11.12.2007

Psykomaantiede

Moderni kaupunkisuunnittelu tuotti Kansainvälisten situationistien mukaan “ennaltamäärättyjä liikkumisen ja käyttäytymisen malleja”, jotka johtivat ”järjestelmälliseen sosiaaliseen eristyneisyyteen”. Tämän ongelman purkamiseksi se vaati strategiaa, joka kartoittaisi ympäristön - niin rakennetun kuin luonnollisen - vaikutuksia tunteisiin ja käyttäytymiseen. Kyseistä tutkimuskamaraa se kutsui psykomaantieteeksi.

Eräs psykomaantieteen keskeisimmistä toimintatavoista on dérive - tarkoittaen 'poikkeamaa', 'ajelehtimista' -, jossa pidättäydytään liikkumisen yleisistä vaikuttimista ja rutiineista ja sen sijaan annetaan ympäristön, hetken mielijohteen tai muun vastaavan ärsykkeen johdattaa matkaa. Näiden kävelyretkien kautta pyritään kehittämään tietoisuutta niistä tavoista, joiden myötä jokapäiväistä elämää ehdollistetaan ja hallitaan: kyse on ympäristön tutkimisesta, siihen perehtymisestä ilman ennakkokäsityksiä ja viime kädessä sen ymmärtämisestä.

Klassisia menetelmiä näiden ennalta annettujen mallien sekoittamiseksi ovat muun muassa kirjaimellisesti seurata nenäänsä jonkin tietyn hajun perässä tai suunnistaa kaupungin läpi käyttäen toisen kaupungin karttaa. Eräät tahot ovat hyödyntäneet tutkimustensa toteuttamisessa myös erilaisia algoritmeja, jotka tarjoavat kulkusuunnan ilman karttaa.

(Kaskitien neoistisen kollektiivin 1. psykomaantieteellinen retki, sunnuntai 30.3.2003. Toteutettu seuraavaa kaavaa hyödyntäen: 1) toinen oikealle, 2) toinen oikealle, 3) ensimmäinen vasemmalle, 4) toista alusta)

Kirjalliselta puolella tuoreita esimerkkejä psykomaantieteellisestä näkökulmasta löytyy kiitettävästi: Muun muassa brittikirjailija Will Self tarkkailee hiljattain ilmestyneessä teoksessaan Psychogeography purevasti sitä, miten ”nykymaailma vinouttaa psyykeen ja tilan välisen suhteen”. Kirja koostuu kolumneista, jotka on alun perin julkaistu The Independent -sanomalehdessä ja jotka ovat yhä luettavissa sen verkkosivuilta. Toinen esimerkillinen tapaus on niin ikään brittiläisen Bryan Talbotin sarjakuva Alice In Sunderland, jossa kartoitetaan Lewis Carrollin, Alice Liddellin - Liisa ihmemaassa -kirjan päähenkilön esikuvan - ja Sunderlandin kaupungin kytköksiä häkellyttävän laaja-alaista historiallista, sosiaalista ja kulttuurista taustaa vasten.

Psykomaantieteen perinne on Kansainvälisten situationistien (1957 -1972) jälkeenkin voinut hyvin: käsitteen yleistymisen ja leviämisen lisäksi - kuten edelliset esimerkit osaltaan osoittavat - sitä ovat pitäneet yllä muun muassa useisiin eri kaupunkeihin perustetut seurat ja yhdistykset. Kuuluisin näistä on varmaankin Lontoon psykomaantieteellinen yhdistys (London Psychogeographical Association, LPA), jonka ainoa jäsen Richard Essex yhdisti "toiminnassaan" urbaania kaupunkitutkimusta ja okkultistisia teorioita. Vuonna 1998 hän kuitenkin julisti pitkäaikaisen liikkeensä hajonneen ”sisäisiin erimielisyyksiin” - kulttuurisen ”hölynpölyn” kunniakkaan perinteen suureksi harmiksi (ks. Marko Pyhtilä: Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä. Like, 1999).

(PS. Viiden vuoden hiljaiselon jälkeen LPA:n toiminta käynnistettiin uudestaan. Psykomaantieteellisistä suuntimista ja algoritmeista kiinnostuneet voivat niin ikään koettaa ottaa yhteyttä Vallilan psykomaantieteelliseen seuraan (VPS).)

4.12.2007

Kuten ylhäällä, niin myös alhaalla

Tiedelehti New Scientist uutisoi viime elokuussa radioastrologeista, jotka ovat löytäneet suurimman tunnetun aukon maailmankaikkeudessa. Tämä suunnaton tyhjyys, joka on halkaisijaltaan lähes miljardin valovuoden levyinen, haastaakin osaltaan teoriat siitä, miten maailmankaikkeuden rakenteiden on ajateltu muotoutuneen.

Perinteinen kosmologia nojaa oletukseen, jonka mukaan - tarkasteltaessa maailmankaikkeutta laajimmilla mittakaavoilla - materia levittäytyy tasaisesti kaikkialla avaruudessa. Kosmologit kutsuvatkin tätä ”tasaiseksi” rakenteeksi. Löydetty aukko on puolestaan täysin tyhjä. Näin ollen se ei sovi perinteisten mallien periaatteisiin, koska niiden mukaan yhdessä kohdassa ei tulisi olla suurta aukkoa ja toisessa jättimäistä materiarypästä.

Vastauksena tähän on esitetty, että maailmankaikkeus on itse asiassa fraktaali. Fraktaalit - latinan sanasta fractus, 'rikottu kivi', 'epäsäännöllinen' - ovat geometrisiä kuvioita, joiden rosoinen muoto säilyy samana, vaikka niitä suurennettaisiin mielivaltaisesti - niiden muoto toistaa itseään siis mittakaavasta ja asteesta riippumatta. Hyvä esimerkki fraktaalisesta kuviosta, jossa sama rakenne toistuu eri mittakaavoissa, on Kochin käyrä:

Kochin käyrän lähtökohtana on tasasivuinen kolmio. Jokaiselle sen sivuista asetetaan uusi kolmio, jonka sivun pituus on kolmannes alkuperäisen kolmion sivun pituudesta - näin on muodostunut kuusisakarainen tähti. Jatkamalla tätä menetelmää lukuisia kertoja saadaan muoto, joka muistuttaa lumihiutaletta ja jonka reunaviivaa suurentamalla saadaan näkyviin yhä uusia ja uusia sakaroita - aina äärettömään saakka.

Näin ollen maailmankaikkeus olisi siis erittäin yksityiskohtainen, muttei koskaan tasainen. Fraktaalien mukaan järjestynyt maailmankaikkeus ohittaisikin ne kosmologian standardiopit, joihin on totuttu luottamaan: esimerkiksi Einsteinin kosmologiset yhtälöt sekä teoria alkuräjähdyksestä ja universumin laajenemisesta menettäisivät nykyisen vallitsevan asemansa. Nykyfysiikan pääongelmien - kuinka esimerkiksi yhdistää pieni erittäin suuren kanssa - ratkaisussa fraktaaleilla näyttäisi kuitenkin olevan oma keskeinen asemansa - kyse kun on kuitenkin juuri mittakaavaan sidotuista ja niitä käsittelevistä kysymyksistä.

Joka tapauksessa tutkimukset vaihtelevilla aloilla ovat jo osoittaneet, että useita eri toimintoja ja ilmiöitä voidaan mallintaa fraktaaleilla: muun muassa verisuonten haaroittumista, galaksien jakautumista, kasvien kasvua, maanjäristysten ja rannikoiden muotoja. Onkin mielenkiintoista huomata, että tämä toistuvuus, tämä samankaltaisia rakennelmia tuottava toimintaperiaate esiintyy niin laaja-alaisena ja perustavanlaatuisena.

Tätä vasten ei pitäisikään olla minkäänlainen ihme, kuinka kuvat aivosolusta ja astrofyysikoiden simuloimasta universumin kehityksestä muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan:

2.12.2007

Runoilijan sisimmässä

Yhdysvaltalaisrunoilija Walt Whitman (1819 - 1892) kirjoitti, että hänet löytääkseen tulisi etsijän vilkaista saappaanpohjiaan. Whitman testamenttasikin itsensä - monellakin tapaa - mullalle ja lupasi kasvaa ruohosta, jota niin kovin rakasti. Aisti- ja todistusvoimaisena hän yhdisti hengen ja käytännön, luonnonlait sekä ihmisten pyrinnöt ja rakennelmat kuvaksi siitä, mitä on on kokea oleminen "tässä, tästä lähtien".

Kirjassaan Aaveita (Tammi, 1986) Paul Auster kertoo kaksi Whitmaniin liittyvää anekdoottia:

1) Koska Whitman oli monien mielestä nero, haluttiin hänen aivojaan tutkia, "jotta nähtäisiin oliko niissä jotain erikoista. Joten kuoleman jälkeisenä päivänä eräs lääkäri poisti Whitmanilta aivot - leikkasi ne irti - ja lähetti Amerikan Antropometriseen Seuraan mitattaviksi ja punnittaviksi. [...] Aivot tuodaan laboratorioon, ja juuri kun niitä aletaan tutkia, yksi apulaisista pudottaa ne lattialle. [...] Ne levisivät ympäri huonetta - joten se siitä. Amerikan huomattavimman runoilijan aivot lakaistiin lattialta ja heitettiin roskiin." (s. 56)

2) Erään kerran kuuluisa kirjailija Henry David Thoreau vieraili Whitmanin luona: "Thoreau ja hänen ystävänsä Bronson Alcott tulivat Whitmanin luo Myrtle Avenuelle, ja Waltin äiti lähetti heidät ullakkokamariin, jossa Walt asui yhdessä vajaaälyisen veljensä Eddyn kanssa. Kaikki sujui mainiosti. He kättelivät, vaihtoivat kuulumisia ja niin edelleen. Mutta sitten kun istuttiin keskustelemaan elämänkatsomuksista, Thoreau ja Alcott huomasivat keskellä lattiaa täysinäisen potan. Walt oli tietysti avarakatseinen kaveri eikä piitannut siitä, mutta uusenglantilaisten oli vaikea jutella, kun edessä oli potallinen ulostetta. Lopulta he sitten menivät alakerran olohuoneeseen ja jatkoivat keskustelua siellä." (s. 58)

Ergo) "Ja kun oikein ajattelee, niissä on jotain yhteistä. Siis aivopoimuissa ja pökäleissä. Selvä yhteys. Aivot ja suolet, ihmisen sisälmykset. Aina puhutaan siitä, että yritetään päästä kirjailijan sisään, jotta ymmärrettäisiin paremmin hänen teoksiaan. Mutta kun siihen ryhtyy oikein toden teolla, sieltä ei löydy paljon mitään - ei ainakaan mitään poikkeuksellista." (s. 59)

Ylä- ja alatyylin ilmaukset, ruumiin ja sielun ilot ja tuskat, tämä ja tuonpuoleinen, kaikki nämä johtavat Whitmanin riveissä yhden ja saman meren rannalle: sinne, missä pitkät mainingit seuraavat toisiaan, sulautuvat toisiinsa alati herkeämättöminä sarjoina. Whitman lauloi itsestään ja näin ollen kaikista muista. Tai kääntäen: hän lauloi muista ja samalla itsestään. Elämän "mahtava näytelmä", maa, rakkaus ja kuolema, yhdistääkin jokaisen ihmisen ja olemassaolon atomin sopusointuiseen kudokseensa.

Yksinkertaista ja näin ollen ei niinkään poikkeuksellista - ainakaan melkein, kuten Whitman kirjoittaa:

"Oikeastaan nämä ovat kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina ja
kaikissa maissa, eivät ne minusta ole lähtöisin,
elleivät ne ole sinun siinä kuin minunkin ne ovat yhtä tyhjän
kanssa tai ainakin melkein,
jos ne eivät ole arvoitus ja arvoituksen ratkaisu ne
ovat yhtä tyhjän kanssa,
jos ne eivät ole lähellä niin kuin kaukana ne ovat
yhtä tyhjän kanssa."
(Walt Whitman: Valitut runot, s. 36. Sammakko, 2007.)

23.11.2007

Miss Understood & Mr. Meanor

1970-luvun ”punktaktiikoista” vaikutteita saaneen, brittiläisen taiteilijapariskunnan Tim Noblen (s. 1966) ja Sue Websterin (s. 1967) töistä mieleenpainuvimpia ovat veistokselliset, optiset installaatiot ja omakuvat. Ne rakentuvat muun muassa jätteistä, kuolleista eläimistä ja hitsatusta teräksestä ja vaikuttavat päällisin puolin hajanaisesti yhdistetyiltä, sattumanvaraisilta muodostelmilta. Oikeasta kulmasta valaistuna ne muuttuvat kuitenkin siluettimaisiksi, taidokkaiksi esityksiksi ja paljastavat näin tarkasti kootun rakenteensa.

Dirty White Trash (With Gulls), 1998 - (materiaalina pääasiassa Noblen ja Websterin tuottama talousjäte kuuden kuukauden ajalta)

Nämä varjoleikit tuovat ensi istumalta mieleen muotokuvasiluetit, jotka rantautuivat Kiinasta Eurooppaan - ja tarkemmin sanottuna Ranskaan - 1700-luvun ja rokokoon myötä. Sana ”siluetti” johtuukin saiturina tunnetusta, ranskalaisesta valtiovarainministeristä, hra Etienne de Silhouettesta, joka oli mieltynyt kyseiseen ajanvietteeseen. Noblen ja Websterin siluetit haluavat kuitenkin ylittää tämän ”pelkän” esityksellisyyden, kieliä jostain sellaisesta, missä heijastus korvaa autenttisuuden ja korvike todellisuuden. Nämä usealla tapaa moniulotteiset työt leikittelevätkin käsityksillämme myöhäismodernista, aivan kuten heidän valokylttinsäkin: räikein, Las Vegas -tyylisin valoin sommitellut fraasit, kuten “Forever” ja “I Love You”, tai pelkät dollarisymbolit toistavat kuluneita, media- ja mainosteollisuuden mekanismien tylsiksi hiomia pinnallisuuksia.

Forever, 2001 - (509 lamppua, pidikkeitä, aluslaattoja, heijastimia, teräsrunko, maalattua alumiinia, elektronisia neonmuuntajia ja sekvensseri)

Noblen ja Websterin töitä on kritisoitu muun muassa siitä, että ne on helppo yhdistää massaviihteen ja populaarien esitysten - vahamuseoiden, dioraamojen ja fantasmagorioiden - perinteeseen. Samaan aikaan heidän töitään asetetaan esille ja ostetaan taidemaailmassa arvostettujen museoiden, keräilijöiden ja gallerioiden toimesta. Kohdistamalla itsensä tarkoituksellisesti kahden vastakkaisen navan - korkeakulttuurisen taiteen ja kulutuskulttuurisen kitschin - väliin he tulevat itse asiassa osoittaneeksi näiden kenttien väliset yhteydet ja toisiinsa kohdistuvan halun - ja siten ennen kaikkea niiden näennäisen erillisyyden.

19.11.2007

Viattomuuden aika

”Mikä kehäpäätelmä on saanut meidät myöntämään, että sukupuoli on kielletty, paljastamaan avoimesti, kuinka olemme kätkeneet sen, ja puhumaan siitä, kuinka siitä vaikenemme?” (Michel Foucault: Seksuaalisuuden historia, s. 15. Gaudeamus, 1998.)

Kolme toisilleen ennestään tuntematonta naista kohtaavat ensimmäisen maailmansodan partaalla Itävallan rajalla sijaitsevassa, Himmelgarten-nimisessä hotellissa: kuusissakymmenissä oleva aristokraatti Lady Fairchild, Yhdysvaltojen keskilännestä kotoisin olevan Dottie Gale ja epätyydyttävässä avioliitossa elävä rva Potter. Syrjäisessä paikassa eristyksissä olevat naiset ajautuvat väistämättä toistensa seuraan ja - tiettyjen kirjallisten konventioiden mukaisesti - ryhtyvät kertomaan toisilleen eroottisluonteisia tarinoita nuoruudestaan - vain havaitakseen niiden hämmästyttävän yhdenkaltaisuuden.

Alan Mooren kirjoittama ja hänen vaimonsa Melinda Gebbien kuvittama Lost Girls lainaa hahmonsa tuttujen lastenkirjojen sivuilta: Lady Fairchild on Liisa teoksesta Liisan seikkailut ihmemaassa (1865), Dottie on Dorothy teoksesta Ihmemaa Oz (1900) ja rva Potter on Leena teoksesta Peter Pan (1904). Mooren ja Gebbien 16-vuotinen projekti ei sorru kuitenkaan halpahintaiseen hyväksikäyttöön, vaan tulkitsee alkuperäiset tarinat fantasiaksi, "päiväuniksi" seksuaalisesta heräämisestä, halun keksimisestä. Samalla se upottaa kirjavan palettinsa eroottisen lukemiston laajempaan perinteeseen, mukaillen sivuillaan muun muassa Henry Gauthiers-Villarsin, Aubrey Beardsleyn ja Pierre Louÿsin töitä.

Kuvatun kaltainen teos ylittää luonnollisesti rajoja, jotka joidenkin mielestä pitäisi jättää omaan rauhaansa kaikkia soveliaisuuden sääntöjä noudattaen. Freudin, Kinseyn ja Reichin jälkeenkin seksuaalisuus herättää yhä kahtalaisia tunteita, luo vaivaannuttavia hetkiä ja kömpelöitä tai vain suoranaisen karkeita kiertoilmauksia ja eufemismeja. Kulttuurin näkökulmasta tämä tilanne näyttäytyy edelleen mitä epätasapainoisimmalta. Mooren mielestä

"[...] seksi genrenä on surkean aliedustettu kirjallisuudessa. Jokaiselle muulle inhimillisen kokemuksen alueelle [...] on omistettu kokonaisia lajityyppejä. Sitä vastoin ainoa genre, jonka yhteydessä seksistä voidaan puhua, on siivoton, ankea, tiskin alta myyty ilman minkäänlaista tasoa."

Erotiikan ja pornografian välinen ero on tunnetusti epävakaa, mutta riskien otoissaankin Lost Girls onnistuu välttämään Mooren kommentoiman ankeuden: tyylitietoisena kirjailijana Moore väistää mekaaniset konventiot ja helpot vastaukset ja Gebbien sensuaaliset, lähestulkoon hauraat kuvat vahvistavat osaltaan tätä käsittelytapaa. Päähenkilöiden toimet sidotaan edelleen aikakauden historiallisten tapahtumien punokseen, jolloin esitys halusta ja patoumista, sortamisesta ja ajasta sekä ennen kaikkea näihin liittyvistä seurauksista - joista kaikki eivät todellakaan ole oikeutettuja - syvenee entisestään.

Kuten niin monen muun kertomuksen ja käytänteen kohdalla, myös tämän tarinan keskiössä lepää tarinankerronnan lähtemätön vaade. Seksi ja siitä puhuminen yhdistyvät Lost Girlsin sivuilla usein yhdeksi ja samaksi toiminnaksi ja kertominen sinänsä toimii keinona ymmärtää niitä muutoksia, joita seksuaalisuuden kohtaaminen tuo vääjäämättä mukanaan. Aihealueensa pulmallisuudesta huolimatta se on kuitenkin kaikessa rehellisyydessään avoin puheenvuoro asioista, joista on mitä turvallisin vaieta.

8.11.2007

Satakielen riivattu kutsu - gotiikasta groteskiin

YLE Teema esitti viime sunnuntaina Charles Laughtonin ainoaksi ohjaustyöksi jääneen elokuvan Räsynukke (Night Of The Hunter, 1955). Sen tarina kuuluu lyhykäisyydessään seuraavasti: Elokuvan alussa nuori perheenisä on ryöstänyt pankin ja murhannut kaksi ihmistä. Saalikseen saamansa rahat hän piilottaa pienen tyttärensä räsynukkeen ja vannottaa lapsiaan pitämään rahakätkön salaisuuden omana tietonaan. Jäätyään kiinni mies tuomitaan kuolemaan, mutta ennen tuomionsa täytäntöönpanoa hänen sellitoverinsa, saarnaaja Harry Powellin, onnistuu saada vihiä rahoista. Vapauduttuaan Powell etsii lesken käsiinsä ja valloittaa tämän sydämen. Perheen lapset vaistoavat kuitenkin kieron saarnamiehen aikeet ja joutuvat loppujen lopuksi pakenemaan suoranaisen väkivallan uhkaa kätketty ryöstösaalis mukanaan.

Ilmestyessään Räsynukke sai murskaavan vastaanoton: 1930-luvun lamakaudelle sijoittuvaa rikoselokuvaa - joka yhdistää pölyisen realismin ja ekspressionismin ja sekoittaa aineksia uskonnosta kansantarinoihin - pidettiin sekasikiönä, jonka monimuotoisuus ei tarjonnut tilaa helpolle kategorisoinnille. Sittemmin elokuva on noussut arvossaan, eikä vähiten sen sisältämien roolisuoritusten ansiosta, joista mieleenpainuvimman tarjoaa Robert Mitchumin esittämä Harry Powell - omatekoinen uskonmies, jonka rystysiin tatuoidut sanat L.O.V.E. ja H.A.T.E. muodostavat elokuvan hengen ja temaattisen akselin. Tämä osin pakkomielteinen, osin unenomainen, osin vangitseva ja osin uskalias elokuva onkin kyllästetty mitä voimakkaimmin puhtaan gotiikan kuvastolla.

Yhdysvaltalaisessa taidemaisemassa gotiikka on vaikuttanut laajemmaltikin niin kirjallisuuden, elokuvan kuin kuvataiteiden saralla. 1800-luvulla kulki varsinkin kirjallisuuden halki levoton, tumma juonne, joka kyseenalaisti nuorehkon kansakunnan ”sokean uskon” ja ”herpaantumattoman optimismin” värittämät pyrkimykset. Muun muassa Edgar Allan Poen, Nathaniel Hawthornen, Emily Dickinsonin ja Herman Melvillen tekstit esittivät levottomuuttakin herättäviä kysymyksiä yleisesti kodikkaina pidetyistä ideoista, jotka koskivat ihmisyyttä, yhteiskuntaa ja maailmankaikkeutta. Gotiikan kuvastoa voikin edelleen luonnehtia juuri visioksi langenneesta maailmasta ja langenneesta ihmisestä, joka elää keskellä pelkoa ja vieraantumista ja jota vainoavat myyttisiin mittoihin kasvavat heijastuspinnat - ja viime kädessä myös uhkaava tietoisuus omasta vääjäämättömästä kohtalostaan.

Oman alalajinsa tälle amerikkalaiselle gotiikalle muodostaa niin sanottu etelän gotiikka, jossa epätavallisia tilanteita ja ”vajavaisia” henkilöhahmoja käytetään usein tumman ironisessa hengessä perkaamaan Yhdysvaltojen ”syvän etelän” sosiaalisia kysymyksiä ja kulttuurista luonnetta. Niin William Faulkner ja Flannery O’Connor kuin Harper Lee ja Donna Tartt ovat osaltaan rakentaneet tekstejään kyseiselle maastolle, joiden myötä mielikuvat Yhdysvaltojen kaakkoisista osavaltioista ovat viettäneet aivan tietynlaiseen suuntaan. Kaavat eksentrisiin kuvaelmiinsa ne ovatkin leikanneet siitä kankaasta, joka Tennessee Williamsin sanoin ”vangitsee intuition siitä kammottavuudesta, joka modernissa kokemuksessa piilee”.

Eräs gotiikan läheisistä seuralaisista on niin ikään groteski. Sanalla ”groteski” on monia eri merkityksiä: Ensisijaisesti se on muotoutunut tarkoittamaan luonnottomasti liioiteltua, suhdatonta, irvokasta. Tämän lisäksi se tarkoittaa myös renessanssin suosimaa koristekuviotyyliä tai pääteviivatonta kirjasinlajia (sans-serif). Groteski johtuu alun perin italian sanoista pittura grottesca, jolla kuvattiin antiikin Rooman aikaisista ”luolista” - jotka tarkempien kaivausten myötä paljastuivat huoneiksi - löytyneitä seinämaalauksia. Näin ollen sillä on sama juuri kuin latinan sanalla grotto, joka tarkoittaa ’pientä luolaa’.

Joka tapauksessa groteskina pidetään yleisesti sellaista, jota on vaikea muulla tavoin määritellä. Kari Matilainen kirjoittaakin, että

”se, mikä on omituista, epämuodostunutta, hirviömäistä, sovinnaisia merkityskategorioita pakenevaa, samalla kertaa pelottavaa ja huvittavaa, on useimmiten jollain tapaa groteskia.”

Matilainen jatkaa vielä, että omassa epämääräisyydessään groteski vertautuu usein luontevasti perinteisesti ulkopuolelle suljettuihin "toiseuksiin" - kuten esimerkiksi ruumiillisuuteen, feminiiniseen, ei-länsimaiseen tai rahvaanomaiseen. Siis moniin niistä ominaisuuksista, joita korostetaan tarkoituksellisesti gotiikan piirissä.

Eräs gotiikan ja groteskin esimerkillisimmistä yhteen naittamisista on Nick Caven romaani Kun aasintamma näki Herran enkelin (And The Ass Saw The Angel, 1989). Yhdessä albumin The Firstborn Is Dead (1985) kanssa se muodostaa riisutun kuvan Caven uran alkuvuosille tyypillisestä lihan ja hengen, halun ja armon, maallisen ja taivaallisen painille pyhitetystä evankeliumista. Väkivaltaisen runollisena mylvivä ja vaikeroiva kertomus kerii auki mykän pojan piinattua elämää keskellä uskonnollista, ahdasmielistä yhteisöä. Jumalallisuudessaan räjähdysherkkien ilmestysten ja äänien kansoittama matka on tietenkin - kuin kaikkia gotiikan sääntöjä syleillen - tuomittu luisumaan ensimmäisestä hapuilevasta askeleestaan lähtien kohti lopullista, epäämätöntä ratkaisuaan.

Eräissä yhteyksissä Caven romaania on arvosteltu siitä, että läpeensä etelän gotiikan kyllästämä teos on australialaisen, ulkopuolisen kirjoittama. Mielestäni tämä argumentti tukehtuu kuitenkin jo heti kättelyssä omaan mahdottomuuteensa - ja ainoana ansionaan korostaa käänteisesti sitä seikkaa, että romaanitaiteen kohdalla kyse on ennen kaikkea fiktiosta, jostakin tuottamalla tuotetusta, jonka rakenteisiin ja käytänteisiin ei kenelläkään voi olla minkäänlaisia alueellisia vaatimuksia tai yksinoikeuksia.

Näin lopuksi - asian luonnetta vielä hahmottaakseni - onkin syytä lainata ranskalaisfilosofi Jean Baudrillardia (1929 - 2007), joka on osuvasti kirjoittanut:

“On astuttava sisään Amerikan fiktioon, Amerikkaan fiktiona. Sillä juuri tässä ominaisuudessa Amerikka hallitsee maailmaa." (Amerikka, s. 28. Like, 1996.)

11.10.2007

Soundtrack of our lives

Tässä kuussa Yhdysvalloissa ensi-iltansa saanut About A Son purkaa Kurt Cobainin (1967 - 1994) tarinan hänen itsensä kertomana: elokuva rakentuu ennen julkaisemattomien haastattelunauhojen varaan, jotka Michael Azerrad nauhoitti Come As You Are: The Story Of Nirvana (1993) -kirjaansa varten.

Elokuvaan liittyy myös soundtrack, johon on koottu Cobainille läheisiä kappaleita. Tähän liittyen löysin elokuvan ohjaajan, AJ Schnackin, blogista haasteen, jossa pyydettiin koostamaan vastaavanlainen ääniraita omaa elämänkaarta ajatellen. Haasteen säännöt kuuluvat seuraavasti:

1) Soundtrackin täytyy kuvastaa musiikkia jokaisen elämänvaiheen saralta, aina lapsuudesta nykyiseen hetkeen asti
2) Sen tulisi käsittää musiikkia, joka ei koostu pelkästään lempikappaleista, vaan joka käy järkeen myös temaattisesti
3) Se ei saa sisältää omaa musiikkia
4) Sen koostajan tulee haastaa ainakin 2 muuta bloggaajaa tekemään omansa.

Tästä innoittuneena päätin koostaa elämäni tähänastisen ääniraidan:

Karkkila:
1. Dingo (Kerjäläisten valtakunta): "Autiotalo"
2. Kiss (Animalize): "Heaven's On Fire"
3. Iron Maiden (Powerslave): "Aces High"
4. Jimi Hendrix (Cornerstones 1967-1970): "Voodoo Child (Slight Return)"
5. Bad Religion (Generator): "Heaven Is Falling"
6. Hybrid Children (Honeymoon In Babylon): "We Were All Born Naked"
7. Fugazi (Repeater): "Repeater"
8. Therapy? (Troublegum): "Screamager"
9. Soundgarden (Superunknown): "Superunknown"
10. Smashing Pumpkins (Mellon Collie & The Infinite Sadness): "Tonight, Tonight"
Tampere:
11. The Doors (Morrison Hotel): "Roadhouse Blues"
12. Nick Cave & The Bad Seeds (The Boatman's Call): "Into My Arms"
13. John Coltrane (A Love Supreme): "Part 1 > Acknowledgement"
14. Nick Cave & The Bad Seeds (Tender Pray): "Deanna"
15. The Smiths (Hatful Of Hollow): "These Things Take Time"
16. Goldfrapp (Felt Mountain): "Pilots"
17. Discharge (Hear Nothing See Nothing Say Nothing): "Doom's Day"
18. Kauko Röyhkä (20 suosikkia: Lauralle): "Paha maa"
19. Seu Jorge (Original Soundtrack: Life Aquatic With Steve Zissou): "Life On Mars?"
Helsinki:
20. Ladytron (Witching Hour): "High Rise"
21. Grinderman (Grinderman): "No Pussy Blues"
22. The Drones (Wait Long By The River And The Bodies Of Your Enemies Will Float By): "Shark Fin Blues"
23. Devastations (Yes, U): "Oh Me, Oh My"
(Piiloraita: T’N’T: Tim Rogers & Tex Perkins (My Better Half): "Here I Am")

Oheisen listauksen tekeminen oli osin itsestään selvää, osin erittäin vaikeaa, lähinnä rajauksen vuoksi - koska en halunnut siitä turvonneen ylipitkää (?!) kokonaisuutta, jäi rannalle monia tärkeitä nimiä: muun muassa Leonard Cohen, Rage Against The Machine, Rancid, Thelonious Monk, The Pogues, PJ Harvey, Barry Adamson, Johnny Cash, Nirvana, The Clash, Queen Of The Stone Age, Conflict, Joy Division, The Kinks, The Auteurs, The Long Blondes... Listaa voisi jatkaa lukuisilla nimillä, muttei se olisi kuitenkaan - aiempaan viitaten - kovinkaan tarkoituksenmukaista.

Tämän sanottuani ojennan tehtävän eteenpäin seuraaville bloggaajille: Grumbler, Rapu ja Ilkka S.

Nautinnollisia kuunteluhetkiä.

9.10.2007

Tunnustuksia kirjoittamisesta

Aiheen laajuutta silmällä pitäen yritän keskittää ajatukseni olennaiseen. Henkilökohtaisesti tärkeän asian purkaminen ei koskaan voi olla vaivatonta - eikä sen sitä pitäisikään olla -, mutten toisaalta yritäkään, tehtävän mahdottomuuden ymmärtäen, tähdätä kiveen hakattuihin totuuksiin. Tämä on lyhyt raportti niistä tuntemuksista, joihin edellisessä merkinnässä viitattu katsaus antoi sysäyksen - olkoonkin, etten puutu netin ja kirjoittamisen välisiin suhteisiin, vaan keskityn nyt pelkästään kirjoittamiseen.

Kysymys kuuluu siis: miksi kirjoittaa?

Aloitan listauksella, jonka koostin nopeasti, ensimmäisiä mieleen tulevia asioita ylös kirjaten: en siis kirjoita - tai ainakaan koe näin suoralta kädeltä tekeväni - riittämättömyyden tunteesta, tuottaakseni tarkkaa ajankuvaa tai peiteltyä omaelämäkertaa, en terapeuttisessa mielessä tai tarkkaillakseni lähimmäisiäni, ystäviäni, tuntemattomia ohikulkijoita tai kanssamatkustajia raitiovaunussa tai bussissa paikantaakseni jotakin lähtemätöntä ihmismielen salaisuuksista - ja nämä kohdat pätevät niin proosan kuin muidenkin kirjoitusten kohdalla.

Kirjoittaminen onkin ollut minulle tietyllä tavalla abstraktimpien asioiden ja ideoiden, symbolien ja kuvien läpikäymistä, yritystä jäsentää ja eritellä niitä kiinnekohtia - sijaitsivat ne missä elämänalueella hyvänsä -, joiden myötä tunnen kiinnittyväni maailmaan merkityksellisellä tavalla. Teoria ja filosofia sen metafyysisessä mielessä ovatkin aina olleet lähellä sydäntäni. Niinpä kirjoitan ennen kaikkea niistä asioista, jotka koen keskeisimmiksi oman mielenkiintoni kannalta - näin toimii luultavammin kirjoittajista valtaosa. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. On kuitenkin lisättävä, ettei tämä omaehtoisuus sulje lukijaa ulkopuolelle, vaan kirjoitan myös pitkälti tarkkaillen ja muokaten sitä, miten jonkin asian esitän, missä muodossa ja millä keinoin. Muttei tässäkään pitäisi mitään ihmeellistä olla.

Laadittuani edellisen luettelon päädyin seuraavaksi pohtimaan sitä, minkälaisena kirjoittajana näen itseni ja voisinko olla kirjoittamatta, jos jostain syystä niin päättäisin tai joutuisin ”pakottavien” olosuhteiden eteen. Vastaus ensimmäiseen kohtaan kuuluu: sujuvaa, rakenteen huomioivaa, mutta loppujen lopuksi sangen - paremman sanan puutteessa - pikkunäppärää tekstiä tuottavana kirjoittajana. Ja toiseen: kyllä voisin, vaikka tiedänkin, että sen jälkeen kokisin elämäni huomattavasti tyhjemmäksi. Tässä yhteydessä en kuitenkaan lähtisi vetämään suoraa korrelaatiota näiden kahden vastauksen välille, vaikka ne antaisivatkin siihen mitä otollisimman mahdollisuuden. Kyse ei ole vaatimattomuudesta, kyse on puhtaasti - näin uskon - itselleen rehellisenä olemisesta. Eivät nämä kuitenkaan niin vaikeita asioita ole, paljon muuta kylläkin.

Tähän päästyäni pysähdyin väistämättä hetkeksi pohtimaan myös tämän kirjoituksen ”tarkoitusta”. Opiskelujeni yhteydessä meitä kehotettiin lähestulkoon unohtamaan tekijä ja hänen intentionsa ja keskittymään tekstiin, teksteihin, tarkastelemaan sitä, minkälaisia merkityksiä kyseinen teksti tuottaa, miten se on niitä muodostamassa ja mitä kaikkea se voisikaan merkitä. Vanhat ja hyväksi todetut opit vaikuttavat toki, mutta on myöskin merkille pantavaa huomata, ettei kysymys ”tekijyydestä” ole koskaan kadonnut pohdinnoistani - olemassaoloon liittyvät kysymykset - koskivat ne sitten kulttuuria, teoreettista fysiikkaa tai mystiikkaan liittyviä seikkoja - ovat osa mielenkiintoni kohteita, kuten aiemmin jo kävi ilmi. Ja tietyllä tavalla näiden kaikkien asioiden voi sanoa liittyvän toisiinsa.

Lopuksi voisi vielä kysyä, yritänkö siis oikeuttaa jotakin kirjoittamalla siitä, miksi kirjoitan? En osaa sanoa. Ja tätä kautta nousee esiin vielä eräs kulma siihen, miksi kirjoitan: niin banaalilta kuin se kuulostaakin, niin osittain myös sen uteliaisuuden ja tiedonhalun vuoksi, jota koen niitä kysymyksiä ja haarautuvia polkuja - käyttääkseni jälleen vanhaa vertausta - kohtaan, joiden uskon viime kädessä johtavan yhden ja saman päämäärän luo - vaikka vain filosofisessa mielessä.

***

PS - tai kuinka harjoittaa itseironiaa (tietenkin!) juuri puhumasta päästyään.

Eli olenko sittenkin vain valehdellut itselleni, pettänyt itseäni pahemman kerran harhaisilla kuvitelmilla...?

8.10.2007

Netistä ja kirjoittamisesta

Oma vastineeni kysymykseen saa vielä odottaa, mutta ohessa on joka tapauksessa linkki mielenkiintoiseen katsaukseen netin ja kirjoittamisen suhteista: "Is the Net Good for Writers?"

7.10.2007

Pons asinorum - eli joitakin niistä asioista, joihin huomioni on viime aikoina kiinnittynyt

1. Olen kuunnellut paljon Devastationsin tuoreinta levyä - Yes, U - sen vaatimalla painolla ja antanut hohtavien tunteiden tumman pulssin tuudittaa itseäni kerrasta toiseen. Tämän alun perin australialaisen trion kolmannen tuotoksen maisemaa halkovat perinteisen kitara, rummut ja basso -asetelman ohella niin koneet ja feedbackin raastavat kutsut kuin etäinen piano ja koskettimet, joista putoavat sävelet ovat kuin kromisia sadepisaroita. Tyylikästä, kaunista. Ja seksikästä, niin kuin tähtikirkas kohtalokkuus kaikessa rehellisyydessään - ja minimalistisuudessaan? - vain voi olla. Devastations vaikuttaa nykyään sekä Lontoossa että Berliinissä - jossa kyseinen levy on nauhoitettu - ja se myös kuuluu tietynlaisena intensiivisyytenä heidän musiikissaan.


2. Olen lueskellut muun kirjallisuuden ohessa professori Detlev J. K. Peukertin (1950 - 1990) teosta The Weimar Republic. Siinä kuvataan Saksaa vuosina 1919 - 1933, jolloin keisarikunnan korvasi useiden ristipaineiden väliin noussut tasavalta ja joka lopulta romahti kansallissosialistien tuhoisiin syövereihin. Joka tapauksessa useat kyseisen aikakauden tyypillisimmistä kulttuuri-ilmiöistä ovat nousseet ilmentämään niitä tunnuskuvia ja arkkityyppejä, jotka nykyään yhdistämme moderniin: massakulttuuri ja -media, niihin kohdistuva kritiikki, amerikkalaistuminen, avantgarde ja neue Sachlichkeit - yleiseurooppalainen uusasiallisuus. Tätä usein harhaanjohtavan dekadentiksi esitettyä jaksoa leimasivat jännittyneisyys ja latautuneisuus, mutta jopa suoranaisesta kulttuuripessimismistä huolimatta varsinkin Berliiniin kerääntyi tasavallan aikana suuri määrä taiteilijoita, filosofeja ja tiedemiehiä, jotka loivat kaupungista erään aikansa sykkivimmistä keskuksista: kehittyi laaja kirjo uudenlaisia suuntauksia, ideoita ja taidemuotoja, jotka tavoittelivat monipuolista ilmaisua. Esimerkkeinä tästä käyvät vaikkapa teatteri - Bertolt Brecht, Erwin Piscator - ja kabaree - Kurt Weill, Werner Finck -, jotka poliittisesti uppiniskaisina ja satiirisina olivat osaltaan murtamassa keisarinajan vanhakantaisia arvoja ja tabuja ja johdattamassa taide-elämää kohti modernin maailman kaikuja.


3. Olen katsonut pitkästä aikaa Goldfrappin DVD:tä Wonderful Electric, Live in London ja varsinkin sen toista levyä, joka keskittyy yhtyeen debyttialbumin ympärille. Kyseisen julkaisun pariin minut palauttikin juuri eräässä blogissa julkaistu essee Goldfrappin ensimmäisen levyn, Felt Mountainin, teemoista. Musiikkilehdistössä esikoista kuvailtiin muun muassa ranskalaisesta popista, filmimusiikista ja saksalaisesta kabareesta innoittuneeksi trip hopiksi, jonka unenomainen, teatraalinen vieraantuneisuus yhdistyi viileään, hiukan levottomaan aistillisuuteen. Henkilökohtaisesti olen pitänyt eräänä Felt Mountainin kohokohdista "Pilots"-nimistä kappaletta, jossa samalla sekä etäisyyden että yhteenkuuluvuuden tunteet kietoutuvat kiiltävään, lähes futuristiseen eleganssiin. Hypnoottista.

“Armoured cars sail the sky
They're pink at dawn
If I lived forever you
Just wouldn't be so beautiful
As the sun
When it shines
All over the world”


4. Olen tarkastellut ilmalaivojen historiaa ja niiden roolia muun muassa populaarikulttuurissa. Kreivi Ferdinand von Zeppelinin (1838 - 1917) ja Hugo Eckenerin (1868 - 1954) työ vaikutti voimallisesti vielä 1900-luvun alkupuolella, mutta viimeistään Hinderburgin tuho New Yorkissa vuonna 1937 syöksi ilmalaivojen maineen ja historian lähestulkoon kadotukseen. Tämän jälkeen niiden esiintyminen onkin ollut näkyvintä lähinnä kulttuurin saralla. Tätä vasten minua kiehtookin ilmailuhistoriallisten seikkojen tai teknisten yksityiskohtien sijaan ilmalaivoissa niiden symbolinen ulottuvuus, jonka voi sanoa muokanneen kokonaisten kansakuntien kollektiivista mielenlaatua ja kuvaa mahdollisuuksistaan ja tulevaisuudestaan, kuten Guillaume de Syonin kirjasta Zeppelin! Germany and the Airship, 1900 - 1939 käy hyvin ilmi. Ilmalaivat siis edustivat - ja niiden voidaan sanoa vieläkin edustavan - jotain lähes arkkityyppistä, spektaakkelinomaista, jota kulttuurin osalta on hyödynnetty varsinkin tieteiskirjallisuuden parissa aina sen pioneereista, Jules Vernestä ja H. G. Wellsistä, lähtien. Kuva ilmalaivoista on nykyään vahvasti sidoksissa johonkin menneeseen, mutta samalla myös johonkin vaihtoehtoiseen - monet vaihtoehtohistorian elementeille rakentavat tekstit ja elokuvat ovatkin käyttäneet ilmalaivoja kuvastossaan, esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa steampunk-suuntaus sekä Alan Mooren ja Dave Gibbonsin legendaarinen Watchmen. Traagisesta historiastaan huolimatta ilmalaivojen olemus kiinnostaa yhä - tai ehkäpä syy tähän johtuu juuri niistä toisaalta ylväistä, toisaalta haavoittuvista piirteistä ja niiden vuorovaikutuksesta, jotka liittyvät kuviin ilmalaivoista.


(Aasinsillaksi - pons asinorumiksi - kutsutaan yleisesti keinotekoista siirtymistä asiasta toiseen. Myös Eukleideen, antiikin Kreikan kuulun matemaatikon, teoreema, jonka mukaan tasakylkisen kolmion kantakulmat ovat yhtä suuret, kantaa samaa kutsumanimeä.)

28.9.2007

Lisukkeita 3 - romaanit

“The Filth and the Fury”

Lähinnä sarjakuvakäsikirjoittajana - mm. Transmetropolitan, The Authority, Fell - kunnostautuneen Warren Ellisin ensimmäinen romaani, Crooked Little Vein, on hervotonta luettavaa. Kovaksikeitetyn dekkarin ja pulp-kirjallisuuden kliseitä häpeilemättömästi hyväksikäyttävä esikoinen onkin mitä kieroin katsaus amerikkalaisen nyky-yhteiskunnan visvaisiin lievealueisiin.

Tarinan keskipisteessä on Yhdysvaltojen toisen, salaisen perustuslain etsintä - perustuslain, joka oikein käytettynä voisi suoristaa maan moraalisen selkärangan. Tämä toimii kuitenkin vain kerronnallisena rekvisiittana sitä matkaa ja niitä lukuisia perversioita varten, joita kirjan päähenkilö kumppaninsa kera joutuu todistamaan ja toisinaan myös kivuliaasti läpikäymään.

Ellisin sarjakuvista, kolumneista ja blogeista tuttu tyyli luo kerronnalle kärkevän ytimekästä täsmällisyyttä ja terävät kehykset, joiden rajaaman näkymän voi tiivistää viimekädessä kysymykseen: mikä on enää marginaalia todellisuudessa, jossa tietoverkot, kännykät ja vastaavat teknologiat ovat mahdollistaneet lähes rajattoman pääsyn äärimmäisten kulttuuri-ilmiöiden ja sensuroimattoman informaation höyryäville rannoille?

Kaikeksi onneksi tätä rujoa matkaa sävyttävät kuitenkin “vaivattoman” oloinen rakkaustarina ja pidäkkeetön huumori, jotka hiovat terävimmät kulmat hehkuvan saastan purskahduksista. Ellis kirjoittaa niukan viettävää tekstiä, joka terävimpien satiirikkojen - mm. Jonathan Swiftin ja William Burroughsin - hengessä onnistuu vangitsemaan jotakin olennaista siitä outoudesta, jonka keskellä me elämme. Ja samalla tietenkin viihdyttämään - kuin viimeistä päivää.

(Ohessa näyte Crooked Little Vein -opuksesta.)

***

”Ja mikään ei muuttunut”

Kirjallisen häirikön, Stewart Homen, viimeisin antiromaani on nimeltään Memphis Underground.

Kaikesta päätellen se on moniääninen “kertomus” syrjäisestä skotlantilaisesta yhteisöstä, korruptiosta, vaimojen vaihdosta, sotilaallisista salaisuuksista, taiteilijaksi tekeytyvästä freelancekirjastonhoitajasta ja klassisesta soulmusiikista diggailevasta Kuolemasta. Ja tietenkin Stewart Homesta “itsestään”.

Toisaalta sitä voi pitää parodiana nykytaiteesta, toisaalta satiirina julkisuudesta ja tuotteistumisesta.

Tai vain modernin kirjallisuuden - ja ennen kaikkea brittiläisen romaanin - dekonstruktiona, toiston ja pilkan pelikenttänä.

Se on osaksi manifesti, osaksi elämäkerta - kritiikki ja vedätys samassa paketissa.

Kaiken tämän lisäksi se on, kuten Homen tuotanto laajemmaltikin, kirja kirjoittamisesta.

Kuitenkin:

“Perhaps I should explain that Memphis Underground isn’t really a novel… After Joyce, post Finnegan’s Wake, there really isn’t any point in writing novels - Literature is dead.”

Tästä huolimatta Home jatkaa uraansa itsepäisen johdonmukaisesti - ja kaikesta päätellen nauttii suuresti siitä, mitä tekee.

Kuten minäkin.

(Tästä Stewart Homen kotisivuille - ja tästä Memphis Undergroundin henkilökohtaiselle MySpace-sivustolle.)

***

“Ajan henki gibsonilaisittain”

William Gibsonin yhdeksäs romaani, Spook Country, on lyhyesti - ja kenties hieman mielikuvituksettomasti - sanottuna hyvä kirja. Se jatkaa teemoiltaan hänen edellisen romaaninsa, Pattern Recognitionin (2003), jalanjäljissä ja on käsittelyltään gibsonilaisen tarkkanäköinen.

Washington Post on kirjoittanut teoksesta seuraavasti:

“Despite a full complement of thieves, pushers and pirates, Spook Country is less a conventional thriller than a devastatingly precise reflection of the American zeitgeist, and it bears comparison to the best work of Don DeLillo. Although he is a very different sort of writer, Gibson, like DeLillo, writes fiction that is powerfully attuned to the currents of dread, dismay and baffled fury that permeate our culture. Spook Country - which is a beautifully multi-leveled title - takes an unflinching look at that culture. […] In Spook Country, Gibson takes another large step forward and reaffirms his position as one of the most astute and entertaining commentators on our astonishing, chaotic present.”

Gibsonin tyyli käyttää useita henkilöhahmoja tapahtumien keskiössä on jälleen läsnä. Tämän kautta sokkelon kaltainen, mutta yhtä kaikki taloudellinen kerronta yhdistyy pienten yksityiskohtien ja voimakkaasti resonoivien metaforien syvän vakuuttavaan maisemaan. Ja ennen kaikkea Gibsonin kieli, hänen niukan runollinen ja huoliteltu tapansa jäsentää tekstiä, säilyttää yhä tyylinsä, ja jo tämä seikka sinänsä on huomion arvoinen.

Kyse on siis trillerin muotoon uutetusta, sosiokulttuurisesta kommentaarista nykymaailmasta, sen globaalin teknologian, median ja politiikan herkistä risteyskohdista - ja luonnollisesti paljon muusta. Kuten hyvästä kirjasta, jota lukee nauttien ja arvostaen.

Lisukkeita 2 - sarjakuvat

“Aye aye, Seaguy!”

Sain viimein ostettua ja luettua Grant Morrisonin kirjoittaman ja Cameron Stewartin kuvittaman Seaguy-sarjakuvan.

Seaguy on kertomus märkäpukuun ja maskiin sonnustautuneesta supersankarista - joka on kuin sekoitus nuorta Peter O’Toolea ja Owen Wilsonia - maailmassa, jossa heitä ei enää tarvita. Tapahtumaköyhän arjen täyttävätkin shakkiottelut Kuoleman kanssa, psykopaattisen masentava televisiosarja Mickey Eye ja kaikkialta ylitsevuotavat vakuuttelut siitä, että asiat eivät voisi paremmin olla. Seaguy uneksii kuitenkin todellisesta seikkailusta yhdessä apurinsa, merimieshattuisen, sikaria polttavan ja leijuvan tonnikalan Chubby Da Choonan, kanssa - ja kuinka ollakaan, tilaisuus pelastaa pittoreski merenrantamaailma ja lunastaa salaisen ihastuksensa sammumaton huomio tarjoutuvat kuin itsestään.

Seaguyn maailma on värikäs sekoitus hulluttelua, eriskummallisuutta ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä, parodiaa teemapuistoista ja kyynisistä sarjakuvista sekä täynnä hienovaraisia viittauksia mitä vaihtelevimpiin lähteisiin - mm. gnostilaisiin teemoihin, legendaariseen brittisarjaan The Prisoneriin, arthuriaaniseen kirjallisuuteen ja utooppisiin perinteisiin. Ensisilmäyksellä näennäisen kevyeltä vaikuttava paketti sisältää kuitenkin purevan analyysin edustussopimusten, tuotteistamisen ja viihteen pukuun sonnustautuneen korporaatiofasismin läpitunkemasta todellisuudesta - utopiasta keinotekoisesta onnesta ja turvallisesta tekomaailmasta, jotka eivät viime kädessä voi olla kuin mielikuvituksettoman kestämättömiä.

Tämä mainio minisarja jäi näillä näkymin suunnitellusta kolmesta kirjasta ensimmäiseen, mutta tällaisenaankin sen hämäävän kevyt, psykedeelinen ote on mitä vangitsevin.









***

”Rian Hughes”

Kirjoitin edellisessä merkinnässäni Seaguy-nimisestä sarjakuvasta. Ohessa oli sarjan logo, jonka huomasin Rian Hughesin suunnittelemaksi - ja niinpä en voinut olla palaamatta hänen töihinsä, jotka kokoelmistani löytyvät.

Rian Hughes on brittiläinen graafinen suunnittelija, kuvittaja ja sarjakuvataitelija. Suhteeni tähän herrasmieheen johtaa useiden vuosien päähän, aina aikaan, jolloin seurasin vielä brittiläistä, viikoittain ilmestyvää 2000AD-lehteä. Tämän legendaarisen lehden sivuilla ovat debytoineet monet sittemmin maailmanmaineeseen nousseet kirjoittajat ja taiteilijat. Niin myös Hughes, joka on työskennellyt menestyksellisesti mm. Grant Morrisonin (Dan Dare ja Really & Truly) kanssa.

Jo tuolloin kiinnitin huomiota Hughesin omaperäiseen tyyliin, jossa puhtaat väripinnat ja tekstuurit yhdistyvät usein epäsymmetrisiin ja dynaamisiin layouteihin ja varta vasten suunniteltuihin fontteihin. Tämä sommittelun, kuvituksen ja typografian liitto viittaa Hughesin omien sanojen mukaan voimakkaasti 1900-luvun alkupuolen julistetaiteilijoiden - mm. Stenbergin veljesten, Cassandren ja Jean Carlun - töihin, joissa he pyrkivät juuri fontin, kuvan ja layoutin toisiaan täydentävään, integroituun kokonaisuuteen.

Myös muita kaikuja on Hughesin töistä havaittavissa - niin Warner Brothersin vanhoista animaatioista ja futurismista kuin 1960-lukulaisesta estetismistä ja 1970-lukulaisesta kitschistä. Jokin tässä yhdistelmässä vetosi jo ensisilmäyksellä, eikä tämä vaikutus ole kieltämättä vieläkään laantunut palattuani näiden töiden pariin nyt uudemman kerran.

Nyttemmin Hughes suunnittelee pääasiassa fontteja ja logoja ja tuottaa kokonaisilmeitä mainoskampanjoihin, levyn- ja kirjankansiin, sarjakuviin ja televisioon. Vaihtelevien toimeksiantojen johdosta hänen työnsä ja tyylinsä ovat säilyneet monipuolisina ja -muotoisina, eikä Hughes ole missään nimessä - eikä ole koskaan ollutkaan - raja-aitojen kahlitsema kuvittaja tai suunnittelija.

Tästä Rian Hughesin tutustumisen arvoisille kotisivuille.

Lisukkeita - levyt

”Kuuluisuuden kiroista”

Eräs viime kesän kuunnelluimmista levyistä oli Tex Perkinsin (mm. Beasts of Bourbon ja Cruel Sea) ja Tim Rogersin (You Am I) muodostaman T’N’T:n suorastaan häikäisevän leppoisa ja sykähdyttävä My Better Half -albumi.

Kyse on kahden aussiveteraanin “täydellisestä liitosta”, kokoelmasta akustisia kappaleita, joissa yhdistyvät kumpaisenkin herrasmiehen karhean kostea elämänkaari kuivan ironiseen sensibiliteettiin.

Perkins on kommentoinut yhteistyötä seuraavasti:

“It’s so typical of all of the things I do. It starts out as a bit of a lark and an excuse to get some beers and some cash and suddenly it becomes a serious concern.”

Rogers on puolestaan täydentänyt:

“The thought of going to see someone play acoustic always curdles my milk. So every show we do, we know we have to make it something more than a couple of guys with acoustic guitars. After each gig we’ve done, we knew it was something special.”


Perkins: “Are you thinking what I’m thinking?”

Rogers: “If it’s something to do with getting crazy-eight shickered on cheap whiskey and releasing the comedy album of the year, OH YES INDEEDY MY SIMIAN FRIEND.”

***

"Sex And Mayhem"

Jokin aika sitten kuumeisessa päässäni soi yhä uudelleen ja uudelleen Devastations-nimisen yhtyeen kappale "Sex And Mayhem". Oireellista kenties...

Tämä alun perin australialainen mutta nyttemmin Lontoo-Berliini-akselilla (déjà-vu!) vaikuttava kokoonpano on julkaissut kolme levyä: The Devastations (2003), Coal (2005) ja Yes, U (2007). Edellä mainittu hieno viisu löytyy näistä tuotoksista keskimmäiseltä.

Tässä yhteydessä ei ole ollenkaan yllättävää, että Devastationsista puhuttaessa nousevat samat nimet kerta toisensa jälkeen esille - Leonard Cohen, Nick Cave, Tindersticks, Dirty Three.

Joka tapauksessa “Sex And Mayhem” on saatavilla mp3-muodossa yhtyeen kotisivuilta.

22.9.2007

On juhlan aika

Nicholas Edward Cave täyttää tänään 50 vuotta!

















"It's a very happy day
We had lots of fun fun fun
And it's ice-cream and jelly
and a punch in the belly
How much can you throw over the walls?"

19.9.2007

"Ole realisti - vaadi mahdotonta!"

Panegyriikka on muodollinen julkinen puhe tai kirjallinen esitys henkilöstä tai asiasta, mikä pidetään kiittävässä ja kehuvassa hengessä. Se on yleensä tarkkaan harkittu ylistyspuhe, jonka ei odotetakaan olevan kriittinen. Sana johtuu kreikasta - panegyris - ja tarkoittaa ”puhetta, joka on sovelias kansankokoukseen”. Antiikin Kreikassa tämän kaltaisia puheita pidettiin juhlien tai kisojen yhteydessä, joissa niiden tarkoitus oli kannustaa kansalaisia jäljittelemään esi-isiensä kunniallisia tekoja.

Kansainvälisten situationistien johtohahmon, Guy Debordin (1931 - 1994), kaksiosainen muistelmateos on nimeltään Panégyrique (1989 ja 1997). Tässä yhteydessä teoksen nimeä - aiempaan viitaten - voi pitää kuivan ironisena: se on lakonisen niukkasanainen hänen elämäntapahtumiensa suhteen - koostuen pikemminkin asioiden ympärillä käyvistä sivujuonteista ja alituisista sitaateista - ja tarkoituksellisen epäilevä perinteisen omaelämäkerran yksityiskohtaista rakennetta kohtaan.

Kansainväliset situationistit (L’Internationale Situationniste, englanniksi Situationist International, josta on vakiintunut lyhenne SI) oli avantgarderyhmä, joka toimi vuosina 1957 -1972. He olivat paitsi avantgarden - erityisesti dadan ja surrealismin - perillisiä, myös marxilaisuudesta vaikuttuneita radikaaleja yhteiskuntakriitikkoja. SI:n keskeisimmät teesit ovat löydettävissä Debordin vuonna 1967 kirjoittamasta teoksesta La Société du spectacle (Spektaakkelin yhteiskunta. Summa, 2005), jossa muotoillaan modernin yhteiskunnan tila. Niinpä:

”Sen sijaan, että kohtaisimme suoraan toiset ihmiset, kohtaamme spektaakkelissa suoraan vain kuvat. Ne välittävät suhteitamme toisiin ja ohjaavat toimintaamme, käsityksiämme ihmisistä, elämästä, oikeasta, väärästä, kauneudesta ja rumuudesta. Kuvat hallitsevat ja ohjaavat mielikuvitustamme.” (emt., s. 8)

Situationistien mukaan kuva on aina väärennös: se tuottaa todellisuutta ja sen - näin meille annetaan ymmärtää - arvo on suurempi kuin sen, mitä todella kykenisimme tekemään. Jälkiteollinen maailma siis suosii kuvaa asian, jäljitelmää alkuperäisen ja miellettä todellisuuden sijaan. Spektaakkeliteorian ydinajatus onkin, että ihminen on niin vieraantunut omasta elämästään, että saattaa osallistua siihen vain sivullisena tarkkailijana (ks. Marko Pyhtilä: Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla eli länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä. Like, 1999).

Vertailu- ja vastakohdan tälle spektaakkelimaiselle elämälle muodostavat kunkin yksilön halut, toiveet ja nautinnot - asiat, joihin Debordkin muistelmissaan keskittyy. Vain pyrkimyksellä totuuteen ja välittömään elämään on minkäänlaista arvoa tässä suljetussa, ennalta määritetyssä maailmassa. SI julistikin nykyhetken tärkeyttä, jokapäiväisen elämän vallankumousta.

Debord oli - ja on toki yhä - ristiriitainen hahmo: toisaalta häntä lähestulkoon palvotaan profeettana, toisaalta taas kritisoidaan sekä vaikeaselkoisena teoreetikkona että itsevaltaisena persoonana. Debord teki itsemurhan vuonna 1994. Tämän voi osaltaan nähdä vaikuttaneen kuvaan hänen merkityksestään - kuten Stewart Home on kirjoittanut: “itsemurhan täydellisyys sijaitsee sen monimerkityksisyydessä”. Toisaalta Debordin panosta yhteiskuntateoreettisessa mielessä ei voida missään mielessä sivuuttaa: hänen - ja Kansainvälisten situationistien - ajatukset ovat levinneet niin kulttuurin kuin politiikan alalla laaja-alaisesti ja vaikuttavat yhä voimallaan.

Miten Debord sitten henkilökohtaisesti onnistui avoimessa yrityksessään kieltäytyä, olla tekemättä yhteistyötä perinteisten käytäntöjen kanssa? Omien sanojensa mukaan:

"En ole koskaan ymmärtänyt, missä kohden elämäni olisi voinut olla toisin tai kuinka sen tulisi olla oikeutettu." (Panegyric. Verso, 2004. s. 44)

Ja ehkei tätä kautta asian pidemmällä pohdinnalla ole niin väliä - viime kädessä yritys ratkaisee, se että antaa kapinalle mahdollisuuden:

”Jo siinä, että joku ajattelee kapinoivansa, on kapinaa.”

17.9.2007

Ajan sitomana

Darren Aronofskyn (s. 1969) kolmas kokopitkä ohjaustyö, The Fountain (2006), kertoo kolme rinnakkaista tarinaa ajasta ja rakkaudesta, syntymästä ja kuolemasta. Kuvaukseltaan valon ja varjon vuoropuhelua kartoittava ja tunnelmaltaan hauras, tarkoituksellisen ”hidas” elokuva yhdistää niin 1500-luvun konkistadorien maailman, nykyhetken kuin kaukaisen tulevaisuudenkin mitä kauneimmaksi kokonaisuudeksi. Turhaan sitä ei olekaan kutsuttu psykedeeliseksi saduksi.

Elokuvan keskiössä voi nähdä lepäävän ajatuksen siitä, että loppujen lopuksi kaikki aika on yhtä. Sen eri aikatasot peilaavatkin toisiaan ja limittyvät toisiinsa muun muassa näyttelijöiden, leikkauksen sekä toistuvien kerronnallisten ja visuaalisten elementtien kautta, kunnes ajan ja avaruuden tuolla puolen millään ei ole enää selkeitä rajoja. On vain kokonaisuus, joka sitoo kaiken saumattomasti yhteen - ainoastaan meidän ehdollistunut perspektiivimme voi vielä tottumuksen voimasta erottaa kaiken erillisiksi osiksi.

Jos tämä kuulostaakin lähinnä eri perinteitä edustavien mystikkojen kauaskantoiselta pohdiskelulta, ei kyseisen kaltainen näkemys ole ollut teoreettiselle fysiikallekaan vieras ajatus vuosikymmeniin. Muun muassa kvanttifyysikko David Bohm (1917 - 1992) koki, ettei loppujen lopuksi ole mieltä nähdä maailmankaikkeuden koostuvan osista ja kohdella sitä jotenkin hajanaisena, koska kaikki on kuitenkin yhteydessä toisiinsa - aika ja avaruus koostuvat samasta perusolemuksesta kuin materiakin. Fyysikot kutsuvat tätä todellisuuden luonnetta epälokaalisuudeksi - systeemiä ei voi jakaa erillisiin osiin riippumatta siitä, kuinka hyvin systeemin osaset on erotettu toisistaan -, mystikot puolestaan ykseydeksi. Bohmin oma nimitys tälle oli ”jakamaton kokonaisuus”. (ks. tästä esimerkiksi David Bohm & F. David Peat: Tiede, järjestys ja luovuus. Gaudeamus, 1992.)

Jos todellisuus siis vain ilmenee meille erillisinä objekteina, voi ajankin sanoa muodostuvan erillisiksi, peräkkäisiksi hetkiksi tämän saman rajallisen periaatteen mukaisesti. Bohmin mukaan tämä aikakäsitys on tapahtunut pitkän historiallisen prosessin myötä, jossa aikajärjestys on saanut alati kasvavan merkityksen koko yhteiskunnassa (emt., s. 230). Hän jatkaa:

”Ei siis hämmästytä havaita, että nykyään tarkkaavaisuutemme näyttää toimivan lähes ainoastaan ajan ehdoilla, ja huomiokykyä hallitsee pelkästään tarve seuloa kokemusta ajan kannalta sopivan järjestyksen avulla. Niinpä itse kukin voi tosiaan kokea, että ’vain aika on olemassa’, ja ajaton järjestys on joko harhaa tai tyhjä älyllinen konstruktio.” (emt.)

Nykyfysiikan linjausten myötä kyseinen näkemys ajasta on kuitenkin väistämättä ”vanhentunut”, liuennut tieteenfilosofian pyörteisiin. Tämän siirtymisen myötä voidaan sanoa myös käsityksen tiukkarajaisesta yksilöllisyydestä väistämättä horjuneen. Niinpä painotuksen tulisikin kohdistua uudelleen ”minusta” tai ”sinusta” siihen, että on vain yksi ”me” - aivan kuten kaikki maailmankaikkeudessa liittyy kaikkeen muuhun, vaikkakin vaihtelevin astein.

Kaunis ajatus, joka pulppuaa elinvoimaisena myös The Fountainin kuulaasta ytimestä.

24.8.2007

Innoituksen pauloissa, osa 3 - myytin paluu

Yhdysvaltalaiskirjailija Kathy Acker (1947 - 1997) aloitti kirjallisen uransa pirstaleisilla, itsetietoisilla teksteillä, jotka luotasivat ja purkivat kielen, identiteetin, seksuaalisuuden ja politiikan äärilaitoja. Muun muassa William Burroughsista, Black Mountain -runoilijoista ja ranskalaisesta nykyajattelusta inspiroitunut Acker sivuutti perinteiset kerronnan tavat, koosti tekstejään useista lähteistä, plagioi ja kyseenalaisti eri instituutioiden roolin.

Myöhemmässä tuotannossaan Acker ”palasi” takaisin rakenteen pariin ja ryhtyi tutkimaan myyttien luonnetta. Hän koki, että myytti oli keino tutkia mielikuvituksen, uneksimisen ja taiteen historiaa. Edelleen se korosti ideaa jostain yhteisestä: “Perinteessä, joka minulle opetettiin - klassinen kreikkalainen draama -, myytti lähentyi yhteistä. Näytelmä alkoi auringon noustessa ja loppui auringon laskiessa ja toimi kollektiivin, joka osallistui yhdessä tapahtumaan, luonnostaan lankeavan ajan puitteissa.” ("A Conversation With Kathy Acker".)

Myytti tarjosi Ackerille myös mallin elämiselle - mallin, jossa taide ja politiikka, aktiivinen luominen ja toimiminen, punoutuivat väistämättä toisiinsa ja joka kuului pikemminkin yhteisen kuin yksilöllisen alueeseen. Jos Ackerin ensimmäiset tekstit pyrkivätkin hajottamaan ja purkamaan osiin eri kulttuurisia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä, kohdistui hänen myöhempi tuotantonsa kohti rakentavaa päämäärää - löytää myytti, jolla elää.

Tämä malli olemisesta vaati edelleen lukuisten muiden kysymysten ratkaisemista: eräs näistä oli mahdollisuus kommunikaatioon, laajemmaltikin oleellinen teema Ackerin tuotannossa. Niinpä myyttienkin täytyi loppujen lopuksi olla “tapa puhua toisillemme, jossa on järkeä ja joka ei löyhkää täydelliseltä nihilismiltä”. (emt.)

Myyttitutkijoiden mukaan myytit toimivat karkeasti ottaen kahdella tavalla: Ensinnäkin niillä on selittäviä - mm. maailmanjärjestyksen syntyä kuvaavia - tai ohjaavia - ihmisen toiminnalle mallin tai esikuvan tarjoavia - ominaisuuksia. Toiseksi ne toimivat myös luovalla, kuvitteellisella tasolla metaforien, symbolien ja ideoiden moninaisuutena ja mahdollisuutena, merkityksiä yhteen punoen ja niitä edelleen tuottaen.

Ranskalaiskirjailija Michel Tournierin (s. 1924) luonnehdinnan mukaan myytit siirtävätkin eteenpäin käsityksiä siitä, mitä ihmisenä ja maailmassa oleminen on. Hän korostaa, ettei myyteillä ole vain yhteisöön sopeuttamisen, vaan myös yksilön minuuden ja maailmankuvan muotoutumisen prosessiin liittyvä merkitys. Myytit eivät siis toimi pelkästään rajoittavina ”mallitarinoina”, jotka kertovat, miten asiat ovat, vaan tarjoavat yksilöille myös väyliä luovaan toimintaan.

Myytit eivät myöskään ole jotain pelkkiin stereotypioihin tai yleispäteviin käsityksiin verrattavaa. Lisäksi on hyvä huomata, että puhetapa, jossa myyttiä pidetään valheellisena uskomuksena, pelkkänä oletuksena asiaintilasta, on sekin kovin rajoittava. Kyseisen kaltainen näkemys liittyy järkikeskeiseen ajatteluun, jossa pyritään koviin, tieteellisiin faktoihin ja jossa selittämätön, tieteen rajojen ulkopuolinen ”todellisuus” nähdään pelkkänä spekulaationa - toisin sanoen tarpeettomana pohdiskelun aiheena, joka ei sovi luonnontieteelliseen maailmankuvaan. (ks. "Myytti-sarja. Myyttien lyhyt historia".)

Lähestyttiin myyttejä sitten ylihistoriallisina ”totuuksina” tai pelkästään kulttuurisina rakennelmina ovat ne monien mielestä kuitenkin välttämättömiä todellisuuden ja ihmiselämän hahmottamisen apukeinoja: esimerkiksi Tournierin mukaan on kyse siitä, että myytit ovat olleet meille ”aina” olemassa ja siten luonnollisia, itsestään selviä ja huomaamattomia todellisuuden hahmottamisen malleja - elämisemme tapahtuu ikään kuin myyttien hyrinässä (Liisa Saariluoma (toim.): Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa. SKS, 2000. s. 46).

Myytit eivät siis vain muokkaa ja selitä kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia järjestelmiä, ne ilmaisevat myös mielikuvitusta, kykyä kutoa erillisiä kokemuksia omaksi vastaavuuksien, mielikuvien ja tunteiden maailmaksi. Myytit ovatkin niitä kollektiivisia kertomuksia, joiden resonanssi on mitä syvin, jotka tuovat itsensä julki meidän välityksellämme ja jotka eräässä mielessä ovat universaaleja kuten ideat - jotakin yleistä, yhteistä, merkityksellistä, jopa ikuista.

Ja jos myytit ovatkin fiktiota, on kuitenkin hyvä palauttaa mieleen se seikka, että ne ovat todella säilyneet ajasta toiseen, ovat yhä täällä, elämään tarrautuneena - ja tämän jo itsessään täytyy merkitä jotain. Myytit ovat eläneet kauemmin kuin luojansa, ne vaikuttavat edelleen ihmisten ajattelutapaan, joten ehkä meidän olisi syytä pureutua hieman syvemmälle niiden olemukseen ja yrittää ymmärtää, mitä ne merkitsevät ihmisille ja mitä ne voivatkaan tehdä meille ilmeisen tuolla puolen.

17.8.2007

Innoituksen pauloissa, osa 2 - plagioitu vastakuva aiempaan

Koska sanamme ja tekstimme eivät koskaan ole täysin omiamme, on kenties parempi unohtaa myytti jostain aidosta ja puhua toisten sanoilla tai kielillä - sen kaikissa merkityksissä. Jos siis lausahdus, jonka mukaan kaikki on jo ehditty sanoa, pitää paikkansa, niin onko myöskään mahdollista löytää tai keksiä enää mitään uutta? Ehkä kyse onkin vain vanhan toistamisesta niin kauan, että joku ottaa sen kuuleviin korviinsa.

Tässä ei ole mitään uutta - ei tietenkään. Ja kuinka voisikaan olla.

Grant Morrison on todennut, että plagiarismi on demokraattista, koska jokainen pystyy lainaamaan: ”teksti saa aivan toisen merkityksen, kun se on kulkenut plagioijan lävitse”. On ehkä turhaa korostaa, että Morrison on tuotannossaan nostanut etualalle juuri kysymyksen kirjoittamisesta, tekstien ja niiden tuottamisen ja ylipäänsä koko kulttuurin luonteesta. Niinpä lainaaminen tässä yhteydessä ei ole aidan matalimman kohdan etsimistä - se on ennen kaikkea ilmaisumuoto.

Ja sanoessani "plagiarismi", en suinkaan tarkoita pelkkää tyhjyyttään kumisevaa, automatisoitua toimintaa, jonka voi katsoa vastaavan nimilappujen vaihtamista toisiin. Kopiointi sinänsä onkin puhtaasti merkityksetöntä, mekaanista toistoa, mutta usein plagioinnista puhuttaessa ei nähdä tämän kapean määritelmän tuolle puolen. Näin katse kiinnittyy ainoastaan itseään heijastavaan pintaan. Huomion tulisi kuitenkin kohdistua niihin tuloksiin, joita lainaaminen tuottaa: rinnastuksiin, uudelleenlukuun, kommentteihin, parodiaan, koko itsetietoisten keinojen laajaan, kriittiseen kirjoon.

Tietynlainen kopiointi kuului ennen 1700-lukua niin taiteen kuin tieteenkin käytäntöön. Lainaaminen ei alkujaan ollut häpeäksi lainaajalle, vaan osoitti plagioijan oppineisuutta ja nosti alkuperäisen tekstin ja tekijän mainetta. Niinpä kirjoja on aina tehty toisista kirjoista, ja ylipäänsä kulttuurin voi sanoa - toki kärjistetysti - syövän, sulattavan ja ulostavan itseään yhä uudestaan. Toisin sanoen, jos jollekin työlle annetaan erivapaus vain siksi, että se vaikuttaa uudelta tai ainutkertaiselta, sivuutetaan pahemman kerran jotain olennaista kulttuurin olemuksesta.

Eri avantgardistiset liikkeet - muun muassa dadaismi, kansainväliset situationistit ja Fluxus - ovat osaltaan kyseenalaistaneet ajatuksen siitä, että on mahdollista ”omistaa” luovia töitä ja estää muita käyttämästä ja jälleentulkitsemasta niitä. Tätä varten ne omaksuivat erilaisia menetelmiä, joilla edesauttaa ideoiden vaihtuvuutta, niiden uudelleenkäyttöä ja kehittämistä. Näihin kuuluivat niin kierrättäminen ja postitaide, uudelleenkokoaminen ja taidelakot, moninimien käyttäminen ja plagiarismi kuin détournement - aiempien teosten tai ideoiden käyttäminen ja muokkaaminen omia, uusia ja kriittisiä tarkoitusperiä silmällä pitäen.

Edellä mainittuihin liikkeisiin vaikuttaneella Comte de Lautréamontille (oikealta nimeltään Isidore Ducasse, 1846 - 1870) kirjoittaminen oli todellakin prosessi, joka ei voinut jäädä kesken edes kirjoittajan kuollessa, vaan muiden tuli jatkaa hänen ajatustensa kehittelyä. Kirjoittaminen oli siis jatkuvaa korjailua, kieltämistä, muuttelua. Jo kirjoittamisen lähtökohdan, kielen, olemuksen kannalta tämä on mitä ymmärrettävintä - onhan kieli on jo jotain perittyä ja annettua, jonka me omimme ja jonka piirissä me jäljittelemme sanomisiamme yhä uudelleen ja uudelleen.

Grant Morrisonin vuosina 1989 - 1992 kirjoittamassa Doom Patrol -sarjakuvassa on kyse juuri edellä mainitusta. Sen kitschmäinen huolettomuus ja skitsoidinen liioittelu luovat värikkään, popkulttuurista kyllästetyn näyttämön, jonka absurdistisissa ja itsetietoisissa kulisseissa joukko sosiogeneettisiä hylkiöitä yrittää selviytyä keskellä villiintynyttä, revittelevää todellisuutta. Morrison tulkitsee uudelleen ja ”turmelee” alun perin 1960- ja 1970-luvulla ilmestynyttä sarjaa, vandalisoi, anastaa ja kierrättää moninaisia, ristiriitaisiakin lähteitä. Doom Patrolin sivuilla ei olekaan eroa korkealla ja matalalla, asianmukaisella ja ei-asianmukaisella, kaikki on lainattua ja hetkellistä, kiihkeää jäljittelyä ja itseensä imemistä.


Morrisonin tekstejä yleensäkin lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että ideat ovat kuin viruksia, jotka pariutuvat toisten ideoiden kanssa, muuttavat muotoaan, vaihtavat kasvupaikkaa. Kuka siis keksi, että ideat voisi vangita tyhjiöön, että niiden käyttöä voisi rajoittaa, että niistä voisi tehdä yksityisomaisuutta, harvojen etuoikeutta?

Kuten jo alussa kirjoitin, ei tässä ole mitään uutta. Ja tietenkin nämä ovat vain teoreettisia näkökulmia. Käytäntöä valaisee kuitenkin seuraava kysymys: mikä tässä tekstissä on ”omaa”, mikä ”lainattua”?

Osaanko vastata esittämääni kysymykseen tämän tekstin kirjoittajana?

14.8.2007

Innoituksen pauloissa - muusat, genius, tiedostamaton

Antiikin mytologia nimeää yhdeksän muusaa, taiteiden ja tieteiden runotarta: Erato (hilpeät lemmenlaulut), Euterpe (huilunsoitto ja lyyrinen runous), Kalliope (eeppinen sankarirunous), Kleio (historia), Melpomene (tragedia), Polyhymnia (hymnirunous), Terpsikhore (kuorolyriikka ja piiritanssi), Thaleia (komedia ja idyllinen runous) ja Urania (tähtitiede).

Alun perin muusia oli vain yksi, runottareksi personoitu inspiraation lähde, mutta kun tällaisia luovia voimia ilmentyi useammilla aloilla, ajateltiin muusia sittemmin olevan yhdeksän. Ne olivat Zeuksen ja Mnemosynen kauniita tyttäriä, joiden johtaja oli Apollon ja joille oli pyhitetty aivan oma paikka - museo. (Atomi ja missi. Vierassanojen etymologinen sanakirja. WSOY, 1990.)


Muusat olivat siis tiedon ja inspiraation ruumiillistumia, jotka armollaan takasivat hedelmällisen luomisprosessin, mahdollistivat taiteilijan ylittää tavallisen minänsä rajat. ’Inspiraatio’ johtuukin latinan sanasta inspiratio, joka merkitsee sisäänhengitystä ja innoitusta - aluksi uskonnollista, mutta myöhemmin myös taiteellista. Sanan lähtökohtana on verbi inspirare, joka merkitsee sisään puhaltamista, hengittämistä tai tunteen synnyttämistä.

Tämän hengittämiseen liittyvän ulottuvuutensa kautta onkin mielenkiintoista vetää kaaria inspiraatiosta erilaisiin meditatiivisiin harjoituksiin, joissa korostetaan juuri hengityksen, sen luonnollisen rytmin ja tämän tarkkailemisen merkitystä. Näitä keskittymisharjoituksia hyödynnetään laajalti niin itä- kuin länsimaisissa mystisissä perinteissä ja tietenkin myös näiden ulkopuolella. Yhteistä näille tuntuu kuitenkin olevan juuri tietynlaisen tietoisuuden lisääminen ja tuleminen osaksi tuntemuksia, joita ei muita polkuja pitkin välttämättä saavuteta.

Näiden harjoitteiden rinnalle voidaan asettaa myös erilaiset muuntuneet tietoisuudentilat, joiden kautta on mahdollista päästä käsiksi tietoon, jonka katsotaan olevan tavallisten kognitiivisten kykyjen saavuttamattomissa. Innoittumisen voi siis katsoa vaativan omanlaisensa tajunnantason, yleensä juuri jostakin normaalina pidetystä eroavan. Tai toisaalta luovia pyrkimyksiä sähköistävää voimaa on selitetty yksilölle ominaisella, erityisellä luonnollisella hengellä tai olemuksella, geniuksella, joka liittyy latinan sanaan ingenium - luontainen ominaisuus, taipumus, kyky.

Taiteiden saralla nämä ”poikkeustilat” ovat saaneet vaihtelevia muotoja: muun muassa brittiläisen taitelijan ja mystikon William Blaken (1757 - 1827) on sanottu kuvanneen runojaan ja maalauksissaan töiksi, jotka syntyivät ilman harkintaa ja jopa hänen tahtonsa vastaisesti, aivan kuin sanelun mukaan, määräyksestä. Ajatus geniuksesta, jostakin kykyyn sidotusta, muuttuikin romantiikan kuluessa vähitellen ajatukseen nerosta, näkijästä, joka toimi jonkin myötäsyntyisen ja irrationaalisen ohjauksesta ”luonnollisen” ylittäen ja kontrollin ulkopuolella.

Eräänä inspiraation jatkettuna tai tiivistettynä muotona on pidetty myös niin sanottua automaattikirjoittamista tai -piirtämistä, tahdosta riippumatonta toimintaa, jossa taiteilija tukahduttaa kätensä tietoisen liikkeen ja antaa tiedostamattoman ottaa komennon (ks. edelleen The Oxford Dictionary of Art). Automatismia hyödynnettiin laajalti varsinkin surrealismin parissa: André Breton (1896 - 1966) kehottikin kirjoittamaan ”sattumanvaraisesti” ja ilman minkäänlaista erityistä aietta, koska tällä tavalla tuotettu kirjoitus kuvaa juuri tiedostamattoman tuntemattomia virtauksia.

Automatismi esiintyi voimakkaasti myös brittiläisen taiteilijan ja okkultistin Austin Osman Sparen (1886 - 1956) näkemyksissä. Kirjassaan The Book of Pleasure (I-H-O Books, 2005, julkaistu alunperin 1913) Spare kirjoittaa, kuinka taiteen ”ainoa laki on sen spontaanisuus” (s. 55), kuinka ”inspiraatio sijaitsee aina tyhjässä hetkessä” ja kuinka ”useat suurista löydöistä ovat satunnaisia, yleensä näännytetyn mielen aikaan saamia” (s. 48). Näin ollen innoitus on mukana olemisen, ei niinkään keksimisen tai löytämisen tuotosta.

1900-luvulle tultaessa taiteellinen innoitus kiertyikin yhä etenevässä määrin sisäänpäin, syvälle taiteilijan psyykeen uumeniin. Tähän muutokseen vaikutti osaltaan psykoanalyysi. Muun muassa Carl Gustav Jungin (1875 - 1961) teoretisoinnin mukaan taiteilija on virittynyt johonkin persoonattomaan, johonkin henkilökohtaisen kokemuksen ulkopuolella olevaan - toisin sanoen kollektiiviseen tiedostamattomaan, jossa sijaitsevat arkkityypit ja myytit, yleismaailmalliset symbolit ja kuvat, joissa merkitys on kasaantunut merkityksen päälle.

Porttina näiden merkityslähteiden luo on pidetty mielikuvitusta, joka Sparen mukaan on ”todeksi uneksimista”. Tai jollei portti ole täysin sopiva tapa kuvata asiaa, niin ehkä olisi parempi puhua lautasta, joka tahdolla ja huolella luotsattuna tarjoaa sekä keinon päästä jonnekin että tilaisuuden ihailla reitin varrella avautuvia häikäiseviä näköaloja. William Blaken mukaan taiteen avulla onkin mahdollista saavuttaa yhteys tähän mielikuvituksen ikuiseen todellisuuteen.

30.7.2007

"It's either this... or prison" - dandyismi, kieltäytyminen, Morrissey

”Yksimielisyys saa minut tuntemaan, että olen sittenkin väärässä.”
Oscar Wilde

Dandyismi on monitahoinen, aikojen kuluessa vaihteleviakin painotuksia saanut ilmiö, joka pelkistetään usein vain ulkoista tyylittelyä tai ylenmääräistä aineellista eleganssia korostavaksi suuntaukseksi. Kyse on kuitenkin jostain hieman ”syvemmälle” menevästä: historiallisesti dandyismi liittyy ennen kaikkea siihen, miten romantiikan taiteilijat pyrkivät määrittelemään todellisuutta teollistumisen ja massakulttuurin pyörteissä. Sen pääasiallisena polttoaineena voidaan pitää tahtoa kamppailla tavanomaista ja tasapäistävää vastaan kaikissa sen nykyisissäkin vivahteissa.

Charles Baudelairen (1821 - 1867) kuuluisan esseen ”Modernin elämän maalari” mukaan dandy tuntee ”kiihkeää tarvetta tehdä itsestään poikkeusyksilö kaikissa ulkoisen sopivaisuuden rajoissa”. Hän pyrkii hämmästyttämään ja kokee ”pöyhkeää tyydytystä siitä, ettei itse hämmästy koskaan”. Dandyn suurin intohimo onkin ”ennen kaikkea erottautuminen”. (Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, s. 210. Desura, 2001.)

Baudelairen edellä mainitun esseekokoelman suomentanut Antti Nylén on luonnehtinut edelleen, että dandyismi on omavaltaista persoonan pyhittämistä aikana, jota Jumala tai historia ei enää vakuuta. Ajatukseen lujasta mielenlaadusta ja ”koko maailman moraalisen rakenteen hienovaraisesta ymmärryksestä” (emt.) liittyy kuitenkin väistämättä melankolian ja yksinäisyyden henki, jota vasten dandyn ”sankarillinen” stoalaisuus, hänen provosoiva asenteensa kaikessa viileydessään vain entisestään korostuu. Niinpä dandy saattaakin olla kärsivä ihminen, ”mutta jos hän kärsii, hän hymyilee kuin spartalainen, jota ketunpoika raatelee” (emt.).

Toisaalta tässä ”marttyyriudessa” on kuitenkin myös oma sisäinen, käänteinen puolensa: Nylénin suomentaman esseekokoelman arvostelussa Antti Hynönen toteaakin, että

”luonnollisesti Baudelairen dandy on vähintään yhtä paradoksaalinen hahmo kuin moderni taiteilijakin. Dandy on Baudelairen mukaan itseriittoinen, mutta toisaalta, mikäli dandyn ensisijaisena tavoitteena on distinktio, on hän nimenomaan riippuvainen siitä 'ulkopuolesta', jota vastaan hän eron kautta itsensä määrittelee. Jos dandy onkin porvarillisen yhteiskunnan vastapooli, hän on sellaisena samalla hahmo, joka voidaan tunnistaa, joka oikeastaan voi olla olemassakin, vain tämän yhteiskunnan sisällä”. (”Paradoksien mies”.)

Tämä paradoksaalisuus, ambivalenttisuus kanavoituu moniin eri tapoihin olla ja toimia, muun muassa ironiaan. Niinpä ei olekaan ihme, että ironia - ja luonnollisesti myös itseironia - on tullut tunnetuksi dandyn tunnusomaisena strategiana - purevimmin ehkäpä juuri Oscar Wilden (1854 - 1900) kohdalla, joka puolestaan on edelleen laulaja Steven Patrick Morrisseyn (s. 1959) esikuvista suurin.

Wilde tunnetaan myös lähtemättömän sanankäytön ja nokkeluuden - jota englannissa kutsutaan termillä wit ja joka ei tarkoita pelkästään älyä, nokkeluutta tai sanavalmiutta, vaan näitä kaikkia ja vielä jotain muuta - mestarina, ja yhtä lailla nämä määreet ovat olennainen osa myös Morrisseyn "hahmoa”, hänen kompleksista julkista kuvaansa ja sanomisiaan.

”I can’t be wrong about everything. I can’t be… it’s impossible.” Kyseiset sanat Morrissey suuntaa yleisölleen vuonna 2005 taltioidulla Live at Earls Court -levyllä. Morrisseyn maine kärjistämisen, liioittelun ja melodraaman saralla onkin kiistämätön. Lisäksi hän on vienyt ajatuksen ironiasta keinona, jolla ”lyödyt kostavat voittajilleen”, omaan kiistattomaan huippuunsa: jo vuonna 1991 hän julisti NME:n haastattelussa, että "riippumatta siitä, mitä ihmiset sanovat, minä olen voittanut". Näin ollen Antti Nylénin huomio siitä, että eräs dandyismin ytimistä piilee juuri passiivisessa aggressiossa, ei Morrisseyn kohdalla olekaan kovin yllättävää (ks. ”Minä ja Morrissey. Merkintöjä erään äänen olemuksesta ja vaikutuksesta”).


Edelleen Nylén hahmottelee itsensä estämisen ja kieltäytymisen dandyn hyveisiin (emt.). Morrisseyn kohdalla tämä on tarkoittanut muun muassa jo uran alkuvaiheessa annettua selibaattipäätöstä ja haluttomuutta puhua seksuaalisuudestaan. Morrisseyn itsepintainen mutta johdonmukainen asenne on ärsyttänyt monia, kysymyksen ympärillä on käyty hermostunutta tanssia jo vuosia, ja useat ovatkin sitä mieltä, kuin tämä olisi se yksi ainoa palanen, jonka ”todellisen” Morrisseyn ratkaiseminen vaatisi.

Tätä kaikkea vasten onkin mielenkiintoista, että Morrisseyn uusimmalla levyllä Ringleaders of the Tormentors (Attack, 2006) pelastus - ehkäpä jopa sanan jokaisessa merkityksessä - löytyy lihallisuuden myötä. Siinä missä klassinen dandy - ja aiemmin toki Morrisseykin - vastustaa ruumiillisuutta, koska ”vasta ruumiissa aika tuntuu todelta” ja koska ”elämä on raadollista ja sotkuista, ihmiset ovat lyhytikäisiä, rappeutuvia ja helposti sairastuvia petoja” (Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, s. 333), kokee Morrissey viimein pelastuksen ja syntymänsä juuri tämän ”sotkuisuuden” kautta:

”At last I am born
Living the one true free life born
I once thought I had numerous reasons to cry
And I did, but I don’t anymore
Because I am born, born, born
At last I am born
At last I am born

It took me a long, long time
But now I am born
I once was a mess of guilt because of the flesh
It’s remarkable what you can learn
Once you are born, born, born”.

Toisaalta jo edellä mainitun paradoksaalisuuden valossa tämä ei ole niinkään oudoksuttavaa - itse asiassa melkeinpä päinvastoin. On kuin vuosien ja taas vuosien mittaisen kiirastulen pitikin purkautua juuri tällä nimenomaisella tavalla: vaikka halu onkin koettu jonakin ansaitsemattomana, on se yhtä kaikki ollut aina kiusaavaa ja vaativaa. Katolisen kulttuuripiirin - josta dandyismikin aikoinaan ponnisti - ankarat säännöt, sen kieltäytymisen ja maailmalle selän kääntämisen ihannointi, ylenkatse ja masokismi ovat toki vieläkin havaittavissa Morrisseyn lyriikoissa, mutta näiden ohella vaikuttaa yhä voimallisemmin tunne, jonka myötä "the heart feels free, the heart feels free” - keskellä tukahduttavinta ”sikolättiäkin”.

Oli kyseessä sitten pelastus tai lankeemus - enkä ryhdy setvimään asiaa tässä yhteydessä tämän tarkemmin -, on jotain oleellista joka tapauksessa täytetty. Alituinen, tuskallinen tyytymättömyys ja kyvyttömyys ovat kuin ovatkin voitettavissa.

Aika tosin näyttää, onko tämä vain tilapäinen torjuntavoitto vai kenties jotain pysyvämpää.


(Mutta kuinka ihmeelliseltä oikeassa olemisen sietämätön keveys tämän kaiken jälkeen tuntuukaan…)

”Jos kertoo totuuden, tulee varmasti ennemmin tai myöhemmin ilmi.”
Oscar Wilde