27.1.2009

14.10.2008

Tiedonanto eli: kuinka lakkasin ylläpitämästä blogia ja keskityin kirjoittamaan kirjaa

Kuten edellisen merkinnän päiväys osoittaa, on blogini ollut jo hyvän aikaa telakalla - ja kaikesta päätellen tulee siellä myös pysymään. Pidettyäni taukoa kahden pidemmän projektin välillä on blogi toiminut hyvänä kokeiluna ja väylänä pitää kirjoitusvirettä yllä, mutta nyt sen aika on kuitenkin väistyä.

Kiitos ja näkemisiin.

1.7.2008

Länsirintamalta ei mitään uutta

"Miehelle naisseksikumppanin saaminen tuntuu joskus olevan lähes yhtä vaikeaa kuin pyykin oikeaoppinen lajittelu. Jos seksi kiinnostaisi miehiä yhtä vähän kuin pyykin lajittelukin, asia tuskin olisi ongelma, mutta valitettavasti on hankala keksiä kahta inhimillisen elämän ilmiötä, joiden kiinnostavuus olisi tyypillisen miehen näkökulmasta yhtä kaukana toisistaan."

"Toisaalta mies on kuitenkin historiansa aikana onnistunut keksimään rynnäkkökiväärin, todistanut pääsevänsä halutessaan kuuhun ja huhutaan jopa, että 80-luvun alkupuolella eräs Pesoseksi kutsuttu mies onnistui täysin omin päin lajittelemaan perheen pyykit ilman, että vaimolla oli asiasta jälkikäteen huomautettavaa. Tällaisia menestystarinoita kuullessaan tulee väistämättä ajatelleeksi, että ehkä päättäväinen mieshenkilö pystyisi halutessaan myös saamaan pillua."

Rynnäkkökiväärin keksimisen, pillun saamisen ja miehisen näkökulman välinen kolmiyhteys on tietenkin mitä annetuin asia, mutta samalla kaikessa banaaliudessaan mitä kulunein. Niinpä sen ympärillä käytävän tanssin pitäisikin olla vähintään menneen talven lumia. Näin ei kuitenkaan tunnu olevan - syistä, jotka ylittävät hauskan jutun tai muutaman naurun veteen piirtämän viivan.

Alun pohjustuksen taustalla on viime aikoina suurempaan huomioon nostetun, Teppo M -nimimerkin taakse kätkeytyvän kirjoittajan miehinen projekti, jota hän on purkanut niin blogin kuin kirjankin muodossa. Salanimet ovat "paljastuskirjallisuuden" saralla tuttu käytänne, mutta yhtä kaikki niihin turvautuminen antaa usein liian helposti vaikutelman siitä, kuin esitetyn asian "todenperäisyyttä" yritettäisiin pönkittää tieten tahtoen tai kuin sen "sisällössä" olisi aihetta jonkinmoiseen salailuun tai häveliäisyyteen - "pillun saaminen" kun perimiehisen projektin valossa, "tyypillisen miehen näkökulmasta" ei voi olla muuta kuin jotain, mikä tuoda esille. Vai onko kaiken takana sittenkin nainen?

Loppujen lopuksi ei ole kuitenkaan tärkeää, kuka nimimerkin takana seisoo, koska "elämänmakuisuudestaan" ja "itseironiastaan" huolimatta tarjotut episodit muodostavat valitettavan kliseemäisen selvityksen miehisen maailman horisontista, jossa "suunnitelmallisuus" korostaa rationaalisuutta, jossa "itsensä markkinointi" korreloi statuksen kanssa, jossa "suorittaminen" vertautuu kyvykkyyden, "ylivertaisen maskuliinin sankariuden" kanssa ja jossa "kanssakäyminen" on urheilua, leikkiä ja metsästystä. Lattea kieli ja vanha vitsi pysyvät naurettavista elementeistään huolimatta ummehtuneena, syytä minkäänlaiseen kohuun ei siis ole "todella" olemassa.

Tärkeää ei myöskään ole se, onko "Teppo M" esityksessään rehellinen vai onko kyseessä vedätys vai jotain tältä väliltä. Huomion pitäisikin kiinnittyä siihen, mistä kirjoitetaan ja millä keinoin ja kuinka tähän kaikkeen tartutaan. Kuvatun kaltaisen diskurssin yhteydessä ei näin ollen tulisikaan odottaa mainittavampaa "mystisyyttä" tai edes päähenkilön "sisäistä kehitystä", josta Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussaan. Kyse on siis jostain muusta, siitä, että

"känninen sähellys kopiointihuoneessa on jäänyt ainoaksi seksikokemukseni [sic] makuuhuoneen sängyn ulkopuolella. Vaikka kokemus ei sinänsä ollut maata järisyttävä, on se minulle muisto jota hellin silloin, kun koen eläneeni liian vähän, liian hitaasti tai ainakin aivan väärään aikaan väärissä paikoissa."

"Liian vähän", "liian hitaasti", "väärään aikaan, "väärässä paikassa" - juuri tällaisiin luonnehdintoihin ihmisten arkikokemus tuntuu yhä edelleen kiteytyvän.

Taustalla kaikuu kenties yhä kysymys "miksi", mutta sen sointi on jo sangen yllätyksetön.

26.6.2008

Rivien välissä, konkreettisesti

Kirjailija Joseph Epsteinin sanoin: "me olemme mitä luemme".

Kehityspsykologi Maryanne Wolfin mukaan me emme kuitenkaan ole vain sitä mitä luemme, vaan kyse on myös siitä "miten me luemme".

Lukutapoja on - kärjistetysti kenties - yhtä monia kuin lukijoita ja lukutilanteita. Kategorisointeja on kuitenkin tehty ja esimerkiksi niin sanotussa symptomaattisessa lukutavassa kiinnitetään erityistä huomiota tekstissä esiintyviin "oireellisiin" elementteihin, jotka paljastavat sen, mistä teksti ei puhu suoraan tai minkä se yrittää jopa piilottaa itseltään. Oleellisiksi johtolangoiksi tämän kaltaisessa tarkastelussa nousevat ne tekstin aukkokohdat, hiljaisuudet, ristiriidat ja poissulkemiset, joissa piilevät merkitysreservit oleilevat.

Aivan kuten lääkäri ei voi tyytyä vain toteamaan esimerkiksi potilaan yskän pelkäksi asiantilaksi, pyritään symptomaattisessa lähestymisessä lukemaan oire merkkinä jostain muusta ja tarkastelemaan sitä laajemmissa yhteyksissä. Näin ollen lukijan, joka lähestyy tekstiä kuvatulla tavalla ja havaitsee tekstissä vaikkapa ristiriidan, ei tulisikaan ottaa havaittua ilmausta tai yksityiskohtaa kirjaimellisesti, vaan pikemminkin merkkinä siitä, että "pinnan alla" tapahtuu jotain muuta.

Historiallisesti niin kielen kuin lukemisenkin muotoutuminen on ollut pitkä ja monipolvinen prosessi. Uudempiin - ja erityisesti internetin mukanaan tuomiin - kehityslinjoihin viitaten edellä mainittu Wolf on todennut, kuinka netin suosima välittömyyteen ja tehokkuuteen pohjaava malli tahtoo murentaa lukijoiden kapasiteettia syvälukuun ja sysää heidät "pelkiksi informaation purkajiksi". Näin pystyvyys tekstintulkintaan uhkaa jäädä paitsioon.

Sarjakuvakäsikirjoittaja Grant Morrison on niin ikään esittänyt, että ihmisillä on nykyään vaikeuksia käsitellä symbolisia sisältöjä: toisin kuin luullaan, eivät tarinankerronnan rakenteet rajoitu vain perinteiseen antiikin laatimaan ja Hollywoodin myöhemmin popularisoimaan kolminäytöksiseen malliin tai kielellinen esittäminen vastaavasti vain kirjaimelliseen tasoon. Morrison johtaakin tämän "oireen" skitsofreniaan, johon liittyvistä kielihäiriön erikoispiirteistä yleisin on konkretismi, kykenemättömyys käsittää sananlaskujen ja metaforien kuvaannollisia merkityksiä:

"Teesini on, että kaikki ovat tulleet eräällä tavalla skitsofreeniksiksi, mikä selittää myös tosi-tv:n nousun. Koska ihmiset eivät kykene enää käsittelemään symbolista lähestymistapaa, täytyy heidän nähdä 'aito asia'. Ja aito asia on epäkoherentti ja vailla katarsista tai draamallista rakennetta."
(An interview with Grant Morrison, from the pages of Arthur Magazine.)

Ohessa vielä linkki oivaan, aihetta edelleen valottavaan artikkeliin: Is Google Making Us Stupid?

12.6.2008

"Mennyt talvi on taas menneen talven lumia. Kevät näytti sille taivaan merkit, ja kesä tuntuu munaskuita myöten."

Herooisen parisäkeen taitaja Alexander Pope (1688 - 1744), jota pidetään englantilaisen klassismin tyylipuhtaimpana edustajana, kirjoitti kesän suloista seuraavasti:

"Where'er you walk, cool gales shall fan the glade,
Trees, where you sit, shall crowd into a shade :
Where'er you tread, the blushing flow'rs shall rise,
And all things flourish where you turn your eyes.
O ! how I long with you to pass my days,
Invoke the Muses, and resound your praise !
Your praise the birds shall chant in ev'ry grove,
And winds shall waft it to the pow'rs above."
(Summer: The Second Pastoral, 1709)

Popelle, klassismin keskeisimmän ohjenuoran mukaan, juuri luonnosta ovat löydettävissä ne vakiot, jotka ylittävät ajan ja paikan. Tästä syystä "taiteen on seurattava luontoa" ja taideteoksen ilmennettävä muotokielen täydellistä hallintaa. Järjestys, selkeys ja täsmällisyys nostetaan tekemisen rikkumattomiksi säännöiksi, siksi ideaaliksi, joka ohjaa vajavaista ihmistä kohti täydellisempää.

Luonnon eri ilmiöiden palvonta ja luokittelu on toki värittänyt ihmiskunnan toimia jo historian sarastuksesta asti. Vuodenajoilla, niiden "luonteella" ja kierrolla, on ollut - ja on tietenkin yhä - oma keskeinen roolinsa tässä, ja esimerkiksi kesän tuloon on suhtauduttu aina suurta intoa tuntien. Valon ja jakamisen kauden katsotaan useiden pakanallisten uskomusten mukaan alkavan kesäpäivänseisauksesta - keskikesästä tai Lithasta, Äitimaan ja Aurinkokuninkaan juhlasta - ja loppuvan syyspäivänseisaukseen. Niin ikään kristillistä, Johannes Kastajalle pyhitettyä päivää vietetään juuri sydänkesän alla. Vaihtelujakin toki esiintyy, kuten Irlannissa, jossa kesän alkuna pidetään toukokuun ensimmäistä - vanhan kelttiläisen Beltanen mukaan - ja sen loppuna heinäkuun viimeistä päivää.

Uudemmat meteorologiset määrittelyt pohjaavat taasen ilman lämpötilan keskimääräisiin vaihteluihin, jotka edeltävät tähtitieteellisiä kausia noin kolmella viikolla. Tämän mukaan kesä käsittää siten pohjoisella pallonpuoliskolla kesä-, heinä- ja elokuun, jolloin päivät ovat vuoden lämpimimpiä ja pisimpiä. Terminen kesä alkaa puolestaan jo silloin, kun vuorokauden keskilämpötila pysyy yli kymmenen asteen.

Yleiskielen normaalin nimityksen "kesä" rinnalla esiintyy muitakin ilmaisuja, joista yleisin lienee lähinnä runokieleen kuuluva "suvi". Murteissa ei asianlaita kuitenkaan ole aivan näin, kuten Kielitoimiston sivuilta käy ilmi:

"Suvi on - tai ainakin on ollut - lämpimimmän vuodenajan nimitys lounais- ja hämäläismurteissa, kesä kaikkialla muualla. Toki sanat kesä ja suvi tunnetaan murteissa ympäri Suomea, mutta niiden merkitys ei ole kaikkialla sama. Jos esimerkiksi äidinkieleltään lounaismurteinen käyttää kesä-sanaa, hän tarkoittaakin kesantoa. Itämurteinen puolestaan puhuu suvesta talvella ja tarkoittaa talvista suojasäätä. Paikoin suvi tunnetaan myös ilmansuunnan nimityksenä ’etelä’."

Siinä missä klassismi tavoitteli antiikin esteettisiä ihanteita ja yritti ilmaista muun muassa määrätöntä määritellyin muodoin, oli antiikin kreikkalaisilla jo omat myyttiinsä kesälle - jonka ruumiillistumaa he kutsuivat nimellä Theros tai Opora - ja vuodenaikojen synnylle. Jälkimmäiseen liittyen tarina kertookin seuraavasti:

Zeuksen ja Demeterin tytär Persefone oli niin kaunis tyttö, että kaikki rakastivat häntä, ja jopa manalan jumala Haades halusi hänet itselleen. Eräänä päivänä, kun Persefone keräsi kukkia Ennan tasangolla, avautui maa yllättäen ja Haades kaappasi hänet maan sisään. Tyttärensä katoamisesta murtunut Demeter lähti etsimään Persefonea, kunnes Helios, aurinko, joka näkee kaiken, kertoi mitä oli tapahtunut. Demeter oli niin vihainen, että maa kuivui ja tuli katovuosi, ja lopulta Zeuksen oli pakko lähettää Hermes hakemaan Persefone takaisin. Haades suostui vastentahtoisesti, mutta onnistui syöttämään Persefonelle granaattiomenan, joka sitoi tämän ikuisesti manalaan. Persefone joutui viettämään siellä kolmanneksen vuodesta, mutta muun ajan hän sai viettää äitinsä kanssa, jolloin maa vihannoi. Kun Persefone joutui palaamaan takaisin manalaan, Demeter ei antanut enää minkään kasvaa ja näin alkoi talvi.

27.5.2008

Asioita toukokuun varrelta

Pienillä viisauksilla on lähtemätön taipumus pitää maailmankaikkeus tasapainossa: Tom Waits - mies, jonka selkään on tiettävästi tatuoitu Pääsiäissaaren kartta - paljastaa itsensä kanssa käydyssä keskustelussa muun muassa sen, mikä on herrasmiehen määritelmä. Nick Cave - herrasmies ja tyyli-ikoni viiksillä tai ilman - esiintyi Oslossa 16.5. ja jatkaa rautaisessa iskussa olevan The Bad Seedsin kanssa Euroopan-kiertuettaan aina kesäkuun alkupuolelle saakka. Vuosina 1984 - 1986 The Bad Seedsin ensimmäisessä kokoonpanossa vaikuttanut Barry Adamson on julkaissut yhdeksännen soololevynsä Back To The Cat, jonka coctailbaarien lavoilta irroitetut psykodraamat keinahtelevat neonvalojen ja dekadenssin ristivalossa. Samassa viistossa hengessä, mutta eittämättömästi kevyemmällä, aistillisemmalla otteella - kuten ranskalaiselta kaikkien stereotyyppisten luonnehdintojen mukaan vain sopiikin odottaa - kujertaa tämän vuoden Euroviisuistakin tuttu Sebastian Tellier lihallisista nautinnoista levyllään Sexuality. Yhtä kaikki, jokainen näistä herrasmiehistä on täynnä kukkeita tarinoita säestämään kevään lämpimien käsivarsien tuuditusta.

Nietzsche jakoi aikoinaan länsimaisen kulttuurin apolloniseen ja dionyysiseen - toisaalta järjen ja toisaalta tunteen ohjaamaan - alueeseen. Siinä missä musiikin voi katsoa kuuluvan näistä käsitteistä jälkimmäisen piiriin, on kirjallinen esittäminen taasen nojautunut perinteisesti apollonisen hahmottamisen tapoihin. Matt Kindtin kehuttu sarjakuvaromaani Super Spy pölyttää vakoilu- ja jännitysgenren konventioita kuitenkin tavalla, jossa valotetaan niin salailun ja valehtelun läpitunkeman maailman ulkoista pintaa - jota hallitsee ennen kaikkea jäsentäminen ja logiikka - kuin sen taustalla vallitsevia tunteita. Niin ikään myyttisten kuvien uudelleentulkinnasta tunnetun Cormac McCarthyn viime vuonna Pulitzerilla palkittu romaani The Road muokkaa postapokalyptisen fiktion perinnettä runollisen taloudellisella, mutta ankarallakin tavalla. Nick Caven kanssa useasti - viimeksi The Proposition -elokuvan myötä - yhteistyötä tehnyt ohjaaja John Hillcoat on puolestaan viimeistellyt The Roadin kuvaukset. Kuluvan vuoden loppupuolella ensi-iltansa saavassa The Roadissa - johon säveltävät musiikin, kuinkapa muutenkaan, Nick Cave ja Warren Ellis - esiintyy pienessä sivuroolissa myös Michael Kenneth Williams, jonka aiempiin meriitteihin lukeutuu paikka palkitun The Wire -televisiosarjan riveissä. Suomessa Langalla-nimellä esitettyä sarjaa on kuvattu rakenteensa ja syväluotaavan käsikirjoituksensa puolesta juurikin "romaanimaiseksi".

Oli kyse sitten taiteesta, joka ei kaihda tummenpiakaan sävyjä, tai aurinkoisesta kevätpäivästä, seuraa valoa aina varjo ja toisinpäin - "valo on se varjo, joka kätkee valon". Oheista gnostilaista tematiikkaa on tarkasteltu - hieman odottamatta, myönnettäköön - myös jalkapallon näkökulmasta. Itävallassa ja Sveitsissä 7. - 29. kesäkuuta pidettäviä jalkapallon EM-kisoja ajatellen tämän kaltainen perspektiivi voi kuitenkin antaa ottelukokemukseen aivan omanlaisensa säväyksen. Toisenlaisia maisemia tarjoavat edelleen Phoenix-luotaimen tuoreet kuvat Marsin pohjoiselta pallonpuoliskolta.

Myös itseorganisoitumisen käsitettä on hyvä pohtia tämän näennäisesti koherentin merkinnän jälkitunnelmissa.

25.4.2008

Vuoristoisia puutarhoja & luhistuvia uudisrakennuksia

Eräs entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsevista pienistä valtioista on Vuoristo-Karabah, Nagorno Karabakh. Se sijaitsee eteläisellä Kaukasuksella, Azerbaidžanin sisällä lähellä Armenian rajaa. Sana karabah - tai karabagh - juontuu turkista ja persiasta ja tarkoittaa ’mustaa puutarhaa’. Nagorno on puolestaan venäjää ja tarkoittaa ’vuoristoista’.

Sijainnistaan johtuen Vuoristo-Karabahin lähihistoria on joutunut toimimaan veristen kiistojen näyttämönä: Neuvostoliiton hajotessa Armenia ja Azerbaidžan sotivat alueesta pitkään, kunnes vuonna 1991 järjestetyssä kansanäänestyksessä se irtautui Azerbaidžanista ja julistautui de facto itsenäiseksi. Tähän päivään mennessä yksikään muu maa ei kuitenkaan ole tunnustanut Vuoristo-Karabahin itsenäisyyttä.

”Nagorny Karabach” on niin ikään saksalaisen industrial-yhtyeen Einstürzende Neubautenin viimeisimmän levyn, Alles Wieder Offenin, yksi parhaimmista kappaleista. Jo lähes kolme vuosikymmentä toiminut Neubauten esiintyi eilen Tavastialla ja esityksensä myötä todisti kouriintuntuvan monimuotoisella tavalla sen, miksi kokeellisuudessaan avoin yhtye on tekemisissään edelleen tinkimättömän suvereeni.

Länsi-Berliinissä 1. huhtikuuta 1980 perustettu Neubauten aloitti kenties jonkinlaisena epäkonventionaalisena, instrumenttinsa työmailta ja romuvarastoilta varastavana Mauerstadt-kuriositeettina, mutta omaperäisyydessään johdonmukaisen tuotantonsa kautta se on väistämättä sementöinyt paikkansa laajemmassa kulttuurisessa kentässä. Neubautenin kohdalla mikään ei perustukaan - tai ole koskaan perustunut - ensikuulemaan tai -näkemään, vaan perinteisten soittimien ja työkalujen, metallin ja muovin liitoskohdista on aina kummunnut jotakin pelkän hälyn ja tyvenen ylittävää - jotakin pysyvää, vastaansanomatonta.