateen autenttisuudesta, aitoudesta, joka toteutti - ja toteuttaa yhä - ideaa yksilöllisestä, itsenäisestä tekijästä - tekijästä, joka poikkeusyksilönä erottautuu suuremmasta ryhmästä. Ja ennen kaikkea vakavalla naamalla.

Eräs rockin "vakavimmista" miehistä, Nick Cave, on pitkän uransa varrella joutunut toistuvasti puolustelemaan itsepäistä asemaansa laulajana, lauluntekijänä ja kirjailijana, eikä nykyisten viiksiensä ja uuden Grinderman-projektin (johon Caven lisäksi kuuluvat Martyn Casey ja niin ikään parroittuneet Warren Ellis ja James Sclavunos) myötä tämä todisteleminen ole millään tavalla vähentynyt, melkeinpä päinvastoin. Grindermania on pidetty lähes yksimielisesti paluuna alkuvoimaisempaan ilmaisuun, johonkin raaempaan, perustavammanlaatuiseen, ja joissain yhteyksissä sitä on jopa verrattu Caven varhaiseen yhtyeeseen, The Birthday Partyyn. Mielestäni analogia on tässä tapauksessa kuitenkin harhaanjohtava ja jopa epäoleellinen: Grinderman ei ole paluuta vanhaan, sen kokeminen The Birthday Partyn tai alkuaikojen The Bad Seedsin perilliseksi pyrkii kiertämään sen seikan, että asioilla - ilmaisutavasta toiseen - on tapana edistyä ja kehittyä ja ikääntyä... jopa kypsyä. Eikä tämä tarkoita matkan varrelle jääneiden tai totutun muotin ulkopuolella olevien elementtien hylkäämistä. Näin ollen Grindermanin dynamiikka ja rakenne, ansiot ja heikkoudet löytyvät muualta kuin kurottamisesta kauas taaksepäin kohti jotakin alkuperäisempää.

Viiksensä Cave tiettävästi kasvatti pientä roolia The Assassination Of Jesse James By The Coward Robert Ford -elokuvaa varten, ja sittemmin ne ovat saavuttaneet huvittuneen hämmentyneet mittasuhteet niin fanien kuin tiedotusvälineiden parissa. Ensi alkuun olin kieltämättä hieman ymmälläni tästä vastaanotosta, kunnes vähitellen uskoin katsovani riittävästi asian ohitse ja näkeväni, mihin tällä kuohunnalla ensisijaisesti tähdättiin: rockin parissa viiksien voi nähdä viestivän autenttisuudesta ja perinteistä, mutta tämä ei kuitenkaan riitä, vaan katseen pitäisi ennemminkin kohdistua vaatimukseen tästä aitoudesta, sen taustoihin ja mekanismeihin.

Eräs keino tuoda esille ja kenties myös hajottaa vallitsevien arvojen hierarkiaa on ironia, jonka avulla voidaan osoittaa, ettei vallitseva järjestys ole luonnollinen tai ainoa mahdollinen; Caven julkisen kuvan kohdalla usein aliarvioidaan tai laiminlyödään täysin hänen sardoninen huumorintajunsa, joka ei voi olla syömättä pohjaa siltä lähes kuolemanvakavuudelta, johon hänet yhdistetään ja jonka mukaan kyse on pelkästään imagosta, riippumattomuudesta ja kapinallisuudesta. Ironiaan sisältyy kuitenkin lähtemätöntä voimaa - varsinkin, kun lauletaan rockista ja seksistä, miehistä ja heidän riittämättömyyden tunnoistaan.

Joka tapauksessa on aivan liian helppoa pelkistää asiat siisteihin, mutta loppujen lopuksi absurdin sievisteleviin kategorioihin. Samalla hetkellä on kuitenkin hyvä pysähtyä ja kysyä itseltään, kuinka helppoa puolestaan edellisen kaltaisen yleistyksen tekeminen onkaan. Silti emme voi väistää kysymyksiä siitä, mikä määrittää 'aidon' 'epäaidosta', tai kuka päättää, missä vilpittömän "älyllistämisen" rajat ja ansiot kulkevat? Missä ja minkälaisissa tilanteissa "vapaa" ja "yksilöllinen" minä tunnistaa itsensä? Tai kohtaa ne moninaiset vakuuttavuuden edellytykset, jotka punoutuvat jatkuvassa liikkeessä oleviin kulttuurisiin linjoihin? Kuinka kova tämä ristiaallokko itse asiassa on? Ja miksi me tarvitsemmekaan jokapäiväisiä myyttejämme? Sillä tästä kaikesta tuntuu viime kädessä olevan kysymys - niin viiksien kuin rockinkin kohdalla.

13.4.2007

Deus ex machina

Antiikin Kreikan näytelmäkirjailija Euripides (n. 480–406 eaa.) tunnetaan useista tragedioistaan, joissa hän kokeilunhaluisesti sekoitti mitä arkisimpia aineksia yleviin teemoihin. Lisäksi hänet tunnetaan myös erityisen teknisen laitteen, deus ex machinan – ’jumala koneesta’ –, suosimisesta: kun tilanne näytelmässä oli käynyt selvittämättömäksi, Euripides antoi jumalhahmon laskeutua korkeuksistaan ihmisten keskelle korjaamaan asiat, jotta näytelmä saattoi loppua. Aristoteles tosin huomautti Runousopissaan, että kyseisen kaltainen tehokeino on kelvottomin tapa päättää näytelmä.

Nyttemmin deus ex machina on laajentunut tarkoittamaan lähinnä tarinassa kuin tarinassa esiintyvää loppuratkaisua, joka ei näytä tukevan tarinan sisäistä logiikkaa, tai odottamattomuudessaan epäuskottavaa juonenkäännettä tai paljastusta, jonka tarkoitus on sitoa yhteen näennäisen irrallisia tapahtumaketjuja. Johdonmukaisuuden ja omalakisuuden vaateita tällaiset elementit palvelevat huonosti ja tuottavat siten helposti epätyydyttäviltä tuntuvia ”lopputuloksia”. Tällöin lukija tai katsoja tuntee itsensä huijatuksi, koska kokonaisuus on osoittautunut virheelliseksi, ”huonosti” tuotetuksi – hän on ikään kuin päässyt liian helpolla, eikä tarve hallita rationaalisia, mahdollisesti monimutkaisiakin osia ja kaaria tule täysin tyydytetyksi. Kokemus kyllä tarjoillaan kaikessa komeudessaan, mutta asioiden ”todellinen” merkitys osoittautuukin pelkäksi mauttomaksi, jäähtyneeksi makupalaksi.

Kuinka tämä kaikki sitten liittyy käsillä olevaan kirjoitukseen? Ja tässä yhteydes vielä ensimmäiseen sellaiseen? Eikö kyse ole kuitenkin ollut juuri loppuratkaisuista ja keinoista, joilla yrittää sitoa kohtauksia yhteen? Kysymys jää tarkoituksella ilmaan, mutta esitetty analogia tuntuu joka tapauksessa tarjoavan sopivan näennäisen – tai kenties täysin epäuskottavan – alustuksen tällä foorumilla julkaistaville, kuvitellun irrallisille merkinnöille.

Näin apologiani on enemmän tai vähemmän täytetty ja olen valmis siirtämään odottavan katseeni korkeuksiin.

Om Ganapati Namah.